Pelimerkinnät

Soul Calibur 2 (PS2)

Julkaisija: Namco
Kehittäjä: Namco

En ole mikään valtaisa tappelupelien ystävä. Mortal Kombat oli aikoinaan in. Kolikkopelinä olen hakannut ennen kaikkea Virtua Fighteriä ja Soul Edgeä. Tekkenit ja muut ovat jääneet vähemmälle konsolittomuuden vuoksi. PC:llä sentään oli One Must Fall, ja todellisista klassikoista pitää ehdottomasti mainita International Karatet yksi, kaksi ja plus. Paluuni tappelupelien pariin tapahtuikin vähän yllättäen. Johanna suhtautui ajatukseen Soul Caliburin hankkimisesta vähän nihkeästi, mutta demon kokeilemisen jälkeen mieli muuttui. Nyt peli on Johannan tämänhetkinen suosikki.

Soul Caliburin erinomaisuuden avain on sen taianomaisessa pelattavuudessa. Peliin pääsee helposti sisälle, vaikka ei olisi koskaan aikaisemmin pelannut mitään vastaavaa. Kolmeen hyökkäysnappiin ja torjuntanappiin perustuva systeemi on selkeä ja tappeluissa pärjää ainakin oletusvaikeustasolla ihan kohtalaisesti silkalla nappien rämpyttämisellä.

Pelistä löytyvät ne tavallisimmat elementit. Arcade-moodissa pelaaja mittelee vastustajia vastaan, kunnes lopulta noin seitsemän ottelua voitettuaan kohtaa loppuvastustajan. Jos hommassa onnistuu häviämättä yhtään matsia, saa nimensä tuloslistalle. Konsoliversiossa yrityksiä on aloittelijoiden iloksi rajattomasti, kolikkopelissähän jokainen pelin jatkaminen edellyttää lisärahoitusta.

Toinen yhtä tärkeä moodi on kaksintaistelu. Pelaajat valitsevat hahmot (valikoimaa on parinkymmenen hahmon verran) ja areenan ja ottavat turpasaunaa. Tämä on yksinkertaista, mutta hauskaa. Muitakin pelimoodeja löytyy, kuten aina hyödyllinen harjoittelutila, aikaa vastaan otteleminen, hengissäsäilymismoodi ja niin edelleen, mutta ne ovat vähemmän olennaisia.

Tämä yleensä riittää tappelupelin sisällöksi, mutta jättää toivomisen varaa yksinpelin suhteen. Soul Caliburin vastaus on Weapon Master -moodi. Siinä pelaaja kiertää maita ja mantuja otellen erilaisia vastustajia vastaan erilaisissa olosuhteissa, palkintonaan kokemusta ja rahaa. Raha on tärkeintä, sillä sitä kerättyään voi ostaa hahmoille uusia aseita ja asuja. Weapon Master -ottelut ovat perusmättöä kiinnostavampia, sillä niihin voi liittyä erilaisia rajoituksia ja erikoisolosuhteita.

Soul Caliburin erikoisuus on tosiaan siinä, että kaikki hahmot käyttävät jotain kättäpidempää. Se tekee pelistä mielestäni tavallista kiinnostavamman. Erilaiset aseet mahdollistavat rikkaamman tyylivalikoiman ja tekevät taistelusta mielenkiintoista katsottavaa. Jokaiselle hahmolle on mahdollista kerätä Weapon Master -moodissa kymmenisen uutta asetta, joten kokeiltavaa riittää. Muutenkin aseissa riittää vaihtelua pienistä veitsistä valtaviin kahdenkäden miekkoihin.

