Manowar

Levyt

Fighting the World
Into Glory Ride
Louder Than Hell

Linkit

Virallinen kotisivu
UBL ODP

Takaisin arvosteluihin

Into Glory Ride
Ragnar Productions 2001 (1983)

Ensimmäinen ajatus kaupassa: tämä on pakko saada. Seuraava ajatus, hetken päästä kaupan ulkopuolella levy taskussa: olikohan se sittenkään ihan täysjärkinen teko? Onko tämä taas niitä "aika kultaa muistot" -tapauksia? Into Glory Rideä kun olen pitänyt pitkään kenties parhaimpana Manowar-levynä, vaikka viime kuuntelukerrasta on jo vuosia. Aikoinaan kasettikopiota tuli pyöritettyä melko tiuhaan.

Nyt, parin kuuntelun jälkeen ei kaduta. Vaikka kansista löytyvä uusi kuvamateriaali herättää huvittuneisuutta (levykaupan myyjätkin nauroivat ostokselleni), on musiikki lyijynraskasta ja synkkää. Levyn soundit ovat ehkä hieman standardin alapuolella (levy tehtiin nopeasti ja vähällä rahalla), mutta minä en olekaan koskaan niin paljoa tekniikkapuolesta välittänyt. Pieni suhina ja kohina ei musiikkielämystäni tuhoa.

Alun korni intro vetää suupielet ylöspäin, mutta sitten alkaa tykitys. "Warlord" on tiukkaa rock-henkeä: moottoripyöriä, naisia ja poliittista epäkorrektiutta. "Secret of Steel" taas on raskassoutuinen, varsin melodinen järkäle, jossa Eric Adams saa esitellä laulutaitojaan. Suosikkejani jo säkeistön alun (A scepter of iron could mercy bring...) melodian vuoksi. "Gloves of Metal" on ensimmäisiä inkarnaatioita perinteisestä Manowar-teemasta: The sound of metal so loud it cracks the beams / Played by warriors called the metal kings... Hevareiden on aivan turha syyttää hoppareita jatkuvasta itsekehusta ja oman etevyyden esilletuomisesta - ainakaan Manowar ei muuta ole tehnytkään.

"Gates of Valhalla" on nimensä mukaisesti viikinkiteemainen, hitaampi tunnelmapala, joka onneksi saa vauhtiakin siipiensä alle eikä jää pelkäksi slovariksi. "Hatred" on sanoiltaan ehkä sieltä korneimmasta päästä (I crush your bones, I kill your face / I rip your flesh, I end the chase) mutta tunnelmaltaan ehdoton synkkyydessään. Levyn kansivihkosen mukaan Joey DeMaio psyykkasi Eric Adamsin moiseen vihaan kertomalla kuinka bändiä rahastettiin studiomaksuissa...

"Revelation (Death's Angel)" ja "March for Revenge (By the Soldiers of Death)" ovat molemmat raskaita ja mahtipontisia biisejä. "Revelation" on mittasuhteiltaan perin apokalyptinen, "March for Revenge" taas perieeppinen veljesrakkaudesta kertova taistelulaulu.

Hieman kehnohkoista soundeista huolimatta Into Glory Ride on Manowarin parhaita levyjä. Tässä uudessa digipak-versiossa on ylimääräistä kuvamateriaalia ja haastattelumuotoista taustaa (mm. siitä, kuinka rumpali Scott Columbus liittyi bändiin). Levy on uudelleenmasteroitu, mutta uutta materiaalia levyllä ei ole. Tuskin siis kannattaa vanhaa cd:tä uudeksi päivittää. Muussa tapauksessa ehdottoman oiva hankinta sankarillisen ja raskaan hevin ystäville.

Alkuun

Fighting the World
Atco Records 1987

Tätäkin on joskus tullut diggailtua vilpittömästi ja innolla... Sittemmin olen tullut järkiini ja todennut, ettei tällaisesta machouhosta voi kukaan järkevä ihminen pitää. Mutta silti, en voi kieltää etteikö Manowarilla olisi otetta noin tusinan keskivertohevibändin verran ja jos tätä ei ota liian vakavasti niin mikäpä ettei, kyllähän tämä ihan viihteestä käy. Jo kansikuva virittää oikeaan tunnelmaan, herooista tunnelmaa tavoittelevassa piirroskuvassa Manowar-miehet poseeraavat nahkavaatteissa lihaksiaan esitellen.

