Mikontalolights. Video valoshowsta ja toinen tetriksestä.

Kirjoitti: mea 19:47 | Jälkipuheet (2)

Valokuvatorstai / Tenkkapoo

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (15)

Valokuvatorstai / ... Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran...

Kirjoitti: mea 06:47 | Jälkipuheet (11)

Raivoava takakirves
ja mahdoton neitsyt.
Kunnon suudelma
ja
olennainen ero.

Valokuvatorstai ja Runotorstai / Keskeneräinen

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Metsäisen kuvan luomat assosiaatiot

Kirjoitti: mea 08:26 | Jälkipuheet (11)

Valokuvatorstai / Kuva, jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kirjoitti: mea 19:54 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Portaat
Photo Friday / Silence

Kirjoitti: mea 11:50 | Jälkipuheet (21)

Valokuvatorstai / Saaste

Kirjoitti: mea 07:34 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Arki

Kirjoitti: mea 06:33 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Tulevaisuus

Kirjoitti: mea 10:26 | Jälkipuheet (2)

Virkasiskon eilisilta toi mieleeni yhden viime kesän lauantaiehtoon. Tai elokuutahan se jo oli, kun Pyhällä Unpluggedin aikaan tunturi kuhisi etelän ihmisiä ja artisteja. Huttu-Uula oli palkannut kaliapalkalla terassilleen Sodankyläläisen One More Night:n soittamaan. Aurinko paistoi kuin viimeistä iltaa montun pohjalle, ruoka oli hyvää, olut kylmää ja porukka soitti. Ja voi, miten se bändi soittikin. Ja miten oli komia se poika. Kun se silmät kiinni lauloi Maailma on renki ja terassillinen eri-ikäisiä naisia huojui hulluna mukana ja kirkuivat, että lisää Tähkää, niin oli siinä kuulkaa tyttöenergiaa. Äijät istuivat kädet henkisessä puuskassa ja puhisivat. Sitä vaan on joskus niin vaikia selittää, notta mikä kolahtaa. Ja miksi. Siitä asti olen aina masentuneena kuunnellut Maailma on renkiä.

Mutta varsinaiseen asiaan. Lähettäkää Mikolle korttipelikokemuksia, Mikko tarvitsee niitä kirjaansa varten.

Kirjoitti: mea 13:28 | Jälkipuheet (4)

Ei se jätä. Se yllättää sinut ja valtaa hetkeksi. Tullakseen taas. Jatkuva ikävä, päättymätön kaipuu, toistuva surumielisyys [*]

Valokuvatorstai / On olemassa kursiivinen melankolia

* Pieni sivistyssanakirja

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (17)

Valokuvatorstai / Kivi

Kirjoitti: mea 18:08 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Klassikko

Kirjoitti: mea 20:10 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Lapsi

Kirjoitti: mea 12:05 | Jälkipuheet (8)

Valokuvatorstai / 1.9.2007 klo 11.00

Kirjoitti: mea 16:31 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Uni

Kirjoitti: mea 12:58 | Jälkipuheet (7)

Hermannihan se siinä. Ikää 1 yö. Mutta Kas kummaa! Eihän se ole minkään merkkinen!

Kirjoitti: mea 09:59 | Jälkipuheet (14)

Kesälomalla taivalletut viitisentuhatta kilometriä kirvoittivat aika-ajoin ilmoille tiukkakirjaimisiakin lausahduksia kanssaihmisiä kohdatessa. Lomalla ei tullut intternetti muuten mieleen mutta noina hetkinä päätin aina polkata niistäkin elämää suuremmista epäkohdista. Ihan jo siitäkin syystä, että blogeja lukevat miljardit ihmiset. Nyt en vaan enää muista, mistä kaikesta piti valittaa. Ai niin ...

Viitiseentuhanteen taivallettuun kilometriin mahtuu aina joku matalaotsa. Esimerkiksi rajoittimia vastaan paukutelleet rekat, jotka tukkivat ohituskaistat pykiessään ohi toisesta rekasta, joka ajoi rajoittimien sallimissa lukemissa. Sellainen pitäisi kieltää lailla. Ai se on jo kielletty? Kun kesämielinen pikkuautoilija on körötellyt muutamankin kymmenen kilometriä kahden, joskus jopa kolmen, rekan perässä odottaen vain ohituskaistaa ja kun se sitten vihdoin tulee ja se toinen tai kolmas rekka lähtee ohittamaan ensimmäistä tukkien kaistan ja estäen ohituksen kymmeniltä rekkakolonnan perään kertyneiltä pikkuautoilta, niin alkaa pikkuhiljaa sapettaa rauhallisempaakin kuskia. Ainakin jo kolmannen menetetyn ohituskaistan jälkeen.

Kun sitä sitten päättää pykäistä itsensä taukopaikalle kahville, jotta pääsee sumasta, niin eikö sinne aabeeceelle menevä liittymä olekin piilotettu sen seitsemännen liikenneympyrän kolmannennenkymmenenen erkanemiskaistan taakse. Ja ohihan se menee. Kun sitten jonkun jaripekan essolle vihdoin pääsee, niin onko siellä tuoretta pullaa ja sämpylää? No ei.

Lomalla on erityisen kiva jalkautua kesäkaupunkeihin. Lötyytellä rantakaduilla, toreilla ja pysähdellä katselemaan satamissa sisävesilaivoja, kesäihmisiä ja kuulostella erimurteisia puheenparsia. Ja ihanvaan ihmetellä. Minusta se on jokaisen kesäihmisen oikeus, melkein velvollisuus. Vaan eiköpä jo kohta kuulu takaa pyörän kellon rimputus ja joku teknisiin tiukkoihin pyöräilysortheisin puettu fitnespylly ajaa tiukkailmeisesti tuhahdellen ohi. Ramplausväylät ja torit ja kauppahallit ovat paikkoja, joissa ihmisen pitää saada öyläillä. Jossain pitää voida olla paikkoja, joissa ei ole kiire minnekään, joissa voi katsastella ja pysähdellä. Ei täällä nyt niin kiire saa olla. Valmiissa maailmassa.

Pyykkipäivä tänään. Mikään ei voita tylsyydessä ja raivoonnuttamisessa miesten mustien sukkien pyykin jälkeistä kohtaannuttamista. Nyt ei ollut niitäkään eikä saanut oikein aikaiseksi riittävää pontta kirjoitukseen. Sandaalikelit tylsistyttävät terää.

Kirjoitti: mea 12:31 | Jälkipuheet (5)

Siinä minä olin. Toisessa kädessä kylmä pororyynäri ja toisessa kädessä sateenvarjo. Jaloissa vaelluskengät, kurahousut ja eräuskottavuuden kruununa vettä ja tuulta hylkivä tunturitakki. Ja se reuhka. Satoi. Josta syystä osin ryynäri oli kylmä, sillä upouusi pallogrillini sammui alkuunsa. Portsasin nyrkin kokoiset koksit eivät kyllä näyttäneet aikovansakaan syttyä niiden ekologisten sytytyspalojen voimin, joita kylvin brikettien sekaan. Tulitikutkin loppuivat. Eikäpä se muutenkaan kovin uskottavan näköistä ole sytytellä minimaalista tyttömäistä pallogrilliä Samsoniten sateenvarjon alla, joten päätimme matkaseurueen kanssa lopettaa erä-elämän siltä päivältä ja hakea joen toiselta puolen sytytysnesteitä.

Palaamme alkuun. Siis siinä minä olin kylmää makkaraa syöden ylittämässä siltaa, jonka rautaristikoiden välistä pilkki kaupunki. Rovaniemi. By night. Sinne. Etsimään iloa ja valoa ja kuivattavaa kattoa hetkeksi pään päälle. Ja niitä nesteitä.

Silmittelimme seurueen kanssa keskustaa. Se sen täytyi olla, koska siinä oli Hemingway. Sinne siis kuivattelemaan. Olo oli outo. Ravintola saman näköinen kuin Tampereella tai Turussa mutta kieli erilaista. Vai johtuiko vieras tunne asusta? Tai ehkä siitä, että ainoat luettavaksi löytyneet lehdet olivat kahden päivän takaa. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa väärin pukeutuneena. Siis pois.

Lordin aukio. Tai mikä lie tasanne vaikutti sen veran kaupungin ytimeltä, että vakuutuimme lähistöltä löytyvän varmasti muutakin. Yhtäkkiä edessämme avautui kävelykatutyyppinen ratkaisu, joka viettelevästi kaatui rantaan päin. Rantaan, jonka toisella puolen nökötti märkä teltta. Ajatus palaamisesta kylmän grillin ja märän teltan luokse ei houkuttanut. Juuri silloin katseemme kohtasi kyltin, joka oli kuin meitä varten: Paha Kurki.

Ystävällinen [ja voihyväneaika miten kaunis] baarimikko oli kuin ei huomaiskaan meidän erämaista ulkoasuamme. Tai ehkä hän olikin juuri siksi niin nauravainen. Kenties. Emme välittäneet. Muu seurue oli sen verran taiteellisen näköistä, että saatoimmehan mekin olla ihan vaan originelleja. Mielialamme kohosi sitä mukaa kuin hengenkohotusjuoma vaikutti. Sadekin näytti lakanneen. Ja koska sulautumisemme kaupungin ilonpitoon oli alkanut suuremmitta hämmingittömittä, päätimme jatkaa. Kuuluisaan Tupsuun. Jonne se kaunis baarimikko meidät neuvoi. Antoi kartankin mukaan.

Jossain siinä Kelan kohdalla iski kuitenkin epäusko. Ei kai niissä vetimissä voi mennä Tupsuun. Mitä ne siellä ajattelisivatkaan. Päätimme riisua kurahousut lisätäksemme kaupunkiuskottavuuttamme. Reppuun. Reuhka myös. Sinne sytytysnesteen viereen. Tarkastelimme näyteikkunasta lopputulosta. Melko hyvä: valkoiset sortsit, liian ison näköiset maastokengät, kurapuvun takki auki. Tukkaa vähän pöyhöön. Parempi. Eikun Tupsuun.

Hämärä pubi otti meidät vastaan kovaäänisesti. Neljän asiakkaan kesken tuntui olevan erimielisyyttä. Baarimikko, Kari [ja taas voihyväneaika miten ystävällinen ja venkura] heilutteli kinaajille viskipulloa ja sanoi, että jos ei äänet laske, niin ei tule tätä. Äänet laskivat. Hetkeksi.

Hörö puhuu kuitenkin jo kohta taas kuuluvalla äänellä. Tennilä hokee siihen, että miksi siie huuat, miksi sie huuat. Kari rauhoittelee.

- Tuo saatanan Tennilä ei rupia miulle huutaa. Miun suvussa on enemmän rovessoreita kuin siun suvussa yhteensä. Hörö puolustautuu.

- Miksi sie huuat? MIksi sie huuat?

Hörö siirtyy baaritiskin ääreen, kääntää selkänsä Tennilälle ja alkaa kaveerata Karin kanssa. Mikä onkin kannattavampaa, sillä Kari kaataa taas viskipullosta paukun. Tennilälle ei tarjoilla.

- Miksi sie huuat? Miksi sie huuat? Tennilä talutetaan ulos.

- Sie voit Kari tulla meille millon vaan.
- Mut täytys olla naisia.

Hörö miettii hetken. Mutta sitten ilme kirkastuu.

- Miul on sisko. Se on näin iso. Hörö levittää kätensä täyteen syliin.

Kaikki vaikenevat. Kunnioituksesta varmaan.

Palaamme kuulaaseen kesäyöhön vaikuttuneina. Lappilaiset ovat oikiasti hyviä tyyppejä.

Valoisa kesäyö, jota päivästä tuskin erotti, muistutti, että meillä oli edelleen nälkä. Mutta ei hätää, meillähän oli nyt sytytysainetta.

Aamulla maistui suussa paloöljy. Grillissä muistona puoliksisyödyt pororyynärit. Aavistuksen savun sivelemät. Aurinko paistoi.

Päätimme lähteä Norjaan.

Kirjoitti: mea 11:07 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Tuore

Kirjoitti: mea 12:24 | Jälkipuheet (5)

Automaattivastaus puhelimeen näppäilty. Sähköpostin lomailmoitus tehty. Kukankastelija hoidettu. Martti lastattu täyteen. Voin siis sulkea toimiston oven, jättää kodin sisäoven raolleen postien tipahdella ja vetää kesäreuhkan silmille.

Nyt lähtee ja palajaa vasta, kun yöt ovat jo tummia ja aamukaste kirpaisee paljaita varpaita, kun ei raaski vielä vaihtaa sandaaleita kävelykenkiin. Kun kesä ei enää tuoksu odotuksille vaan täyttyneille haaveille.

Kirjoitti: mea 12:10 | Jälkipuheet (6)

Vielä viikko sitten lupiinit hivelivät lempeinä tienvieruksia kuin kesämekon liehuvat helmat paljaita sääriä. Nyt ne on tylysti leikattu. Tuntuu kuin kesältä olisi katkottu siivet, pakotetu se ruotuun. Olehan siinä. Kuri ja järkeys. Onneksi on edes leikatun ruohon tuoksu. Ei tunnu enää kesän nousulta.

