Satyricon

Levyt

Nemesis Divina
Rebel Extravaganza

Linkit

The Dominions of Satyricon
UBL

Takaisin arvosteluihin

Nemesis Divina
Moonfog 1996

Nemesis Divina on levy, joka minun on pitänyt hankkia aina sen ilmestymisestä alkaen. Noh, nyt vihdoin ja viimein sain sen hankittua, eikä harmita. Vaikka black metalia en ole yleisesti ottaen kuunnellut enää aikoihin, jokin tässä levyssä minua silti miellyttää kovin. Toisinaan sitä tekee mieli raskaampaa mättöä ja tämä täyttää minun laatuvaatimukseni hyvin.

Ensin hieman kitinää, kuitenkin. Muistelin levyn soundien olleen kirkkaammat, tiukemmat mutta varsinkin rummut kuulostavat vähän vaisuilta. Muutenkin soundimaailma on vähän sumea. Ei kuitenkaan häiritsevässä määrin, kunhan vain voisi olla paljon parempikin. Biisit ovat joka tapauksessa hyviä. Levyn aloittava "The Dawn of a New Age" nyt ei niin hyvä ole, mutta sen jälkeen alkaa tiukka rypistys, kolmikko "Forhekset"-"Mother North"-"Du Som hater gud" ovat kaikki varsin tiukkaa tavaraa. "Mother North" etenkin on klassikkoainesta, "Du Som hater gud" muuten vain jykevä sodanjulistus. Loppupäästä "Nemesis Divina" tarjoilee hyvää otetta ja levyn lopettava "Transcendental Requiem of Slaves" komeita kitarariffejä. Satyrin kähinäkin on varsin siedettävää kuunneltavaa, paljon huonompiakin vokalisteja black metal -genrestä löytyy.

Ulkonäöllisistä seikoista mainittakoon maailmanhistorian komeimmat bläkkimaskit, varsinkin Satyrin ja Kveldulvin maskit ovat tavattoman tyylikkäät. Perinteisen mustavalkomallin sijaan seassa on muitakin sävyjä, Kveldulvilla harmaata ja Satyrillä erityisen tyylikästä sinistä. Näkee, että ammattilainen on ollut asialla.

Mitä levyn sanomaan tulee... Kristinuskolle ei silti suoda rauhaa, puhdas sodanjulistushan tämä on - ei Saatanan vaan Norjan muinaisten pakanajumalien puolesta. Mikä on sinänsä paljon kunnioitettavampi asenne, joskin sortuu Satyriconkin kliseisiin ja latteuksiin. Vähemmän uskonnollista propagandaa jatkossa, kiitos.

Varsin ylvästä ja aggressiivista musiikkia on siis tiedossa. Soundit ovat hieman sumeat, mutta musiikillinen anti korvaa sen kyllä. Nemesis Divina on black metalin klassikoita.

Alkuun

Rebel Extravaganza
Spinefarm 1999

Ensimmäisenä Rebel Extravaganzan kannesta iskee silmään jopa mustan metallin soittajiksi poikkeuksellisen rumat äijät. Satyr varsinkin on niin ilmetty ghouli että, eikä Frostin otsaa koristavaa todella autenttisen näköistä luodinreikääkään sovi vähätellä. Mikä onkin itse asiassa ihan tyylikästä ja kuten Nemesis Divinan kansissa, hyvää vaihtelua peruscorpsepainteille. Levyn ulkoasuun on kyllä muutenkin panostettu, kansivihko on jännittävää kiiltävää muovimaista materiaalia ja pirun hyvän näköinen.

Musiikki on melkolailla tuttua Satyriconia. Kitarariffit ainakin kuulostavat ihan Satyriconilta itseltään, joskin yleissävy on jonkin verran Nemesis Divinaa aggressiivisempi - tai ei ehkä aggressiivisempi, mutta jotenkin kuitenkin rockimpi. Laulut ovat Satyrille tyypillistä kähinää, sillä saralla ei juuri vaihtelua ole. Frostin työskentely rumpujen takana on nopeaa ja vakuuttavaa. Välillä maalaillaan enemmän syntikoilla (etenkin muutenkin levyltä erikoisena esiinnousevassa "Supersonic Journeyssa") ja muutakin vaihtelua on sillointällöin.

Koska soittotavassa ei esiinny suurtakaan vaihtelua - kitarat sahaavat joka biisissä samalla tavalla ja Frost kannuttaa joka biisin taustalla koko lailla samantapaista nopeaa bläkkikomppia - ovat biisit melko tasaista massaa, mutta kuitenkin yleisesti ottaen varsin hyviä laadultaan. Muutama hieman enemmän erottuva joukossa on, mm. edellämainittu "Supersonic Journey" (joka onkin koko levyn komeinta ja vaihtelevinta antia), "Filthgrinder", "Prime Evil Renaissance" ja lopun jyräysbiisi "The Scorn Torrent". Välissä on muutama lyhyempi ja paikoin jopa kiinnostava instrumentaalipätkäkin.

Tekstipuolella meno on parempaa kuin aiemmin, tekstit ovat melko kekseliäitä ja kiinnostavia, tyyliltään toisenlaisia kuin ennen. Sanoma on kapinallinen, mutta vähemmän tyly ja hyökkäävä. Tyyli on lähempänä progressiivisemman black metalin visionäärisempiä sanoituksia.

Vaihtelun puute hieman latistaa Rebel Extravaganzaa, eikä se ole mikään ehdoton huipputeos. Siitä huolimatta suosittelen sitä ilolla kaikille Satyriconin faneille ja muillekin perusnorjalaisesta black metalista pitäville, sillä vaikka todellisiin huippuihin verrattuna Rebel Extravaganza kalpenee, on se silti aivan toista, parempaa luokkaa kuin noin 90% kaikesta muusta black metalista.

Alkuun