Can

Levyt

Ege Bamyasi
Future Days
Tago Mago

Linkit

CAN / Spoon Records
GEPR.net
Can

Takaisin arvosteluihin

Tago Mago
Mute 1998 (1971)

Tago Mago on huikea tuplalevyllinen (vanhanaikaisessa mielessä - kokonaisuus mahtuu mukavasti yhdelle cd:lle) musiikillista hurmosta. Bändi on kiitettävän hyvässä vireessä, eikä levyllä ole oikeastaan mitään turhaa. Levyn aloittava "Paperhouse" on jo heti täyttä asiaa: Can-henkisiä melodioita ja menevän naputtava rytmi. "Mushroom" on nimelleen uskollisesti vähän himmeämpää osastoa. "Oh Yeah" on varsin menevä biisi sekin - ensimmäinen neljännes levystä, vaikka ehkä hieman pidempien biisien varjoon jääkin, on komeaa kuultavaa.

Levyn ehdoton kohokohta on "Halleluhwah", 19-minuuttinen funk- odysseia. Kappale on pitkä, mutta ei siihen kyllä ehdi kyllästyä. Liebezeit-Czukay-rytmiryhmä takoo maanista funkrytmiä. Damo Suzuki huutaa ja möykkää minkä ehtii, eivätkä kitaristi Michael Karoli ja kosketinsoittaja Irmin Schmidt jää lainkaan häviölle vertailussa.

Toinen massiivisempi, yhden levynpuolen täyttävä teos on "Aumgm", joka on aivan eriluonteinen. Se on määrittelemättömämpi, ameebamainen äänikudelma, mutta omalla tavallaan yhtä vaikuttava. Kappale tiivistyy loppua kohden tiukemmaksi ja vauhdikkaammaksi. "Peking O" on niinikään varsin kummallista kuultavaa. "Bring Me Coffee or Tea" taas on sopivan rauhallinen ja leppoisa lopetus levylle.

Tago Mago on hulppea levy. En tiedä, lisättiinkö Saksassa 70-luvun alussa juomaveteen jotain erikoista vai mistä tämä inspiraatio on revitty, mutta yhdessä Ege Bamyasin kanssa nämä levyt vahvistavat käsitystäni siitä, että 70-luvulla osattiin tehdä jotain oikein.

Alkuun

Ege Bamyasi
Mute 1995 (1972)

Can on Saksassa 70-luvulla syntyneen krautrock-genren perustekijöitä. Krautrock-bändeille tyypillistä on tietty erikoisuus, eikä Canin musiikillinen ilmaisu aivan tavanomaista olekaan. Ege Bamyasilla tämä eksentrisyys ei kuitenkaan ole mitenkään lävitsepääsemätöntä, se on oivallinen lähtökohta tähän mielenkiintoiseen bändiin tutustuttaessa.

Mitenköhän Cania parhaiten luonnehtisi? Ainakin vaihtelevaksi. Levyllä on kolmeen minuuttiin puristettuja suhtkoht tiiviitä esityksiä ja kaksi noin kymmenen minuutin mittaisiksi venyvää improvisaatiotutkimusmatkaa. "Sing Swan Song" on varsin rauhallinen ja tunnelmallinen kappale, levyn aloittava "Pinch" taas suorastaan funkisti groove. "Pinchin" groove on joka tapauksessa levyllä tavallisempaa.

Levyn lyhyemmät kappaleet "Vitamin C", "I'm So Green" ja "Spoon" ovatkin varsin mainio alku, joiden jälkeen pidempien kappaleiden sfääreihin voi upota paremmin. Levyn hienouksiin kuuluu myös "One More Nightin" 7/4-tahtinen pianomelodia. Ege Bamyasi on ehkä Cania helpoimmillaan. Tästä on hyvä jatkaa vaikkapa Tago Magon pariin.

Alkuun

Future Days
Mute 1995 (1973)

Damo Suzukin viimeinen Can-levy tarjoilee neljä pitkähköä jazz-henkistä, varsin ilmavaa kappaletta. Tunnelma on kepeä, mutta silti omalla tavallaan intensiivinen, paikoin jopa suorastaan merellinen syntikkasoundien pyyhkiessä yli äänimaiseman. Levyn alkukin kuulostaa sijoittuvan meren rantaan.

Suzuki laulaa harvakseltaan ja nekin vähän laulut on miksattu taustalle. Pääosassa on rumpali Jaki Liebezeit, jonka kellontarkasti naputtamat varsin monimutkaiset rytmit kuljettavat levyä eteenpäin. Levyn pinnallinen rauhallisuus kätkeekin alleen tiukan groove-koneiston. Itse en ainakaan pysty kuuntelemaan tätä levyä naputtamatta tahtia mukana, siinä määrin mukaansatempaavia Liebezeitin rytmit ovat.

Noin puolet levystä vievä "Bel Air" on myös sen parasta antia, mutta myös muut biisit toimivat erinomaisesti, varsinkin "Spray" svengaa mukavan vauhdikkaasti. Future Days ei missään nimessä kalpene vertailussa muihin Can-levyihin. Levyn kuvaama ilmava ja groove tulevaisuus kuulostaa ihan tavoittelemisen arvoiselta...

Alkuun