Keskikesä. Haikeus häivähtää takavasemmalla mutta vielä sen pää on pystyssä. Vielä on aikaa pukea kepeät kesähelmat. Vielä on monta viikkoa aikaa kulkea varpaat paljaina.

Kirjoitti: mea 08:16 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Tanssi

Kirjoitti: mea 20:00 | Jälkipuheet (3)

Siinä ne nyt ovat. Tämän kesän hepsankeikat. Toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Taatusti ei toisia samanlaisia ole Tampereella kenellään. Ei ainakaan siten kuin minulla tänään. Eli toten kuten kuvassa. Sekä kellohame, joka keikkuu kivasti polvien ympärillä, kun kengissä on kesä. Ja päässä uusi tukka. Ja on ilmassa tuoksu. Ja mieli on kevyt. Ja on ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja viitseys ja toisen hyvä oman hyvän edellä.

Joskus sitä huomaa olevansa kovin pienistä asioista onnellinen. Kun on nukkunut kokonaiset viisi tuntia heräämättä. Kun on se kesä. Ja ne kengät. Ja se kellohame.

Kun on. Kaikki. Kohdallaan.

Kirjoitti: mea 16:57 | Jälkipuheet (5)

Tuhansien yksityiskohtien kuutiossa äänien kuulemisen takaa kattomateriaalina oleva puristettu sokeriruokomassalevy, oman aikansa mullistava akustinen keksintö.

Valokuvatorstai / Ääni

Kirjoitti: mea 10:59 | Jälkipuheet (1)

Aunessilta.

Kirjoitti: mea 12:35 | Jälkipuheet (2)

Käyttöohje: Jos haluat esim. tietoa Tallinnan Kalakombinaadista, klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kone

Kirjoitti: mea 06:41 | Jälkipuheet (7)

"Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa."

Valokuvatorstai / Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Yksi

Kirjoitti: mea 06:27 | Jälkipuheet (9)

... hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua.

Valokuvatorstai / Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869

Kirjoitti: mea 00:48 | Jälkipuheet (13)

... Together we'll make a difference.

Valokuvatorstai / Camp

Kirjoitti: mea 21:39 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Tyhjä

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (8)

... jos ihan vaan pienet ottaa. Minähän olen pyörällä liikenteessä.

Valokuvatorstai / Ei

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Mikrokosmos

Kirjoitti: mea 08:23 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Kasvu

Kirjoitti: mea 10:58 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Armo

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (16)

Hän nukkuu yöllä
elefanttien alla,
sininen unisukka
havahtuu aamun valoon.
Onnellinen.

Valokuvatorstai Runotorstai / Kaunein sana

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Koti

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (19)

Valokuvatorstai / Ajatuksen voimalla

Kirjoitti: mea 13:52 | Jälkipuheet (11)

Valokuvatorstai / Vastakohtia

Kirjoitti: mea 07:48 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Ystävä [Joku ei ole unohtanut Elmeriä.]

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai / Kengät

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Sattuma

Kirjoitti: mea 07:35 | Jälkipuheet (21)

Valokuvatorstai / Ponnistus

Lisäys klo 17:54. Päivän puhuttelevimmat valokuvat:

benrope : Katsokaa mummun kenkiä ja sukkia! Oikein kuulee vanhojen, hoidettujen ranskalaisten korkojen äänen. Miten pienellä ja tyylikkäällä keinolla voikaan korostaa aihetta. Kaunis, puhutteleva, hillitty, oivaltava. Täydellinen. Ei mitään liikaa eikä mitään puutu.

post-it / tarralappuja : Minä olen tykästynyt Tarran kuviin. Pidän kaikista tavoista kiinnittää katsojan silmä kuvan tarinaan. Ruskea sopii kuvaan kuin nenä päähän. Ehkä hiukan lievempi pehmennys olisi hienovaraisemmin alleviivannut.

Jazmanaut : Värit syleilevät toisiaan ja lattian ja seinien leikkauskohta on juuri oikeassa kohdassa. Punainen ämpäri on piste iin päällä. Kuvassa on sopivasti ryhtiä vaikka se tavallaan kaatuukin mutta se vaan korostaa kuvan kertomusta.

Lens Flare : Tässäkin värit ja astioiden sijainti ovat loistavasti harmoniassa. Loistava vastakkaisuus sille, että astiat ovat ihan hajallaan. Arjen ja aiheen käsittelyn oivallusta.

Annen arkiset asiat : Kuvan linjat ja tarkkuus niin kohdallaan. Kaunista ja yksinkertaista.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (22)

Valokuvatorstai / Miksi

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (19)

Valokuvatorstai / Avara [Kuva avarammaksi]

Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta

Sanot: kaupunkiin on pitkä matka
Ei täällä viihdy ka-ka-ka-karatkaan
On sulla meistä varsin syvä huoli
Mut on lahiössä yksi hyvä puoli

Täällä alkaa mukavasti oppia
Rakastamaan sitä tulevaakin koppia

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappula
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina

Eppu Normaali: Puhtoinen lähiöni

Kirjoitti: mea 19:17 | Jälkipuheet (12)

Ihminen on rakennettu kaksista aineksista. Toisiin on käytetty Duracelliä enemmän ja toisiin taas ei juurikaan. Minä, joka jäin tyystin ilman Dura-soluja, olin niitä jaettaessa luultavasti unohtunut miettimään asioita. Tai ehkä olin vaan tarkkailemassa, koska aina ei suinkaan suju miettiminen. Toisinaan, harvoin kylläkin, onnistun yhdistämään ne ja niinä hetkinä saattaa syntyä oivalluksia. Asioita, jotka tavallaan kyllä ovat tiedossa ja kuitenkaan eivät. Yhtäkkiä ne vaan kirkkenevät kuin saippuakuplat auringossa. Sitäkö se on, kun teoria soveltuu käytäntöön?

Eilen istuin melkein kokonaisen päivän tarkkailemassa ihmisiä sairaalan eri osastojen odotusauloissa. Päätin uuden vuoden lupauksekseni visusti muistaa, että aina kun olen taas luulemaisillani, että minulla on ehkä muka olevinaan toisinaan vähän vaikeaa, niin muistutan itseäni tarkkailusta. Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää.

Eilen ymmärsin muuten senkin, mikä se on, joka minua hiertää työmaan vaihdoksessa. Ymmärsin, miksi suren luotsaamani laivan uppoamista, vaikka kukaan omistajistakaan ei siitä välittänyt. Suren vuosien mittaan lokeroimani hiljaisen tiedon käymistä merkityksettömäksi. Suren sitä, että on deletoitava joutilaaksi käyvä tieto ja aloitettava uuden tallentaminen. Suren sitä, että hiljaista tietoa ei enää arvosteta.

Hirveän takkuista on nyt asioiden laittaminen "paperille". Juuri nyt tuntuu, että irtonaisia ajatuksen suikaleita kyllä irtoaa mutta ne hajoavat kuin taivaalla lentokoneen jättämä vana. Keskittyminen kulminoituu konkreettisiin pieniin yksityiskohtiin. Juuri nyt esimerkiksi siihen, että ukkovarvas pyrkii ulos sukassa olevasta reiästä vaikka vaihtaisin sukat eri jalkoihin. Miten se pystyy hakemaan ulospääsyn vaikka reiän piti heittyä toiselle puolelle?

Näillä eväillä ensi vuoteen. Toivokaamme siitä edellistä parempaa älkäkäämme peljätkö pahinta.

Kirjoitti: mea 13:58 | Jälkipuheet (9)

Kai se on ollut tämä raskas syksy. Tämä luopumiseen opettelu ja sen jälkeen kaksinkertainen luopuminen. Tämä tunnevuoristorata, joka puikki pimeistä ja synkistä laaksoista tuulisen jyrkkää rinnettä ylös syöksyäkseen taas soliin, joista välillä tuntui liian raskaalta pyrkiä takaisin ylös. Minä en ole niitä, jotka osaavat kirjoittaa synkimmät tuntonsa julki. Vielä vähemmin niistä osaan puhua. Minä vain elän niitä sisälläni enkä halua niillä ketään raskauttaa. Jokaisella kun on ihan omastakin takaa omia vuoristojaan ylitettävänä. Kai se oli tämä synkkä musta syksykin osallisena, että tämä kirjoittaminenkaan ei enää ollut kaikin ajoin niin helppoa, antavaa, iloista, kepeää, oivaltavaa kuin olisin halunnut. Synkimpinä hetkinä mielessäni jo kirjoitin viimeistä merkintää. Monta kertaa.

Sitten minä sain ystävältä, työtoverilta, paketin viimeisenä työpäivänä. Sanoja siinä ei vaihdettu, kyyneleet silmissä molemmilla. Hän antoi minulle kauniisti paketoidun vanhan pienen kirjan, Minäpä kirjoitan. Se oli joulukuun 22. päivä. Juuri, kun olin painanut vanhan työpaikan oven viimeistä kertaa kiinni. Juuri, kun olin ajatellut, että ensi vuonna ei enää mikään ole kuin ennen. Juuri, kun olin varma, että en jaksa enää edes kirjoittaa. Juuri silloin hän antoi minulle kirjan, jonka sivulla 30 on täydennystehtävä, jossa opetellaan kirjoittamaan päivämäärää. Siihen viivalle oli huolellisesti kaunokirjaimin kirjoitettu: Tänään on joulukuun 22. päivä. Vuonna 1957. Merkki tai ei, mutta otin sen viittana tulevaisuuteen. Elämä jatkuu. Aina on jatkunut. Minäpä siis kirjoitan ensikin vuonna. Ehkä en joka aamu, sillä uuden työhuoneeni näyttö tuijottaa suoraan kymmenen uuden työtoverin silmiin. Ehkä en aina iltaisin jaksa. Mutta minäpä kirjoitan. Jos en muuten, niin vaikka rohkaisuksi, että elämä jatkuu. Vaikka se välillä tekeekin kuolemaa.

Joulumieli tuli aattona. Se heilautti kultaisia enkelikiharoitaan ja hymyili lämpöä ja onnea. Enemmän kuin olen osannut kuvitella ansaitsevani. Huomasin, että minäpä olen onnellinen.

Kirjoitti: mea 11:29 | Jälkipuheet (13)

Paussilassa vetäydytään nyt joulun viettohon. Toivon kaikille ystäville sydänlämpöistä joulun aikaa. Kiitän siitä, että olette olleet tukemassa vaikeinakin hetkinä, olette jaksaneet naurahdella kömpelöille yrityksilleni olla nokkela, olette välittäneet surra kanssani ja ennen kaikkea olette olleet läsnä. Kiitos. Halataan.

Edit 22.12. klo 21:28:: Hyvää joulua, viimeisen kerran.

Kirjoitti: mea 17:13 | Jälkipuheet (24)

Mean keittiö haluaa tarjota tänään jouluvinkkejä. Koska viime vuonna epäonnistuin pahemman kerran sekä joulusillin että pottulooran saralla, keskityn tänään ja ehkä jopa koko joulun ajan, pelkästään juomapuoleen. Nythän on niin, että ilman glögiä ei voi odottaa eikä varsinkaan viettää joulua tahi pikkujoulua saati valmistautua kumpaankaan tai jäädä kotiin ja todeta, etteikö vaan olekin kotona mukavampaa.

Mutta sen viinipohjaisen glögin kantaminenhan pullotolkulla viinakaupasta ei ole kivaa. Eikä oikein anna hyvää kuvaa naapureillekaan kuljeskella jatkuvasti vinkkupullot kolisten tuolla rapussa. Vaan eipä hätää mitään: pelastus löytyy Alkon liköörihyllystä: Becherovka. Tuo mainio tsekkiläisten ilojuoma on kaupoissa nyt. Sen lisäksi tarvitset vain minkä-tahansa-merkkistä glögijuomatiivistettä ja vettä ja mikron. Rusinoita ja manteleita voit lisätä, jos vieraskorea tai nälkäinen olet. Muuten riittää loraus tiivistettä, useampi loraus vettä ja muki mikroon. Edellisten koosta ja tehosta riippuen muki pois vaikka minuutin päästä, Becherovkaa maun mukaan, sekoitus ja aaahhh. Et enää koskaan halua viinipohjaisia glögejä.

Jos glögitiiviste sattuu loppumaan, ei hätää, sillä Becherovkaa voi juoda ihan vaan sellaisenaan. Se antaa hövelin mielen, terävöittää suunnistusvaistot uuteen, ennen kokemattomaan, iskuun, tekee toppatakista vedenpitävän sekä estää jalkoja rakkuloitumasta vaikka kävelisi ympäri Prahaa eksyksissä [ennen Becherovkaa] ja sen jälkeen eksyksistä pois. Se parantaa myös kielitaitoa mutta joulunahan sillä seikalla ei ole niin väliä. Jouluna vaan hymyillään muikeasti hyvillä mielin ja kallella kypärin.

Kirjoitti: mea 19:19 | Jälkipuheet (13)

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Sanaton tarina

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Juicen riimit

Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen
Rakkautesi jäljet vihloo rintaa
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
Ja minä kun en koskaan kysy hintaa.

Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen
Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.