Kuten genreen tuntuu kuuluvan, ovat naishahmot melko vähäpukeisia ja anatomisesti hyvin varusteltuja. Tappelupeliarvosteluissa tavataan hehkuttaa sitä, kuinka hyvin naishahmojen rinnat pomppivat. Jep, pomppivat ne. En pidä ilmiötä erityisen positiivisena (se kertoo tietysti jotain pelien kohderyhmästä), mutta Soul Caliburissa ei ole oikeastaan kuin pari räikeämpää tapausta. Ivyn dominatrix-alusasu on ehkä pahin, mutta sitä tasapainottaa varsin tyly asenne - Ivyn ulkoasu ja Talimin jotenkin alistunut asenne olisi aika paha yhdistelmä. Tasapuolisuuden nimissä on kyllä sanottava, että useimmat mieshahmoista ovat yhtä lailla kapean muotin tuotoksia.

Peli on luonnollisesti luonteeltaan aika väkivaltainen, mutta onneksi väkivalta on kaukana realistisesta. Vaikka miekat ja kirveet heiluvat, veri ei lennä. Tällaisenaan peli on hauskaa ja viihdyttävää pieksentää. Realistisempi väkivallan seurausten kuvaaminen tekisi pelistä turhankin totista menoa. Nyt meno käy enemmän urheilusta kuin tappamisesta.

Pohdimme, hankkiako peli PlayStationille vai GameCubelle. PS2 voitti, lähinnä hinnan vuoksi. Arvelisin, että peli myös sopii paremmin PS2-ohjaimelle, vaikka muuten Cuben ohjaimesta pidänkin enemmän. Lisäksi peli ei kaipaa neljän pelaajan tukea. Versioiden erona on myös yksi alustasta riippuva hahmo. PS2-versiossa se on Tekkenistä tuttu (ja tylsä) Heihachi, GameCubella houkuttelevasti Zeldoista tuttu Link ja Xboxilla sarjakuvahahmo Spawn. GameSpotissa pitävät Xbox-versiota parhaimpana.

Hyvää tappelupeliä hakevalle Soul Calibur 2 on varma valinta. Peli on erinomainen kaksinpeli, mutta Weapon Master -moodin vuoksi toimii mainiosti myös yksinpelinä. Peli on helppo oppia, mutta tarjoaa paljon opittavaa. Hahmoilla on runsaasti erilaisia liikkeitä, joiden strateginen käyttö ei ole aivan helppoa. Huitoahan osaa kuka tahansa, ja kyllä silläkin pärjää. Pelin normaalivaikeustaso on varsin miellyttävä ja jos se käy liian helpoksi, skaalaa löytyy: Standardista seuraavat Hard, Very Hard, Ultra Hard ja Extremely Hard.

Arvostelu

Kuva ja ääni - Soul Calibur on näyttävä peli. Grafiikka on kaunista ja, mikä parasta, nopeaa. Peli tukee laajakuvaa ja 60 hertsin virkistystaajuutta. Ääniefektit ja musiikit miellyttävät korvaa, joskin hahmojen jutustelu on sisällöltään varsin tyhjänpäiväistä. Siksi mahdollisuus vaihtaa dialogi japaninkieliseksi on hyvä lisä.

Pelattavuus - On vaikeaa kuvitella, kuinka tappelupeli voisi tästä parantua. Soul Caliburin pelattavuus on erinomaisen hyvin kohdallaan. Aloittelija hallitsee hahmoaan alusta pitäen, mutta tekniikassa riittää opeteltavaa pitkäksi aikaa. Weapon Master -moodi piristää yksinpeliä, kaksinpelihän tappelupeleissä toimii aina.

Kestävyys - Pelattavaa riittää useiksi kymmeniksi tunneiksi. Weapon Master -moodissa kestää pitkään ja kaksintaistelujahan käy loputtomasti.

Hyvää - Tappelemisen helppous, näyttävä ja nopea grafiikka, teräaseet.

Huonoa - Tappelijoiden samankaltaisuus, pelimoodien yksipuolisuus.

Yhteisarvosana - 5 pistettä.

Tämän blogimerkinnän TrackBack URL on:
http://www.melankolia.net/mt/mt-tb.cgi/484