Siksi siis Fighting the World -vinyyli laatikostani löytyy. Se kuuluu omiin Manowar-suosikkeihini, sinne aivan kärkikastiin. Hyviä biisejä levyltä nimittäin löytyy useampikin. Alun heviuhobiisit "Fighting the World" ja "Blow Your Speakers" ovat klassikkokamaa, kuten myös niitä seuraava "Carry On", mutta todellinen a-luokan materiaali löytyy vasta b-puolelta. Se alkaa introista hienoimmalla, Orson Wellesin lausumilla "Defenderin" alkusanoilla. "Defender" on muutenkin Manowariaanisen hengen ylhäisimpiä edustajia (Achilles, Agony and Ecstacylla tätä henkeä sitten riittääkin vieläkin enemmän) kaikessa urhoollisuudessaan ja massiivisuudessaan. "Holy War" jatkaa samaa oikeaoppista paatosta, mutta vaikka sekin on jo melkoisen erinomainen biisi, saavuttaa levy siltikin huippukohtansa vasta viimeisen biisin myötä. "Black Wind, Fire and Steel" on ehdottomasti Manowarin parhaita biisejä koskaan. Sen tuplabasareita kuunneltiin pienempänä ihmetystä ja ihannointia tuntien ja täytyy myöntää että biisi tekee edelleen vaikutuksen vaikka on sitä yhtä jos toista hurjempaakin tullut kuultua.

Mikä parhainta, tähän aikaan hevibändien laulajat totta tosiaan osasivat laulaa, nykyään on kaikenmaailman örinämetalli aivan liian suosittua. Eric Adams sentään lauloi kovaa ja korkealta. Ross the Boss ja Joye DeMaio soittavat nopeasti ja hyvin (jos bändi sai alkunsa miesten kilpaillessa siitä, kumpi soittaa nopeammin, mitä muuta voi odottaa?) - valitettavasti tältä levyltä ei löydy Manowarille muutoin tyypillistä soittotaitojen esittelyyn sopivaa instrumentaalibiisiä, mutta asia tullee ilmi kyllä muutoinkin.

Kun levyllä on vielä pituutta sopivat vajaat 40 minuuttia, niin mitä muuta sitä vielä voi hyvältä 80-luvun hevielämykseltä vaatia? Kuolema väärälle metallille, nih.

Alkuun

Louder Than Hell
Geffen 1996

Manowarin tuoreempaa tuotantoa edustaa Louder Than Hell, joka osaltaan todistaa sitä, ettei hyvää juttua voi ikuisesti jatkaa. Vaikka biiseissä yhä potkua riittääkin, on niissä vähän turhankin lailla vanhan toistoa eikä miehistössä muutoinkaan ole ihan sitä samaa intoa kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.

Hyviä biisejä silti riittää. Levyn aloittava kolmikko "Return of the Warlord", "Brothers of Metal pt. 1" ja "The Gods Made Heavy Metal" ovat mitä erinomaisempia heviralleja, varsinkin "Brothers of Metal" on sen sortin uskontunnustus mitä Manowar parhaiten tekeekin. Eeppisen herooista puolta taas edustaa "King". "Number 1" ja "The Power" ovat perustyypillistä tavaraa, "Outlaw" taas tarjoaa levyn nopeimmat tahdit, mutta jotenkin Eric Adamsin vokaalisuoritus ei yllä muun biisin veroiseksi (miehen ääni ei muutoinkaan kuulosta aivan yhtä hyvältä kuin mitä se on ollut).

Ja sitten ne huonommanpuoleiset biisit: "Courage" on aivan järkyttävä pianoslovari, "My Spirit Lives On" on hyvin tympeä kitaranvingutusbiisi - en usko, että tuota ne intiaanit joiden muistolle se on omistettu osaavat liikaa arvostaa. Entisaikojen instrumentaalibriljeerausbiisit olivat paljon parempia. "Today Is a Good Day to Die", yhdeksän minuuttia tylsyyttä... Ei, ei, ei.

Ei siis todellakaan Manowaria parhaimmillaan. Heviä osataan yhä soittaa, mutta Eric Adams ei kuulosta entiseltään eikä muutoinkaan ote ole aivan yhtä jämäkkä. Silti, alun tehokolmikon vuoksi suosittelen ehdottomasti käytettyyn levyyn panostamista, jos sellainen vastaan tulee.

Alkuun