Viidestoista yö, Säv., sov. ja san: Leskinen, Juice Leskinen Slam, 1980

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (12)

Tappisika haluisi kuvan minun takanreunuksellani pönöttävistä pulloista, kun Mediksellä menin avautumaan ihastukseni Arto Nybergiin, jonka taskuun pahoina päivinä laittaisin ja muuten pullossa takan reunuksella säilyttäisin. Takan reunuksesta ei nyt valitettavasti ole kuvaa, kun ei ole takkaa mutta lottovoittoa odotellessa säilytän pullojani hyllyn päällä. Tyhjiäkin ovat, kun ketään en ole pulloon laittanut. Enkäpä tosipuheesta laittaisikaan, sillä ei sellainen yhteiselämä pidemmän päälle pitkälle kanna. Mutta asiaan. Jos olisi valta, voima ja mahti ja se lottovoitto ja autiolle saarelle voisi lähteä, niin voisinhan minä muutaman sydäntä väpäjyttävän pulloon laittaa ja mukaan ottaa. Valintakriteerit pyörivät siellä, missä muidenkin naisten: miehessä olisi hyvä olla karismaa, charmia, sielullinen katse, poikamaisuutta, viisautta, huumorintajua, hymyjä, oveluutta, ripaus robinhoodimaista viekkautta, suoraselkäisyyttä, miehekkyyttä, muiden huomioimista ja heittäytymiskykyä.

Selviytymispakkauksessani olisi tietenkin itseoikeutettuna Erityinen, josta ei valitettavasti kuvaa ole julkistaa. Hänet laittaisin hopeiseen taskumattiin ja povitaskuun sujauttaisin. Mainiosti pärjäisin pelkästään tällä, sillä Erityisestä löytyy kaikki, mitä nainen tarvitsee. Eihän hän muuten niin erityinen olisikaan.

Mutta niin kauas tuskin kannattaa toisaalta lähteä yhden taskumatin varassa. Mukaan voisin siis ottaa myös iki-ihanan Arto Nybergin, jonka valloittava olemus muistuttaa kieltämättä hyvinkin paljon Erityistä. Heissä poikamainen viisas veikeys ja suoraselkäinen rehellisyys yhdistyvät kanssaeläjien huomioimiseen ja loistavaan huumorintajuun ja kaikki se on annosteltuna valloittavan hymyn kera. Arto kulkisi matkassa teräksisessä taskumatissa takin taskussa.

Vanhaan viskipulloon työntäisin Tony Sopranon. Tonyssa asuu herkkä sielu, viisas silmä, terävä pää ja iso sydän. Ja valtava karisma. No onhan siellä muutakin mutta kessäpä ei.

Hienoon sutjakkaan konjakkipulloon sijoittaisin Seth Bullockin. Mikä polvia altalyövä katse, mikä intohimo, mikä antautuminen, mikä oikeudenmukaisuus. Wow!

Vanhaan käsinpuhallettuun apteekkipulloon sijoittaisin Gregory Housen. Uh, mikä mies; särmikkään omapäinen ja viisas pokkahuuliveikko. Sitäpaitsi lääkärille on aina käyttöä.

Ja enhän minä sitä Patea tietenkään hylkäisi. Jos ei ole omaa pulloa matkassa, niin Kosupulloon Paten tuikkaisin. Pate ei tarvi perusteluja. Pate on niin äijjä.

Vihreään pieneen pulloon laittaisin Mikko Hännisen, Tampereen Teatterin näyttelijän, koska hänellä on The Ääni. Olin tulla maahan lyödyksi, kun kerran Telakan baaritiskillä kuulin vierestäni pitkästä aikaa hänen äänensä. Äänen lisäksi miehessä on karismaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Ja vielä pakkaisin mukaan Leffe-pulloon Naamabaarin charmikkaan isännän. Voisin hyvinkin viettää koko illan kuunnellen vaikka vaan hänen luettelevan loistavan baarinsa valikoimaa. Ihana tumman samettinen ääni, johon voi vajota.

Näillä eväillä.

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (23)

Valokuvatorstai / Kaamos

Kirjoitti: mea 09:46 | Jälkipuheet (9)

En tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.

Pokien valinta on vaikeampaa kuin mieleisten, istuvien ja sopivan mittaisten farkkujen löytäminen, mikä on lähes mahdotonta. Vaikeaksi pokaamisen tekee se, että tiedän tarkalleen, mitä en halua ja suunnilleen, mitä haluan ja sellaisten löytäminen ei ole todellakaan helppoa. Väri on tietenkin musta, ollut jo vuosia. Siitä en tingi enää niiden muutamien kertojen jälkeen, jolloin olen uskonut satunnaisia makutuomareita ja värianalyytikkoja. Kaikki kokeilut minuuden ulkopuolelle ovat olleet vain muutaman kerran päässä. Älköön kukaan enää sekaantuko ystävällisavuliaalla "sitä ei ole mustana mutta kokeilepa tätä sinistä" -ehdotuksilla. Oikeiden löytyvyyttä ei lisää erinäiset ehdottomat vaatimukseni: paitsi mustat, niiden pitää olla persoonalliset, ehdottomasti kulmikkaat ja niissä ei saa missään tapauksessa olla timantteja eikä isoja logoja, niiden pitää erottua naamasta ja massasta ja olla vielä joka kerta erilaiset kuin edelliset. Ehdottomuuteni ansiosta pokien löytämiseen kuluu hyvinkin vuosi, koska kompromisseja en ole tehnyt sitten niiden yksien, jotka olivat muuten hyvät mutta ruskeat.

Tällä kertaa omien löytyminen kesti vain puoli vuotta mutta nyt ne ovat vihdoin päässä. Älköönkä nyt kukaan tulko sanomaan, että näytän Kalervo Kummolalta. En ole vieläkään toipunut siitä, kun yhdessä karaokebaarissa minua sanottiin Roy Orbisonin näköiseksi.

Kirjoitti: mea 11:21 | Jälkipuheet (8)

Missä on nyt kirkkoreki, vällyjen alla istuva muori ja tarhaan kiirehtivät taaperoiset? Lähiöromanttinen maisema on arkeistunut. Elämä on karua mutta joskus myös synkkää, niin kuin sanoi skientologipappi Tom Cruiselle vihkiessään häntä kauniiseen Katie Holmesiin.

Rusakko loikki aamulla tuossa raitilla, pysähtyi, kurkotteli pitkillä takajaloillaan hetken ja loikkasi yhdellä kauniin sulavalla liikkeellä metsään. Sillä oli turkki jo enemmän valkoinen kuin ruskea.

Ehkä elämä ei olekaan aina niin karua ja synkkää, ehkä se on harmaan keskellä joskus pienen ohihyppäävän hetken ajan myös vähän kaunista.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (8)

Kuva isompana

Valokuvatorstai / Valkoinen

Kirjoitti: mea 12:32 | Jälkipuheet (25)

Enkeli tarttui
hänen käteensä, kysyi
oletko valmis.

Valokuvatorstai / Valmis

Kirjoitti: mea 11:11 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Hylätty

Kirjoitti: mea 10:23 | Jälkipuheet (10)

Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
Kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?

Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan,
eivätkä aukene enää koskaan.

Eino Leino: Tulkaa kotiin

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (31)

Valokuvatorstai / Syksy

Kirjoitti: mea 08:21 | Jälkipuheet (11)

Lauantain aamuvarhainen puhelinsoitto kuulostaa pahaenteiseltä. Äiti soittaa. Eihän äiti koskaan soita tähän aikaan aamusta, ajattelen ja tiedän, että joku on nyt hätänä. Äidin ääni on normaali, kyselee, mitä kuuluu. Hermostun, mikset voi sanoa, mikä on hätänä. Ääni murtuu itkuun ja hän saa sanotuksi, että isä on sairaalassa.

Sunnuntaina saan puhua isän kanssa, hänet irrotetaan hetkeksi hengityskoneesta. Kuulen vain raskaan hengityksen. Nieleskellen teeskentelen iloista ja reipasta vaikka tekisi mieli päästää itku tulemaan. Ennen niin eloisa puhe takeltelee. Tavut tulevat hallitsemattomina, väärässä järjestyksessä, vääriä tavuja, puolikkaita sanoja mutta ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Minua itkettää mutta en uskalla itkeä.

Iltapäivällä sydänkäyrä pysähtyy pieneksi hetkeksi mutta ei malta luovuttaa elämän syrjästä. Vielä on jotain sanomatta. Niin paljon tekemättä.

Illalla isä saa sanotuksi äidille, että taisi tulla pitkä reissu.

Tänään kone hengittää hänen puolestaan. Vielä.

Minä en osaa ajatella, että minun voimakas, nauravainen, puhelias isäni makaa nyt hengityskoneessa.

En kuule hengityksen vaivalloista rahinaa. Kuulen vain hänen naurunsa.

Kirjoitti: mea 15:57 | Jälkipuheet (20)

Valokuvatorstai / Ylpeys

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (11)

Erkka haastoi esittelemään työpöydän. Kaivelin arkistojen kätköjä muistellen sen joskus aiemminkin esitelleeni ja kah; maaliskuussa 2004 se näytti melkein samalta. Lattiakukka on kasvanut, pöydällä ollut kasvi on päässyt kukkaikkunalle ja taulut näemmä vaihtuneet. Pöydällä oleva läppäri on se sama vanha, jolla menopaussi on polkaistu käyntiin. Niin ja itse varsinainen kone on kasvanut ja kaunistunut. Näyttönä on se Verkkokaupasta suurella vaivalla haettu lätty. Vanhassa kuvassa näkyvä pönttö on se, jonka kanssa mukkasin hiljattain. Ja tuo pöydällä oleva juttu on Kingstonin 2 gigan DataTraveler. Ihan siis namu on se. Nurkassa piilossa hyrskivässä pöntterössä on joku Asus M2NPV-VM ja joku AMD:n prosessori [lunttasin papereista]. Keskusmuistia hänessä on giga ja 160 gt:n kovalevy. Polttava dvd-asema, kai LG merkiltään, löytyy ja se, mikä on oikeinkin mukava juttu, on tämä kortinlukija kyljessä. Ja kaikki tämä jossain mustassa kotelossa. Minä olen nainen. Minun ei kuulu ymmärtää tästä muuta kuin että se on söpö. Ja sen nimi on Taneli.

Itse The Pöytä ja The Työtuoli ovat ajalta, jolloin marsalkka Mannerheim joukkojansa johti. Tammerin Mannerheim-sviitissä on samanlainen pöytä. Tuoli lojui joku vuosi sitten hyljättynä ja ränstyneenä erään antiikkiliikkeen peränurkassa, josta sen pelastin, petsautin ja päällystytin vihreällä nahalla. Tuolissa on jyhkevä valurautainen heijarimekanismi, joka natisee joka kerta siihen istahtaessa.

Tässä työhuoneessa vietän suurimman osan illoistani, voisin jopa nimittää sitä osin yöhuoneeksi. Vastakkaisella seinällä on kuntopyörä ja polkemisviihdykkeeksi telkkari kolmannella seinällä. Tanelin iTunesissa [jonka vika korjaantui päivityksellä] on musiikkia 4,4 päiväksi ja kaiuttimet ovat kohtuulliset, joten sitäkään varten ei huoneesta tarvitse poistua. Vanhoissa kunnnon Revoxeissa riittää kierrejohtoa jopa pyörälle asti, joten naapurit eivät häiriinny vaikka kunnon ylläpitäminen joskus vaatiikin raskaampaa jalkaa ja siis myös musiikkia.

Viikonlopun ratoksi Wishmaster [video]. Varoitus; tämän jälkeen et pysty koskaan suhtautumaan sanaan master sen edellyttämällä kunnioituksella.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Ateria [Klikkaa kuvaa]

Kirjoitti: mea 19:35 | Jälkipuheet (2)

Äitiksen hellyttävät kaktukset voinesivat toimia opettajina, miten elämään pitää suhtautua; nöyrästi mutta sitkeästi. Vaikka Torsti ei järin nöyrä ole, on se sitäkin sitkeämpi. Joka-aamuinen vilkaisu kukkaikkunallani sinnitteleviin Torstin kavereihin pitää minut nöyränä. Ikkunalaudan vasemmaisin, Pertti, on melkein pelkkää ilmajuurta ja sen kaksi lehteä lerpottavat matalalla. Pertti muistuttaa siitä, että pituudella ei ole väliä, kunhan tuntosarvissa on pituutta. Mirja siinä keskellä rehottaa holtittomasti joka suuntaan vaikka purkki on käynyt aikapäivää liian pieneksi ja multapaakku pursuaa reunojen yli. Veikko oikealla on Torstin veroinen sitkeydessään ja lisäksi Veikko on nöyrä. Sen maailman valloitus on yhden sakaran osalta katkennut ja kaksi on taipunut vaan ei taittunut. Pienin on posliinia eikä kuihdu, jossei kasvakaan: pienesti on ihmisen hyvä esittää kuihtumatonta posliinihymyäkin. Näillä opeilla evästettynä on kustannuspaikan ovi jotenkin kepoisampi avata.

