Soul Calibur 2 löysi siis parin päivän odottelun jälkeen tiensä kokoelmiimme. Samalla hankimme myös PS2:een RGB-kaapelin. Kymppi ei ole paha hinta paremmasta kuvanlaadusta. Uuden television myötä meissä on alkanut ilmetä vakavia hifismin oireita - alkaa olla jo syytä huoleen, pelkään.
Asiaan - Soul Calibur 2 on erinomainen peli. Peliä tehtäessä on selvästi panostettu pelattavuuteen; käyttöliittymä on helppotajuinen ja tappeleminen vaivatonta. Ilman minkäänlaista osaamista tappeleminen on kivaa, ja hahmojen erikoisliikkeitä opettelemalla käy tietysti vielä kiinnostavammaksi. Opettelemista piisaa, sillä hahmoilla on pitkälti yli toistasataa liikettä kullakin. Suurin osa näistä on tietysti kohtalaisen yhdentekeviä, mutta on siinäkin tekemistä, kun parhaimmat joukosta etsii.
Johanna on innostunut kovasti, ja tänäänkin kotiin palatessani hehkutti keksineensä konstit Talimilla taistelemiseen. Turpasaunaa on siis odotettavissa. Onneksi olen hyvä häviäjä, se taito on Soul Caliburia pelatessa tarpeen. Noh, kun Johannalta tulee turpiin, voi höytyksen kostaa konsolin ohjastamille tappelijoille.
Oma hahmosuosikkini on tällä hetkellä Raphael. Klassinen ranskalainen miekkailutyyli vetoaa minuun syystä tai toisesta aasialaista ninjatyyliä enemmän. Soul Caliburin hahmovalikoima on ihan mielenkiintoinen, parin naishahmon lievä yliseksuaalisuus tosin vähän tökkii (varsinkin Takin silikonirinnat ovat jotenkin aika tökeröt, varsinkin joissain kuvissa). Näillekin hahmoille on onneksi valittavissa astetta siveämmät asut niin haluttaessa. Taistelun aikana hahmojen ulkoasuun ei toisaalta ehdi juuri huomiota kiinnittää.
Korjataan muuten sen verran aikaisempaa kirjoitustani, että kolikkopelinä hakkaamani pelin versio oli tietysti Soul Caliburia jonkun vuoden vanhempi Soul Edge.
06.05.04 14:56Tämän blogimerkinnän TrackBack URL on:
http://www.melankolia.net/mt/mt-tb.cgi/474