Olin siirrellyt pöydälläni jo jokusen viikon lomaketta, jossa oli lueteltava kaikki työhön heruttamani voimavarat. Lopulta tartuin lomakkeeseen. Ensin yksilöin ja luettelin hommat. Sitten arvioin, millä tavalla ja intensiteetillä niitä suoritan ja kuinka itsenäistä ajattelua käyttäen mihinkin erityiseen kohteeseen hikihelmiäni tiristän. Sitten piti laskea, kuinka monta prosenttia työajastani mihinkin kilkkeeseen uhraan. Hmm... kuinkas monta päivää onkaan vuodessa, kuinka monta niistä lomaa, joulut, pääsiäiset, juhannukset pois... hmmm... Entäpä kuinka monta tuntia päivässä mitäkin työtä teen, tai päivää viikossa, ehkä jopa viikkoa kuukaudessa. Ja kaikki yhteen: 455 työpäivää vuodessa.

Lopputulemiin johtavat asiat tapahtuvat vain osin tekemällä. Suurelta osin ne tapahtuvat ihan vain tapahtumalla. Ei kaikkea voi kirjata omaksi ansioksi. Siihen eivät työ- eikä elinpäivät riitä. Eikä kenenkään taidot. Yksin.

Eläminen tapahtuu tekemällä pieniä liikkeitä.

YLE TV1:llä pyörivä kausivideo Hyvät matkakumppanit on pysättävä:

Jatkuu"Eläminen tapahtuu" »

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Kapinallinen, vallankumouksellinen

Kirjoitti: mea 07:26 | Jälkipuheet (7)

Syntymätön lapsi pelottaa äitinsä tuskallisella tulollaan jo ennen kääntymistään elämän valtatien liittymälle. Kiihdytyskaistalla potkiva vauva ei tiedä, kuinka äidit pelkäävät nukkuvansa ne tukehduksiin tai pudottavansa lattialle, kadulle, parvekkeelta. Vauva pelottaa äitinsä joka ilta nukahtaessaan, että kätkytkuolema korjaa.

Lapsena ihminen on liittymän lopussa valtatielle vääjäämättä pyrkivä sinisilmä, joka pelkää pimeää, koiria, vihaisia ihmisiä, kipua, sängynalusmörköjä, lelujen särkymistä, vanhempien riitelyä, vatsakipua, tillilihaa ja naapurin juoppoa reiskaa.

Kun lapsi koululaisena juuri on kuvitellut olevansa pelvoton ja iso ja kiihdyttää jo valtatiellä, oppii se koulukiusattuna pelkäämään kiusaajia, isoja poikia ja tyttöjä, kokeita, opettajia, hammaslääkäriä ja suoritteita vaativaa iskää ja äiskää. Pelkonsa voittaakseen lapsi alkaa pelata jääkiekkoa ja yleisurheilla, jolloin se voikin alkaa pelätä valmentajaa, pilkkaa, epäonnistumista, matseja, häviötä, häpeää ja kentän laidalla kirkuvaa naapurin tätiä, joka huutaa, että tapa se.

Hyvässä satasen vauhdissa nuorena voikin alkaa pelätä lukiota, ammattikoululaisen osaksi lankeavaa vähättelyä ja pilkkaa, ylioppilaskokeita, huonoja papereita, pääsykokeita, erilaisuutta, massasta erottumattomuutta, finnejä, tenttejä, kaupungilla turpaanvetäjäisiä ja tyttö-/poikaystävän löytymättömyyttä ja jätetyksi tulemista.

Aikuisena sadankahdenkympin tasaisessa vauhdissa voikin alkaa pelätä työttömyyttä, syrjäytymistä, työpaikkakiusaamista, rumuutta, pettämistä, terveyden rapautumista, väkivaltaista puolisoa, tuntematonta vastaantulijaa, vanhenemista, ryppyjä, rapistumista, uupumista ja sitä, että puoliso pettää ja jättää ja jää yksin ja sieluun sattuu.

Valtatien poistumisliittymäään hidastaessaan ihminen voikin siirtyä pelkäämään tulevaisuutta, sairauksia, eläkkeen riittämistä, kuolemaa ja taakkansa alle sortumista.

Koko matkanteon ajan, jos jaksaa ajatella, voi pelätä otsonikerroksen ohenemista, ydinsotaa, ylikansoitusta, luonnonvarojen ehtymistä, sademetsien tuhoutumista, maapallon saastumista, väkivaltaa ja päätösvallan ajautumista taitamattomien kaikkivaltiaiden käsiin.

Perillä, juuri ennen määränpään kuoppaista ja kapeaa tieosuutta, voi pelätä vielä matkalla olevien puolesta, mihin tämä maailma on menossa:

24-vuotiaan puolustaja Heikki Lampela kuitenkin korosti oikeudessa, ettei kuudesti pyyheliinaan käärityllä pullolla lyöminen ollut erityisen julmaa.

Pelon valtatiellä on siltakohtia, jolloin on vaara suistua kaiteen yli vaaralliseen rotkoon: SORTUMAVAARA LIIKKUMINEN KIELLETTY.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (13)

Valokuvatorstai / Merkki

Kirjoitti: mea 08:28 | Jälkipuheet (15)

Valokuvatorstai / Muisto

Kirjoitti: mea 08:18 | Jälkipuheet (8)

Maailmassa haaskaantuu älyttömästi aikaa siihen, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. Ovat kyllä ymmärtävinään, ihan uskossa ovat, mutta joko ymmärtävät väärin tai eivät kuuntele tai tulkitsevat kuulemansa eri tavalla kuin lähettävä osapuoli. Sitten tehdään päätelmiä ja niiden perusteella päätöksiä, jotka osoittautuvat vääriksi, koska perustuvat olettamuksiin ja hyvään uskoon ja väärinymmärrykseen. Sitten ne päätökset perutaan ja tehdään uusia päätöksiä, joiden pohjana ovat samat kuulemattomuudet, ymmärtämättömyydet ja tulkintavirheet. Sitten tehdään uusia päätöksiä, jotka ...

Ammattini puolesta joudun päivittäin tarkentamaan, mitä toinen tarkoittaa milläkin sanalla, mitä hän oikeasti haluaa. Hämmentävvä, miten usein on vaikeata sitten kertoa omin sanoin ongelmaansa. Hän toistaa kuulemiaan hienolta kuulostavia termejä uskossa, että toinen ymmärtää ne vaikka itse ei ymmärräkään tai ymmärtää omalla tavallaan. Hän on tulkinnut termit itselleen epämääräisinä käsitteinä, joiden sisällön maalaaminen toisen mieleen yksiyhteen ei onnistu, koska avainsanojen sisällössä on osapuolille omat merkityksensä. Terminologian käsittäminen samankin ammattiryhmän sisällä samoin on uskomattoman vaikeaa, puhumattakaan, miten vaikeaa se on eri maailmoista tulevien kesken. Silti harvoin kysytään, mitä toinen oikeasti tahtoo sanoa. Usein siitä ei välitetäkään. Ollaan samoilla vesillä mutta eri veneissä, todellinen yhteys puuttuu. Sitten tehdään päätöksiä, jotka per....

Mihin me tarvitsemme teatteria. Elämä itsessään on iso teatteri, joka tarvitsisi kuiskaajan.

Kirjoitti: mea 11:04 | Jälkipuheet (9)

Katsoin eilen Brokeback Mountainin, jolta uskalsin odottaa vahvuutta ja mielen liikutusosaston aktivoitumista. Elokuva onnistui silti yllättämään. Sitä mukaa kuin elokuvassa vuodet vaihtuivat, autot nuorenivat ja kampaukset muuttuivat, sitä tummemmaksi kasvoi ahdistus ja epätoivoisen puolittaiselämän harhan itsepetos hahmottui. Kun elokuva loppui, kyyneleet valuivat poskilla. Itkin hukkaan heitettyjä elämiä. Vaikka tavallaanhan ne olivat ja ovat tyydyttäviä nekin, ainakin hetkittäin. Niistä puuttuu silti se suurin: rentoutunut usko huomiseen. Se tunne, että tietää olevansa perillä ja tietää olevansa siellä vielä huomennakin.

Itse kukin taakse katsoessaan on tietävinään hyvinkin, missä kohden on valinnut väärin. Tietävinään syytkin. Tiesi itse asiassa jo valitessaan, että tekee itselleen väärin. Silti valitsi sen tien, koska se oli jonkun muun mielestä oikeampi niin. Niinpäniin; jonkun muun mielestä. Ollapa rohkeutta valita teistä se oikein vaikka se olisi vaikein. Teistä se, joka on itsein ja minuin. Teistä se, jonka tietää olevan oikea mutta jonka annetaan ymmärtää olevan sinulle väärä. Ollapa viisas silloin, kun on viisauden aika. Ollapa rohkea sen viisauden toteuttamiseen.

Vaan mistäpä pieni ihminen voisi olla varma, minkä polun pään perältä löytyy sateenkaaren pää. Ehkä ne väärät valinnat on sitten tarkoituskin tehdä, ehkä niillä poluilla kaatuillut mustelmat ja arvet on pakko hankkia, jotta löytää sen oikean polun pään. Polun, joka on odottanaut juuri minua sinne kulkemaan. Minua, joka viivyin matkalla hankkimassa voimaa sieluni lihaksiin.

Joku on rohkeampi ja lähtee heti raskaimman rinteen kimppuun, joku toinen tarvitsee helpomman tien, aikaa, kärsivällisyyttä. Matkan kestolla ei ole väliä, kunhan rohkeasti, kenestäkään välittämättä, uskaltaa heittäytyä silloin, kun on aika. Jos on joku joka ottaa vastaan, on heittäyminen helpompaa. Mutta hyppy täytyy uskaltaa tehdä vaikka ei olisi ketään, tyhjän päälle. Yksin se lopulta on tehtävä, kenenkään mielipiteestä piittaamatta, vaistoon luottaen. Uskoa, että kun hetki on, sen tietää. Ja silloin hypätä.

Elämä ei ole ongelma, joka ratkaistaan vaan salasiuus, joka eletään.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai / Uoma

Kirjoitti: mea 11:59 | Jälkipuheet (16)

Näinä aamu-usvaisina aamuina Marttia ohjastaessa virkanainen tsuumailee tienpenkkoja silmä kovana hirvien pelossa. Hämärässä kaikki isot käkkyrämäntypäällysteiset kivet, kaatuneet ikihongan pystyssä sojottavat juurakot, peitetyt liikennemerkit ja pientareella pyöräilevät mummut näyttävät tielle hyppäämistä suunnittelevilta hirviltä. Virkanainen aikanaan viittoili kintaalla hirvivaaroille ja -merkeille kunnes kesällä auton eteen tömpsähti pimeydestä kesämökin korkuinen hirvi. Onneksi vauhti oli kolmessakympissä, sillä virkanainen oli tapansa mukaan eksyksissä. On se iso eläin, kun sen kolmen metrin päästä näkee. Niin iso, että Martin ei ainakaan kannata hirven eteen hypätä.

Mitä virkanainen tekee maanantaiaamuna, kun sen pitäisi lukea yksi komiteamietintö, tehdä yhden ison aiesopimuksen runko, miettiä viittätoista muuta sopimusta, nylkyttää jokatoisen herran hihaa, että muistatko senjatän ja vastaatko tuohon ja mitäs tälle asialle ja jokohan koska jotain siitä viidennestä asiasta uutta ja vastaisitko nyt, kun kahdeksannnen kerran kysyn. Ryhtyykö virkanainen heti aamusta sinnillä urakkaansa? Onko pöydällä sorvaamon sopimusluonnokset syntymäisillään? Ovatko laskelmat timmit ja rastit selkeäesti allakassa?

Ei ala. Eivät ole. Yhtä usvaa ja sumua on virkanaisen pää. Ei kajastele auringon nousu horisontaalissa.

Kirjoitti: mea 11:39 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Valo

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (22)

Valokuvatorstai / Kämmenellä

Kirjoitti: mea 20:14 | Jälkipuheet (5)

Lapsena olin perimätiedon mukaan omapäinen. Tai tokinainen, niin kuin mummu sanoi. Nimittely vain lisäsi jääräpäisyyttäni, koska olin mielestäni vain olevinani oikeudenmukaisuuden puolesta vääryyttä vastaan ja vääryyttä ilmiselvästi oli minun oikeustaistelujeni vähätteleminen. Kahden veljen keskellä kasvaneena perheessä, jossa pojat olivat poikia ja tyttö ei ollut poika, riitti kyseenalaistettavaa pienelle mielelle. Koulussa olin ahkera ja tunnollinen mutta tokinaisuuksissani kyseenalaistin joka päivä asioita. Se suotiin minulle, koska opettajat jostain syystä pitivät minusta. Ehkä siksi, että olin kiltti ja tunnollinen.

Aikuisuuttani minusta tuli vähitellen paitsi kiltti, myös hillitty ja hallittu ja jupisin enimmäkseen vain itsekseni vaikka samat vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet tuohduttivat edelleen. Pahoitan mieleni herkästi mutta jurputan niistä enimmäkseen itsekseni. Paitsi kun loukkaannun oikein todella. Ja oikein todella minä loukkaannun, jos minua, läheisiäni tai työyhteisöäni kohdellaan mielestäni väärin. Jos ylitseni kävellään, selkäni takana juonitaan, minulle valehdellaan, jätetään huomiotta minua tai työyhteisöäni koskevissa asioissa ja jos minua vähätellään niin, että asioiden järkevä hoito ja asiallinen keskustelu ovat mahdottomia, silloin minä loukkaannun oikein erittäin todella. Silloin minusta tulee taas tokinainen. Mitä useammin joudun kaivamaan tokinaisvahteen esille, sitä rätväkkäämmin vaadin oikeutta tai edes kohtuutta. Minulla on tässä pieni neuvotteluvaltti, sillä olen päältä pieni harmittomaksi ja ylikäveltäväksi luokiteltu kiltti ihminen mutta sisältä TokiNainen.

TokiNainen vetäisee vääryyttä tuntiessaan virka-asun alta taisteluvarustuksensa: mustan viitan, terävän miekan ja kissanaisen naamarin. TokiNainen on sitkeä vastustaja, ovela puolustaja ja järkähtämätön neuvottelija. Varokoot ne, jotka eivät tunne yksinäistä TokiNaista.

Tänä syksynä TokiNainen tulee keikuttamaan venettä paljon. Viitta on silitetty, miekka teroitettu ja naamari on petollisen nätti.

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (6)

Ainakin pohjoisessa käyneet tietävät, miten poro juoksee. Sen jalat viipottavat hassusti ja sirot nilkat kapsuttavat asfalttia sekalaisen näköisenä kimppuna, ihan kuin jalkoja olisi liikaa eikä oikein tiedä, miten päin niitä heitellä. Eilen iltalenkillä edelläni juoksi nainen, jonka jalat viuhtoivat sivuliikettä samalla tavalla. Hassun näköistä. Mies ei juokse koskaan niin vaan hassuimmillaankin vain vaapottaa jalkaterät koilliseen ja luoteeseen. Minä yritän juostessani näyttää vakuuttavalta ja keskityn etenemään jalkaterät kohti pohjoista. Taino, etupäässä keskityn pysymään hengissä. On vähän päässyt kunto rapistumaan. Vai liekö tuo läähkittävän rappeutumisen tunne vain korvien välissä? Eihän nimittäin tasamainen arkinen lenkkipolku ole motivaattorina lähelläkään tunturille nousevia polkuja tai kurun pohjia koluavia pitkospuita. Niitä kyllä jaksoi tuntikausia nousta, laskea ja kiertää hengästymättä. Mitä nyt välillä hengitystä tasaillen mykistyi kaiken kauneuden ja suuruuden edessä. Siellä pieni ihminen koki olevansa varsin pieni.

Missään en ole tosin kokenut olevani niin pieni kuin Pyhä Unplugged -festareilla Hotelli Pyhätunturissa Raccan baaritiskillä. Paikallinen baarimikko oli ehdottoman tyly mies, ehkä jopa pohjoismaiden tylyin baarimikko. Olen hyvinkin tottunut siihen, että minua ei baaritiskeillä huomata, kuka nyt suhtautuisi vakavasti ihmiseen, joka hädintuskin ylettää nostamaan kätensä tiskille. Tämän mikon aktiivinen huomaamatta jättäminen oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Festarit sinänsä olivat mainostensa mukaisesti sympaattiset. Illan valoshowsta huolehti kesän jylhin ukkonen tulittaen taivasta useita tunteja. Vain todella iso ja vanha valomies pystyy moiseen. Salamoiden räiskeessä, Lenni-Kallen soittaessa, Mikko "Lappilover" Leppilammen laulaessa kuin itse kuningas, hellyttävän mainion rakastettavan La Sega Del Canton valloittaessa sydämet ja ylipääpäsmärinä häärineen Mato Valtosen suodessa sympaattista hymyään kaikille pienikin ihminen tunsi olevansa suuri.

Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemiin haluan palata.

Pienuus on vain harha. Riippuu, mihin verrataan.

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (11)

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei lie samaa ilmiötä kuin naismiehitetyissä [mikä sanakukkanen] työyhteisöissä: mitä kauemmin ja tiiviimmin naisporukka töitä yhdessä puskee, sitä enemmän yhteisön jäsenet alkavat näyttää, kuulostaa ja käyttäytyä samalla tavalla. Ainakin meidän konttorin naisisto kuulemma vastaa samalla nuotilla ja äänenpainoin puhelimeen, toisistamme tietämättä pukeudumme samana päivänä samoihin väreihin, käymme parturissa samoina päivinä ja eri kampaajat värjäävät hiuksistomme samaan sävyyn. Kun klooniutta vastustaaksemme yritämme hiukan yksilöityä, niin eikö toveri ole saanut samaan aikaan saman idean ja taas olemme samasta muotista. Lopulta asiakkaat eivät osaa erotella kenen kanssa ovat asioineet, sillä nimiähän kukaan ei kuuntele ja kysele. Me olemme vain niitä tyttöjä siellä konttorissa. Olemme muuttuneet palveluarmeijaksi, jolle asiakkaan kannalta olisikin kätevintä antaa yksi yhteinen nimi. Vaikka Marja. Se kuulostaa riittävän auliilta ja nöyrältä. Me Marjat kun kuitenkin tiedämme toistemme työt ja huutelemme seinän läpi asiat, niin samapa tuo, palveliko dosentti Päivipetteriä Marja vai Marja, vai oliko Marja kuitenkin juuri silloin lomalla ja häntä palvelikin Marja.

Mitähän mahtaa tapahtua, kun Marjasto sulautetaan isompaan työyhteisöön, jossa asiakkaita on palvellut vuosikaudet kahdeksan Terttua. Tuleeko meistä Marjaterttuja vai Terttumarjoja? Vai kasvaako symbioosista vuosien myötä ihan uusi rotu? Onko Rusina naisen nimi? Vaan väliäkö sillä, eikös koiratkin nimetä siten kuin miltä näyttävät?

Kirjoitti: mea 09:31 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai (onnellisuus)

Kirjoitti: mea 11:44 | Jälkipuheet (10)

Eilen kahvitunnilla puhuttiin tyttöjen kanssa miehekkäästi autoista ja miehistä. Puuttui enää, että olisi puhuttu urheilustakin mutta ei ehditty, kun kääntyi puhe parkkeeraamiseen. Myönsimme, että hankalaa on. Siis ihan vaan tyttöjen kesken, ei me miehille mitään myönnetä. Yksissä tuumin totesimme, että taskuparkkaus ei vaan onnistu ja parkkihallit on kauhistuksia ja mieluummin marketissa alueen laidalle, jossa on vähintään kolmen ruudun verran tilaa eikä kukaan näkemässä, kun sitä kuitenkin täytyy korjata. Onneksi on parkkikoulu. Lopuksi totesimme, että jos olisi siinä yksikin mies, niin olisi kerrankin meidän kanssa samaa mieltä. Mutta silloinhan me ei tietenkään olisi myönnetty mitään. Olisi puhuttu vaan urheilusta.

Miehet on metkoja. Ne tiirailee peililasiensa takaa naisia ja luulee, ettei kukaan mitään huomaa mutta mairea ilme, joka karehtii suupielessä, paljastaa, missä silmä kulloinkin lepää. Itse asiassa nainen voi siinä lajissa kasvaa melko mestariksi ja fiksu mies kouliikin naisestaan puolestabongarin. Nainen osaa jo muutaman kesän jälkeen hyvin tsuumailla miehen puolesta parhaat perät ja tökkäistä kylkeen, että kato. Mies voi itse siten hiukan hellittää ja keskittyä vaikka iltapäivälehtien urheilusivuihin. Ihan oppimismielessä kysyinkin tässä taannoin, että millaisella haarukalla mies noin niinkuin eri ikäisenä naisia katsoo ja valaistuin kerrasta urospään toiminnoista tältä osin. Se haarukka kasvaa kertomansa mukaan iän myötä ja levenee hyvin hitaasti hiukan vanhempiin päin mutta pysähtyy aina itseä noin 10 vuotta nuorempiin. Nuoremmasta päästä osa putoaa ajan myötä pois mutta koska nuorrempi pää lähestyy miehen ikää hitaammin kuin yläpää kasvaa, tehtävä helpottuu iän myötä. Mitä vanhaempi äijä, sitä isompi on haarukka.

Vastapalvelukseksi pyydän sitten apua vaikka auton parkkeeraamisessa tai peruuttamisessa tai ajamisessa vieraan kaupungin halki tai neuvoja tietokoneen ostossa. Taikka muuten menen kauppaan, jonne osaan ajaa ja jossa on iso parkkipaikka ja ostan sen parhaimman näköisen koneen. Ihan hyvä kriteeri. Niin minä autonkin ostin.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (17)

Lomalta paluu oli ankea mutta tyrmäävä: jääkaapista tervehti sankea haju, jonka lähteeksi osoittautui vihanneslaatikkoon unohtuneet sipuli, porkkana ja peruna. Olivat kasvattaneet kaunista vartta ennen kuin olivat alkaneet mädäntyä. Muuta jääkaapissa ei sitten ollutkaan. Auton lattialta löytynyt jostain pohjoisesta ostettu kertaalleen sulanut ja päälle astuttu suklaalevy lohdutti vähän vaikka lomamuistoista päällimmäisinä ovat neljä ylimääräistä lomakiloa.

Huonosti nukutun yön jälkeen virkailmettä päähän viritellessäni käsi vapisi tottumattomuuttaan. Ehkä myös siksi, että töihin paluu pelotti. Ja ihan oikein oli, että pelotti. Sen verran rätväköitä asioita on herraportaassa poissa ollessani viritelty. Nyt ei tiedä, itkiskö vai nauraisko. Onneksi tuli piirrettyä edes se virkailme vaikka se aamulla tyhmältä tuntuikin. Enhän ollut tarvinnut ripsiväriä silloinkaan, kun Karigasniemellä bergeniläinen öljymies tuli saameksi tekemään tuttavuutta baarissa, jossa karaokessa laulettiin Aikuista naista samaan aikaan, kun terassilla kaikui aito joikhaus. Mutta se olinkin minä enkä tämä puolessa työtunnissa lannistettu virkanainen. Iloa ei lisää 2753 sähköpostiviestiä laatikossa. Saisivat edes yrittää sitä spammiestoa tähänkin taloon.

Mutta on tässä lomalta paluussa ja kaupunkielämässä jotain hyvääkin: voi käydä vessassa yöllä milloin vaan. Ei nimittäin tule yöllä ensimmäisenä mieleen lähteä ulos teltasta heti hädän tullen viisiasteisen yöilman höllyessä teltan ovivetoketjun takana. Eikä sitä oikein viitsi myöskään tuttavien ja sukulaisten mökeillä könytä ja herättää koko perhekuntaa. Aittaöistä puhumattakaan: siellä kun herää yöllä hätätilanteeseen ja on niin pimeää, ettei näe, onko silmät auki vai kiinni, sitä miettii viidesti, kestääkö sittenkin kantti aamuun asti. Onni on oma sisävessa.

Kyllä minä silti mieluummin olisin tänäkin aamuna herännyt tunturista, työntänyt jalkani yönkylmiin sandaaleihin, vetänyt hatun silmille, verskat päälle ja kömpinyt teltasta vain todetakseni, että ohutta yläpilveä näyttäisi olevan.

Kirjoitti: mea 09:54 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 14:11 | Jälkipuheet (5)

Etsin kuvan kylältä Jania, mutta en löytänyt, koska hän olikin vasta menossa pohjoiseen, kun minä olin jo tulossa. Kilometrin pidempi käsi, niin olisimme voineet kätellä. Olisi se silti ollut niin mahtavaa sanoa raitilla, että "Terve Jani."

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:15 | Jälkipuheet (2)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 12:15 | Jälkipuheet (10)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 11:10 | Jälkipuheet (8)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 09:59 | Jälkipuheet (16)

Pera oli istunut poikien kanssa paikallisella terassilla aamusta alkaen. Pitihän ensimmäistä lomapäivää juhlia. Vaikkei se Peralle mikään lomapäivä ollut, sen paremmin ensimmäinen kuin muutenkaan, sillä hän oli töissä ollut viimeksi ... niin ... ties milloin. Penskana kesätöissä hautausmaalla haravoimassa? Mutta kesämieli se oli Perallakin, aurinko paistoi ja elämä ihan just nyt rock. Kymmenen maissa illalla rahat oli juotu ja kaverit eivät enää tarjonneet, joten Pera lähti kotiin, eihän sinne ollut matka eikä mikään: suoran pätkä, tiukahko mäki ja mutkan takaa suoraa taas. Kyllä hän siitä selviäisi vaikka tunsi olevansa melkoisessa känässä.

Mäkeen asti matka meni tiukassa etukenossa mutta mäen jälkeinen loiva kaarre oikeaan pääsi yllättämään ja Pera lähti syöksyyn suoraan päin liikennemerkkiä, kompastui päivällä rouhitun asfaltin reunaan ja tuiskahti kyljelleen. Sumuisissa aivoissaan hän ehti hämärästi tajuta, että nyt tuli noutaja. Pehmeä lämmin hiekka otti Peran syliinsä ja hän nukahti siihen.

Silloin se noutaja jostain ilmestyi. Katsoi Peraa hiljaa ja uteliaana. Surumielinen ilme aaltoili mietteliäällä otsalla, kun se tuijotti harkitsevan näköisenä Peraa.

- Tällaista tämä aina on ensimmäisenä lomapäivänä - noutajan surullinen katse tuntui sanovan - ei kai tuonkaan aika vielä taida olla. Aikansa Peraa katseltuaan noutaja vilkaisi taakseen kysyvästi. Remmin jatkona kävellyt nainen tuli hellästi potkaisemaan Peraa sandaaliin ja kysyi, onko hän kunnossa. Pera nousi epävarmoille jaloilleen, nosti kättä rouvalle kohteliaasti ja katsoi noutajaa hämmentyneenä.

- Ei jumalauta, pitipä läheltä - Pera ravisteli päätään epäuskoisena - tätä jätkät ei kyllä usko. Kerrankin meikäläinen noudattaa liikennesääntöjä, ja heti noutaja armahtaa.

Pera könyää pystyyn, tarkistaa suuntimat, nostaa vielä kättään parivaljakolle ja jatkaa matkaa. Hontelot jalat ottavat ensin askeleensa horjuen mutta määrätietoistuvat nopeasti. Noutaja ja nainen lähtevät samaan suuntaan.

Poliisiauton lipuessa hetken kuluttua kävelytietä pitkin oli Pera kadonnut.

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (22)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 10:11 | Jälkipuheet (8)

Joka vuosi pitäisi polttaa ihmisen itsestään pois vanhat tervaveneet ja taakse jätetyt asiat. Pitäisi siivota nurkista rumentavat roinat ja raivata pää.

Ei olisi huono vaihtoehto tuijottaa omista roskista tehtyyn tulehen ja valaistua. Kerran vuodessa. Edes.

Tekisi hyvää tuntea rinnassa roihun pelottava kipeys. Aistia tulen kuumotus kasvoilla ja katsoa samalla sen yli vedelle.

Tehkää itsellenne hyvää. Polttakaa pahat. Viettäkää hyvää. Juhannusta.

Polta pois,
sisältäsi musta tervainen vene,
joka sousi sinua niin syvältä.

Polta pois,
kaikki raskaat mustat renkaat,
jotka itseesi ripustit.

Polta pois,
ei siitä veneestä ole sinua soutamaan,
et tarvitse kellukkeita enää.

Polta pois.
Kanna kaikki roviolle,
vie paha painamasta,
raskas sinussa riippumasta.

Polta pois,
anna palaa.

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (10)

Metsään rajautuvassa puistossa kaupunkilaistenava kirmasi intona pitkin polkuja ja vanhemmat huusivat perään, että varo kantoja. Tyttö pysähtyi pelästyneenä niille sijoilleen ja katseli varovasti, missä niitä kantoja on, liikkuvatko ehkä, miltä ne näyttää. Kysyi sitten varovasti, että pureeko se kanto. No, kanto, kantio, kontio, ihan sama. Ainakin telkkaria on kuunneltu ja toimittajat ovat siirtäneet kielen rikkaita kiertoilmaisuja jälkipolville.

Haikeata on ajatella, että nykyisin on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet kantoja, lehmiä, possuja tai kanoja. Lapsia, jotka luulevat, että maito tehdään tehtaissa tölkkeihin. Tai mahtavatko ajatella sen tekemistä, se vaan on tölkeissä.

Tai mitä tässä nyt lapsia syyttämään. Äskettäin luin erään nuoren suunnittelijan haluavan maidon tulevan kanisteristaan yhtä raikkaana ja kylmänä kuin suoraan lehmän utareesta.

Kirjoitti: mea 11:24 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:38 | Jälkipuheet (4)

Elämä on syksyllä tuulen paiskaaman yksinäisen lehden käpristyneiden kulmien muovaama kevyt vene, joka ajelehtii pitkin tasaista loivareunaista uomaa. Satunnaiset ilonaiheet poikkeavat näköpiirissä kuin keväisin muuttolinnut kastamassa nokkaansa. Myrskyn paiskomat oksat muuttavat lehtiveneen suunnitelmia silloin tällöin ja kylmä sade rispoo sen kevyttä rakennetta. Mutta aina matka jatkuu. Elämä soljuu rauhallisena, tasaisena, hiljaisena. Yllätyksetkin ovat jotenkin ennakoitavia ja luonnollisia.

Juuri kun on luullut, että näin tämä etenee, mitään ei tapahdu, näkyy horisontissa ensin tyhjyys kuin kaikki loppuisi taitokseen.

Pato. Putous. Syöksy. Kuohut. Kivet.

Yhdessä humauksessa kaikki myllertyy. Mikään ei ole entisellään mutta lehtivene tietää, että se on niin kevyt, ettei se uppoa. Se tietää, että kun se näistä kuohuista nousee, alkaa taas tasainen kausi.

Kunnes tulee seuraava koski. Aina se tulee.

Kirjoitti: mea 19:08 | Jälkipuheet (7)

Vesi pyörtää tassun kosketuksesta. Pelottaa. Houkuttaa. Uskaltaisiko?

Kenen pyöreä lakritsikuono näkyy vedessä? Uskallan!

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:47 | Jälkipuheet (2)

Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. Minulta on kestänyt kauan tajuta se yksinkertainen tosiasia, että elämä on jatkuva sarja irtipäästämisiä ja luopumisia ja ne pitää vain hyväksyä ja niiden kanssa oppia elämään. Nyt kokeilen siirtymistä takaisin paksuun peitteeseen, ehkä aurinko silloin kurkistaa lämpimämmin.

Kiitos kysymästä, tunnen oloni erittäin etniseksi edelleen.

Myönnä pois. Hätkähdit, että ei kai. No ei. Vaan: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi."

Mutta kyllä minä olen ollut uskossa. Ainakin pari tuntia rippikoululeirillä. Sitten lähdettiin hernevarkaisiin ja koska oletin, että uskovaisen ei kuulu varastaa, ymmärsin, että en ole enää uskossa. Sitten meidät tietenkin uhattiin erottaa ja jättää ripittä mutta me kaduimme kovasti. En ensinkään ymmärrä, miksi herneitä piti varastaa, kun en niistä niin varsin edes piitannut. Muuta ei sitten jäänytkään mieleen siitä leiristä. Paitsi, että aurinko paistoi sinä kesänä koko ajan ja minulla oli oranssit bikinit [herravarjelkoon minua koskaan käyttämästä sanaa biksut {oliko tuo nyt sopivaakaan tässä yhteydessä}] ja rippikuvassa niin tummat sääret, että äiti luuli minulla olevan sukkahousut jalassa ja kiitteli, kun olin ollut niin fiksu tyttö.

Ehkä se kuitenkin oli ensimmäinen irtipäästäminen. Lapsuudesta nuoruuteen virallisesti ripitetty. Olihan se hienoa. Irtipäästämiset on aina.

Kirjoitti: mea 12:52 | Jälkipuheet (4)

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja kuoppia kaivaa. Sen uhallakin tai juuri sen vuoksi puhallamme pölyt arkistokaapin laatikosta M niin kuin Muistot ja kaivamme haikeuden kyynel silmässämme kahden vuoden takaa Uguksen kanssa esittelemämme pöydät tiskille. Ja mitä me näemmekään: Aleksi on hukutettu Auran aaltoihin. Mutta niin on mäyräkoirakin kadonnut Krakovan kevääseen ja muuttunut kauniiksi muistoksi.

Mikään ei ole pysyvää. Paitsi muistonappulan päälle astuneen tassun jälki.

Kirjoitti: mea 19:52 | Jälkipuheet (9)

Minun elämäni tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä. Se tuntuu tekevän päätökset puolestani. Se elää omia syklejään, omaa sisäistä sykettään singoten minut ja pienen maailmani tasaisin väliajoin uusille raiteille. Minun tehtäväkseni jää vain olla haraamatta vastaan, asettua avoimin mielin uuteen tilanteeseen. Uusi sykli tuntuu alkavan aina, kun olen juuri huomannut, että minun aikani alkaa olla täysi tässä jutussa tällä kokoonpanolla ja näillä eväillä.

Uusi tie ei ole koskaan osoittautunut huonommaksi kuin vanha. Mutta minäpä olenkin aina ollut valmis, jopa ennen kuin tiedän sitä itsekään. Aina se vaatii kuitenkin valmiudesta huolimatta pusertautumisen leveältä ja tutulta kadulta pienen portin lävitse uusiin maisemiin ja uudelle tielle, jonka kivien liukkaudesta, polun leveydestä ja katuvalojen paikoista ei ole tietoa.

Mutta onhan siellä kuitenkin tie. Aina on ollut. Portin kohdalla silti aina pelottaa.

Kirjoitti: mea 18:05 | Jälkipuheet (15)

Kaupunkilaiskaksikko kävelee jo aavistusta vahvemmasta kevätilmasta hullaantuneina omakotialueen poikki. Mullan ja sulavan lumen tuoksu on joka kevät yhtä yllättävä. Kerrostaloalueiden kaupunkilintujen tityy-kutsut tuntuvat kovin köyhiltä täällä, missä haravoiden rapsutukseen yhtyy lintusekakuoron moniääninen laulu. Palavien roskien huumaava tuoksu tuo mieleen lapsuuden, saunanlämmityksen tuoksun, kesän. Haaveet.

- Jos saisin lottovoiton, ostaisin mökin ja laittaisin sinne pienen puutarhan, jossa kasvaisi perunaa ja tilliä ja ...
- Hahaa, sinäkö muka. Ethän sinä osaa pitää hengissä edes jukkapalmua.
- Se on ihan eri asia. Pihatöissä sitä jotenkin olisi yhtä luonnon kanssa, saisi kokea kasvun ihmeen joka kevät.
- Sun itusi taitaisivat kuivettua ikävään.
- Saisi seurata, miten tyhjästä nousee ensin aavistus vihreää versoa, joka kasvaa neidoksi, varttuu naiseksi ja antaa lopulta itsensä kasvattajalleen. Jotenkin niin runollisen kaunista.
- Ei ne hei tyhjästä nouse. Tarvitaan vähän multaa ja vettä ja kaikkea ikävää niin kuin lantaa ja työtä ja hoivaa ja sellaista.
- Mutta ajattele nyt. Perunaa omasta maasta. Kyllä vaan tykkäisit sinäkin. Voitais muuten tehdä valkosipuliperunoita, mulla on vielä niitä maalta kotoa tuotuja luomuperunoita jääkaapissa.
- Mä tykkään pastasta. Tossa muutenkaan mitään itua ole.

Illalla kaksikko saunoo pienessä kerrostalosaunassa. Mies hakee jääkaapista oluet.

- Minkä tähden sulla on muuten kissanhiekkaa jääkaapissa?
- Haha, onko nyt vai aprillipäivä?
- No on siellä, on meinaan tosi. Ei kellään ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Erityisestikään, jos ei ole kissaa.
- Joo joo.
- No mee kattoon.

Nainen epäröi hetken. Jos hän nyt menisi katsomaan, mies nauraisi vuoden, miten helppoon pilaan taas sai toisen lankeamaan. Toisaalta mies näyttää kovin vakuuttavalta. Mutta eihän hänellä ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Tietenkään. Kukaan sentään niin hölmö ole

- Jokohan parvekkeella muuten tarkenisi?
- Kokeillaan, mä haen jääkaapista oluet.

Nainen kietoo kylpytakkia päälleen, sujauttaa villasukat jalkaansa, ottaa kaapista kaksi tölkkiä ja sihauttaa ne auki. Käsi jää lepäämään tölkin päälle mietteliäänä. Mitä hän juuri äsken oli näkevinään. No ei voi olla, ajattelee hän ja aukaisee uudelleen jääkaapin ja katsoo perunalokerikkoon. Hän vie tölkit parvekkeelle, istahtaa korituoliin ja katsoo surullisen tyhjiä parvekelaatikoita.

- Mitä muuten luulet, kasvaisikohan hyvin idätetty peruna parvekelaatikossa.

Kirjoitti: mea 10:57 | Jälkipuheet (12)

Laura polkkasi eilen sähkövehjeitten ääreltä niiden paljouteen työläytyneenä. Minusta tuo ei ole vielä mitään, sillä eräiltä löytyy munankeitin, jugurttikone, sauvasekoitin, voileipägrilli, höyryharja, hieromakone (niskan), antennivahvistin sekä 31 muuta plus lamput. Yhteensä 38 sähkölaitetta. Lisäksi neljä vanhaa sähkökahvipannua, yksi manuaaliväänteinen leivänpaahdin ja muutama silitysrauta, joissa on töpselin paikka perässä. Miten niin nainen ei ymmärrä tekniikan päälle. Jos tämä ei ole ymmärtämistä, niin mikä.

Kun nainen menee kauppaan ostamaan kahvia ja hän ei muistakaan, mitä piti ostaa, hän ostaa vessapaperia. Jos kuitenkin se, mitä piti ostaa, olikin suodatinpussit eikä kahvi, voi vessapaperista tehdä sijaissuotimen. Jos se taas oli kuitenkin kahvia, ei tarvita suodatinpussejakaan. Kun nainen toistuvasti unohtaa ostaa kahvia ja hänellä on vessapaperia ja suodatinpusseja vaikka lampaat söisi, hän ostaa uuden kahvinkeittimen, koska se sopii paremmin leivänpaahtimen väriin ja paahtimen voi siten siirtää keittimen viereen työpöydälle, jossa se on paremmalla paikalla mutta sen jälkeen leipälaatikko ei enää mahdu pöydälle ja laatikko on siirrettävä. Pääasia, että silmä lepää.

Naisen logiikassa on aina joku syvempi...

... logiikka.

Edelliset logiikat.

Note to myself: muista ostaa kahvia.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (13)

Semmoinen on alkanut harmiinnuttaa, että kun vaivalla ansaittuja eurosiaan päättää joskus mennä uhraamaan itsensä alttarille tarjoten hyvähkössä ravintolassa ruokaa meikäläisittäin kalliiseen parinkymmenen ja päälle hintaan, niin onko laitaa, että jää nälkä. Mikä vielä sapetuttavampaa, niin ruoka on erittäin harvoin kovinkaan kummoista. Normimättöä, josta jopa minä ajattelen, että olisin itse pystynyt samaan. Mikä ei ole paljon. Kyllä ruoka jättilautaselle hienon taiteellisesti asetellaan ja ripsotellaan hyvää kastiketta tyhjille reunoille mutta ei se riitä. Miksi muuten kastiketta laitetaan vaan koristeeksi? Onko mitään väliä, että se voisi olla hyvää, kun sitä on niin vähän, että pitäisi sormella liippoa se lautaselta. Tekisi useimmiten mieli kysyä, että missä pihvi. Eikä vain kuvaannollisesti. Mitä varten muuten tarjoilija kysyy aina, että maistuiko, jos ei halua muuta vastausta kuin, että kiitos, oli oikein hyvää. Menepä sanomaan, että ei hääviä ja nälkäkin jäi. Siihen ei ole oikea vastaus, että olisi sitten pitänyt ottaa alkuruokaa ja jälkiruoka varmaankin korjaa tilanteen. Ei olisi, ei korjaa, ei ole se sama asia. Ne nimittäin maksavat. Kyllä reippaalla parillakympillä pitää saada hyvää niin, ettei jää nälkä. Mitä hienompi ravintola ja kalliimmat hinnat, sitä varmemmin liian vähän ruokaa eikä lähellekään sitä, mitä hinta edellyttää. Kyä näin on. Ja miksi se ruoka pitää mättää sille lautaselle päällekkäin, kun kerran siinä tilaa on.

Mummilan koekeittiössä on tehty pahoja terveyslettuja. Ymmärrän kovin, sillä minulla on paljon kokemusta näistä koeluonteisista keittiöaskareista ja kuinka ollakaan, usein ovat ne liittyneet juuri tervysintoilupuuskiini. Niin kuin että riisipuuron maidon pitää olla rasvatonta, pullan nesteen vettä, lohen rasvatonta seitiä, kerman kasvirasvan kaltaista kolmeprosenttista, voin rasvatonta, jauhon kokojyvää, pääsiäispashassa ei saa olla rasvaa eikä kermaa ja kaakaossa ei sokeria eikä maitoa. Terveellinen nyt vaan yksinkertaisesti aika harvoin on hyvää. Luulin muuten aina, että pahuuden ja rumuuden huippu on voisilmätön kaurapuuro, jossa on pellavarouhetta mutta erheydyin. Ostapa uutta Femisoijan marjaisaa versiota ja luulet syöväsi sementtijauhoa. Se sekä näyttää että maistuu siltä. Tavallinen Femisoija on täytekakkua kermavaahdolla mansikkapursokkein banaani- ja kiivitäyttein sekä marenkikoristein sen rinnalla.

Voiko ihminen sairastaa valkosipulin puutostilaa? Minulla nimittäin on ollut jo jokusen ajan hillitön himotus siihen, parikin valkosipulivoipatukkaa menisi, jos ei tuo terveyspoliisi istuisi olkapäällä. Puhumattakaan valkosipulaisista ylirasvaisista leipäkrutongeista, tummista sekä vaaleista. Valkosipuliperunoista näen himokkaita unia ja nyt Sedilän viulu valuttaa kuolaa näppäimistölle. Valkosipula sentään on terveellistä.

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he eivät enää sano, että he rakastavat toisiaan. Silloin he kysyvät, että ottaako kahvin kanssa pikkuleipää. - Tero 7 V.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (13)

Virkahenkilöstä piti tänä aamuna piikittää verta labrassa ja sitä varten piti oleman syömättä 12 tuntia. Muistiko henkilö asian eilen illalla kymmenen maissa, kun teki iltapalaksi voileipää? Eipä muistanut, ei. Mutta muisti kyllä aamulla, että ei sitten mentykään heti aamusta kokeisiin. Lasillinen vettä aamupalaksi niukinnaukin riittäisi, jos pääsisi koeputkilovaluttamoon vaikka heti kahdeksalta mutta että nyt siis vasta kymmeneltä. Virkahenkilö, joka ei ole saanut aamukahvia, ei ole parhaimmillaan. Voi hyvänenaika, miten kahvi nyt maistuisi. Vintillä on muuten ihan samanlainen Gustav Paulig. Vanhat peltipurkit on niin ihania. Vieläkin harmittaa, etten ymmärtänyt aikoinaan pelastaa kotokaapista sitä peltistä mummun Hangon Keksi -laatikkoa, jossa oli lasinen kansi ja johon leivottiin jouluksi aina viittä sorttia pikkuleipiä. Onneksi sain pelastettua rivin vanhoja maustepurkkeja. Vanhoissa peltipurkeissa on niin henki ja elämä.

Meanderiassa oli eilen kalapäivä, joka tarkoitti tällä kertaa Liidelin kalaa. Hyvää ja helppoa herkkua, jota varten kaadetaan ensiksi Liidelin herne - maissi - pikkuporkkana -pussista puolet vuokaan. Tässä vaiheessa muistetaan vääntää uuni kahteensataan asteeseen kuumenenmaan. Sitten ripsotellaan suolaa ja jauhetaan monipippuria vihannesten päälle. Liidelin tarjousseiti [1.49 €] onkin kätevästi valmiiksi neljänä siistinä palana, joten ei tarvitse katkoa tällä kertaa veistä. Palat suolataan ja sitruuna- ja monipippuroidaan puolin ja toisin, jonka jälkeen ne lasketaan vihannespedille. Palojen päälle Liidelin hapanimelää kastiketta [ketsuppikin on ihan passelia] ja chilikastiketta ja kruunuksi jokaiselle syntisen ihanaa Liidelin ylirasvaista sulatejuustoa kolmiot, jotka kieräytetään kastikeessa, joka on sekoitettu etusormella kalan pintaa peittäväksi hunnuksi. Ja uuniin. Ja paniikkiin, että uuni on rikki, ja mitähän senkin korjaus maksaa ja mistä reiska ja kuinkahan kauan sen saaminen kestää ja pitääkö tässä nyt uusi uuni ostaa ja pääsiäinenkin tulossa ja pashaako sitä nyt ja mämmiä koko pääsiäisen joutuu syömään. Ja huomataan, että hän on laittanut 200 astetta ja pelkän valon.

Se oli kyllä aika pieni voileipä, kai sinne labraan voi jo kohta lähteä. Eikä se kellokaan tainnut olla vielä kymmentä.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (14)

Silloin, kun minua kasvatettiin kansalaiskelpoiseksi, vallitsi vanhempien keskuudessa vakaa usko usko, että kantapään kautta oppiminen on ainoa oikea tapa ja että ihminen on hyvä silloin, kun se on uuttera, tomera ja toimelias. Kun toistakymmentä vuotta joka kevät ja syksy pyyhki pölyt seinän peittävän kukan miljoonastatuhannesta lehdestä, pesi talon viisisataatuhatta säleverhon sälettä, vaihtoi mullat tuhanteen ruukkuun, pesi ja kiillotti satatoistatuhatta ikkunaa, niin oppihan siinä. Opetuksen tulokset ovat nyt nähtävissä meanderiassa. Ikkunoista tuskin läpi näkee, parvekkeella roikkuu amppeleissa viimekesäiset pelakuut, keittiön kaapit on lähmäisissä sormenjäljjissä, pyyhkimättömät vaakapinnat ovat surullisen pysähtyneen näköisiä, kukat nuokkuvat multavajeissaan. Jokin äidin opetuksessa meni pieleen.

Kirjoitti: mea 10:49 | Jälkipuheet (18)

Minulla on rasittava tapa laskea askelia, ohitettuja lyhtytolppia, ovia, ikkunoita, astuttuja katukiviä, tehtyjä vatsaliikkeitä, polkimen polkaisuja, punnerruksia. Siksi en voi käydä kuntosaleillakaan, koska jonkin verran puuduttaa, kun lasken tunninkin kaikkea. En vaan osaa olla laskematta vaikka kaiken järjen mukaan voisin vaan tehdä niin kauan kuin jaksan. Kuntopyörässä on onneksi monenlaista mittaria laskemassa puolestani mutta siinäkin lasken, että noin ja näin kauan vielä, niin on kymmenen kilometriä täynnä. Tai puoli tuntia, kumpi nyt ensimmäisenä täyteen tulee. Rasittavaa.

Puuduttavissa kokouksissa saatan alkaa laskea, kuinka monta kertaa sanotaan esimerkiksi "toisaalta". Näppärä sana muuten, sillä voi päteä olemalla asiasta kuin asiasta mieltä mutta toisaalta olla samaan aikaan eri mieltä ja siten olla kaikkien kanssa samaa mieltä. Kokouksissa ajatusten kurissa pitäminen on minulle muutenkin hankalaa, enkä kaikin ajoin ole kuulolla ja ymmärryksessä, missä milloinkin mennään. Kukaan ei tosin huomaa mitään, sillä ymmärrän olla kyselemättä liikoja. Suurin osa asioista kyllä ennen pitkää minulle joko selviävät tai eivät ja jos ei, eivät ne minulle kuulu. Loput asiat ovatkin sitten niitä, joita ratkomaan asetetaan työryhmä, jonka projektipäälliköksi valitaan joku toisaalta-tyyppi, joka ei koskaan saa ryhmää kokoon, koska sillä on niin paljon muita työryhmiä ja kun määräaika uhkaa umpiintua, tekee työryhmän sihteeri sitten hatusta vedetyin päivämäärin raportin, jota kukaan ei lue.

Monta viikkoa olin hautonut hetkeä synnyttää päätös kävellä aina kaikki raput ja maanantaina ajatus valmiintui. Ei siis hissiä enää, ellei satu molemmissa käsissä olemaan Lidlin kuusiopakkaus Saskiaa [olen koukussa Saskia Quelle - Fun Light Guava-sitruunaruoho -sekojuomaan]. Aamulla 209 rappusta alaspäin, 41 ylös, illalla vastoin päin. Heti, kun olin tehnyt päätökseni, päätin lähteä viemään roskat. Kolmannessa kerroksessa huomasin olevani hississä.

En ole koskaan pitänyt numeroista enkä matematiikasta mutta sana "laskento" on jotenkin kaunis. Miksi päässä pyörii kaikenlaista joutavaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä. Ja muutenkin. Toisaalta, eikö se ole pään tehtävä.

Kirjoitin äsken koko ajan, että työtyhmä. Kuvaavaa.

Kirjoitti: mea 11:28 | Jälkipuheet (17)

Kyllä on ovela ollut Koskikeskuksen MIINUS VIIRUS -mainoslehdykän laatija. Jos tämä copyjen Tarzan ei olisi mennyt aamuisen lehden kokonaisella sivulla mainostamaan, että Miinus Viirus-pöydästä saa tasaraha tarjouksia, en olisi tullut lukeneeksi tarkemmin ja huomanneeksi, että Miinus-viirus jäätelöpaletti sisältää 1-pallo, 1 softis, karkkia, kastiketta. Olisi jäänyt huomaamatta sekin, että myynnissä on Miinus Viirus kassi ja puuvilla pipoja sekä ranskalaisia juhlayläosio. Ennen kaikkea olisi harmittanut, jos olisin jäänyt tiedottomaksi asiasta, että miehille löytyy ECCO pukukenkä ja naisille Catepillar-boca, valitettavasti noin rajalliseen tarjouskenkämäärään en ennätä jaolle. Melkein kuitenkin harkitsen ryhtymistä miettimään, josko menisin katsomaan Vila paitoja. Oivaltavasti laadittu mainos, ilman copyjen kuningasta en niin rumaa mainosta olisi tullut lukeneeksi ollenkaan.

Me täällä puhelinnegatiivisten virkanaisten yhdistyksessä näemme hempeitä unia siitä insinööristä, joka keksi sähköpostin, webbisivut yhteystietoineen ja palautelomakkeineen. Sen sijaan me emme tervehdi lämmöllä niitä webbisivujen tekijöitä, jotka yhteystiedoissa ilmoittavat sähköpostin olevan muotoa etunimi.sukunimi@firma.pääte mutta jättävät kertomatta, minkä nimisiä ihmisiä siellä on töissä lähestyttäväksi. [Luhdan pääkonttorille terveisiä Etunimi Sukunimelle, mahtanet hukkua sähköposteihin.] Puolivillaisiksi kääntyvät ajatukset myös siinä kohdin, kun palautelomake ei joko toimi ollenkaan tai siihen ei tule kuittausta, jotta puhelinrajoitteisen yhdistyksen toimihenkilö saisi yönsä nukkua levollisena tietäen, että asiansa on työn alla. Tai mieluummin tietysti päällä mutta kyllä me yhdistyksessä ymmärrämme, että työtä on palautelaatikon penkomisessa paljon ja kaikille ei ehdi vastaamaan heti tai ehkä edes samalla viikolla. Ymmärryksemme kuitenkin ehtyy, jos vastausta pantataan parikin viikkoa tai ei vastata koskaan, näille emme viirejä jakele.

Jonkin humoristissävytteisen pinssin voisimme antaa sille kunnianarvoiselle kunnalliselle laitokselle, jonka sivustolla tarjoiltuun webmasterin sähköpostiin lähetettyyn viestiin vastaa kompleksin virkaan nimetty tiedottaja tiedustellen, että mitäköhän varten virkanainen hänelle sellaista postia lähettää. Mitäköhän? Ehkä siksi, että webmasterille osoitettu posti on hänen osoitteeseensa skriptattu. Liekö sitten asialla ollut toimikautensa päätteeksi jäynän tehnyt webbisivari tai ehkä sivun teki se sama tyyppi, joka on nykyisin töissä Koskikeskuksen käyttämässä mainostoimistossa. Ehkä hän vaan ei tullut muisteneeksi tiedottaa tiedottajaa asiasta.

Äänipuhelinta vieroksuvien yhdistys ry. jakaa kunniamerkin ruusukkeilla Luhdalle, jonka palautelomakkeeseen vastattiin kahdessa minuutissa ja luvattiin hoitaa virkanaista harmittanut pikkuasia kuntoon heti, maksutta ja pahoittelut perässä. Malja Sarille Luhtaan.

Kirjoitti: mea 08:51 | Jälkipuheet (7)

Tero oli asunut Olkkosen kanssa poikamieskämpässä Laatikaisen mummun yläkerrassa pari vuotta ja viihtynyt hyvin. Olkkonen, kymmenvuotias roteva kollikissa, oli löytänyt yöjalkansa Laatikaisen takapihalta ja laajentanut reviirinsä parissa vuodessa koko yön kokoiseksi reissuksi. Kun Tero oli aikanaan soitellut asunnosta, oli mummu sanonut, että ei sitten kotieläimiä ja Tero epätoivoissaan oli luvannut saattaa Olkkosen kissojen taivaaseen, jos se kämppä siitä kiinni olisi. Mummu oli soittanut seuraavana päivänä ja sanonut, että tulkoon nyt se Olkkonenkin, ei hän ainakaan halua ottaa kissan henkeä kontolleen. Niin olivat muuttaneet Tero ja Olkkonen ja hyvin viihtyneet. Tero epäili Olkkosen viihtyvän päivisin enemmänkin alakerrassa. Ainakin, jos jotain saattoi päätellä maton pintaa laahaavasta mahasta ja tyytyväisyyttään jarrittavista silmistä. Iltaisin Olkkonen vääntäytyi yläkerran raput Teron kainaloon kuin velvollisuudesta vaikka nykyisin hiukan väkinäistä uskollisuutta oli luettavissa kollin katseessa. Olkkonen oli vähän mustasukkainen Teron Annikalle, joka oli puolisen vuotta siirrellyt tavaroitaan poikien vessan hyllylle ja komeroissakin oli Olkkosen mielestä jo huolestuttavan paljon naisen tuoksua.

Olkkonen oli aavistellut pahaa jo silloin, kun Tero ja Annika olivat ensin lukeneet aamulehteä päät yhdessä ja soitelleet kysellen vuokrista ja ehdoista. Olkkonen oli kyllä kuullut, että tällä kertaa Tero oli ehdoton siinä, että kotieläimiä saa pitää. Olkkonen ei innostunut aiheesta, sentään hyvät hiirimetsät Laatikaisen kompostin takana. Ja naapuriinkin oli juuri muuttanut viehkeä tyttökissa. Ei kysytty Olkkosen mielipidettä vaan yhtenä lauantaina yläkerta pelmahti täyteen Teron kavereita ja kämppä tyhjennettiin muuttoautoon. Vakava Olkkonen matkusti Teron sylissä auton etupenkillä Ikurista Hervantaan. Annikan tavarat tuotiin samaan kämppään ja Teron poikamiesasunnon tavarat joutuivat pääosin varastoon.

Koska Olkkonen oli tottunut Ikurissa ulkoelämään, ei se sisäkolliksi sopeutunut vaan Teron oli pakko päästää se heti ensimmäisenä yönä ulos. Aamulla Tero ja Annika huutelivat Olkkosta turhaan ja huoli painoi Teroa pitkin päivää. Laatikaisen mummu soitti sitten iltasella, että Olkkonen on Ikurissa, jos kaipaatte. Tero haki kollin kotiin. Seuraavana iltana mouruaminen ei auttanut vaan Olkkonen pysyi sisällä. Kolme iltaa Tero ja Annika kestivät Olkkosen ääntelyä mutta neljäntenä kolli sai tahtonsa läpi ja pääsi pihalle. Iltapäivällä Laatikaiska taas soitteli Terolle, että arvaa kuka on Ikurissa. Neljännen reissun jälkeen Tero sanoi Laatikaiskalle, että ei tästä mitään tule, pakko hänen on päästää Olkkonen tuskistaan ja saattaa kolli lopullisesti kissojen taivaaseen. Mummu silitti kissaa kostein silmin hyvästiksi ja niin kolli lähti häntä vispaten Teron kainalossa vielä kerran Hervantaan.

Aamulla ennen kuutta Teron kännykkä soi. Laatikaisen mummu ilmoitti, että Olkkonen on Ikurissa, eikä tarvitse hakea pois. Tuuli löyhäytti keittiön verhoja avonaisen ikkuna edessä.

Kirjoitti: mea 08:56 | Jälkipuheet (16)

Kun aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, olin elämäntilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään: ei itsetuntoa, ei uskoa tulevaan, ei edes halua uskoa mihinkään tai kehenkään, ei muuta kuin epämääräinen kaipuu johonkin, jokin usvan läpi kajastava haave toisenlaisesta elämästä. Seisoin synkän virran rannalla, vieritseni korkealla vankkaa siltaa pitkin käveli ihmisiä, joilla ei tuntunut olevan koskaan huolia ja edessäni virtasi pelottavan kylmän näköinen leveä virta. Rannalla, jolla seisoin, ei ollut enää mitään, joten vaihtoehtoina olivat loppuelämä ei-mitään tai ponnistelu virran yli. Jostain syystä ajattelin, että en ole oikeutettu ylittämään virtaa helppoa kautta siltaa pitkin vaan minun pitää jotenkin kamppailla itseni virran läpi toiselle puolelle. Kulkuneuvoksi löysin julkisen kirjoittamisen, salakavalan avautumisen ja kirjaimista rakensin kiikkerän kellukkeen, jonka avulla pääsin virran yli, tänne toiselle rannalle. Nyt pystyn kävelemään tuota siltaa pitkin, käymään vanhassa maailmassa, kopsaista sieltä muiston tai ajatuksen ja palata tänne siitä kirjoittamaan. Tai voin kirjoittaa sillalla tapaamistani ihmisistä, tai tällä puolen olevasta elämästä. Tosia tarinoita kaikki.

Blogeissa silloin tällöin pelmahtava epäily jonkun päiväkirjan aitoudesta, populismista tai onko se totta vai keksittyä, osoittaa, ettei blogeilla vielä ole paikkaa lukijan päässä. Blogi ei ole kirjallisuutta, ei perinteistä päiväkirjaa, ei keskustelupalstakaan. Mitä siis? Ei kirjaa lukiessa ajattele, että onko tästä tarinasta mikäkin osa kirjailijan omaa elämää, kuinka paljon naapurin ja onko se nyt varmasti kronologian säilyttänyt, uskonko kuinka paljon vai en ja jos, niin pidänkö enemmän tai en ollenkaan. Blogeissa tuntuu olevan totta-kunnes-toisin-todistetaan-lukijat, mitä-väliä-lukijat sekä ne ehdottomat, jotka eivät pidä mitään totena tai joille kaikki on kirjaimellisesti totta. Siellä jossain rivien välissä on sitten se porukka, joka tajuaa, että kaikkihan tämä omalla tavallaan totta on, kirjoittajalle niin totta kuin on kipu hampaassa tai silmätulehdus tai kivi kengässä. Fiktiivinenkin kertomus on kirjoittajalle totta, koska hän on tilanteet jossain nähnyt, jotain ehkä kokenut, joku läheinen on tai hän on lukenut jostain, jonka kirjoittaja on ne ehkä kokenut. Jos päiväkirjaa tuntee tarvetta kirjoittaa, niin jonkinlaista terapoimista tai avautumista tai itsekerintää se kai on, kipupisteiden painelua toivossa saada helpotusta tai parhaimmillaan saada koko solmu aukeamaan. Yhtä totta kuin on Luhdan takissa, Mexxin housuissa ja kirpputorimyssy päässä katse sulkeutuneena töihin kiiruhtava ihminen tai ne miljoonat muut erilaisine roolivaatteineen.

Jokainen päiväkirja on itsessään tarina, jonka totuus on se, minkä näemme; meidän oma elämänkokemuksemme yhdistettynä tuhansien muiden kokemuksiin, tietoisiin tai tiedostamattomiin viesteihin ja ne kaikki kirjoitettuna tai kävelemässä juuri nyt, tällä kadulla, Blogoslavian pääkadulla.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (16)

Olenko muuten maininnut, että saan näppylöitä aina, kun puhutaan digibokseista, iipodeista, podkastaamisesta, ämpeekolmosista ja mistä tahansa, jossa on jääkaapin saranoita kehittyneempää tekniikkaa. Ei uskoisi, kun ajattelee, miten kätevä näissä viritinasioissa olen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka sinnikkyys, jolla selätin sen vanhan kakkosdigiboksin näkymättömyyden, siitä kiittelin itseäni aina maanantaihin asti. Nimittäin silloin huomasin outoa pätkimistä lähetyksessä; ei signaalia, signaali heikko, puhe pätki ja ihmiset hajosi pikseleiksi. Tiistaina hermostuin ja irrotin sen hienon, kalliin antennivahvistimen ja laitoin vanhan halpismokkulan takaisin, jolloin lakkasi pätkimästä mutta televisioista näkyi vain jompikumpi. Eilen piruuttani koplasin naisenloogisessa järjestykseeä kaikkea kaikkeen ja kappas: molemmat näkyivät kirkkaasti pätkimättä sillä samalla saakelin nutipäällä, jolla ne eivät aiemmin suostuneet yhteistyöhön. Eikä kestänyt kuin puoli vuotta selvittää tämäkin asia.

Tänään nytkähti toinenkin lähes yhtä ikuinen projekti askeleen eteen, kun vein sovitusti Martin Vehoon saamaan vihdoin sen puuttuvan vanteen. Eivät osanneet luvata varmasti tänään valmiiksi, kun eivät tiedä, että mahtaako ehtiä. Siis yksi vanne ja verhouksen rikkiintymisen toteaminen. Toisaalta, meneehän siihen helposti viikko ja verhousta odotellessa kuukausikin.

Kyllä elämä on helppoa ja aikaa säästyy, kun on digiboksit ja autot. Voi mennä vaikka kahvitauolle.

Kirjoitti: mea 11:02 | Jälkipuheet (0)

Tämän talosillan sisempi merkitys kiehtoo: onko sen tarkoitus pitää talot erillään vai pystyssä. Ilmeisestikään se ei ole silta talojen välissä, koskapa ovea ei näy. Vai onko rakentajilla vaan ollut ylimääräistä aikaa ja energiaa ja Marek on sanonut toverilleen, että tekaistaanko Martin miehissä ruokatunnilla tuohon kaari noista jäännöskivistä, olisi siinä turisteilla ihmettelemistä satojen vuosien päästä. Piruuttaan eivät sitten tehneet ovea, jotta kaarelle ei pääsisi tupakalle. Siihenhän se kuitenkin olisi tarkoituksensa löytänyt ja jos olisi yleisissä toimitiloissa moinen, niin yleisöltä sinne olisi kuitenkin pääsy kielletty ja vain henkilökunta siellä röyhyttelisi. Onnistunut oli poikain tekele, sillä toden totta: talot ovat pysyneet vuosisadat pystyssä ja erillään.

Mikäänhän ei ole niin kantava ja kätevä kuin vahingossa keksitty niksi. Meanderian niksinurkka tarjoileekin siksi ja täten viisi kätevintään yleiseen käyttöön.

1) Kaikki oleelliset ja käytössä olevat tavarat on näpäkkää pitää aina esillä, sillä piilossa niiden olemassaolo unohtuu ja ne vievät vaan säilytystilaa, jota tarvitaan mm. tarpeettoman ja käytöstä poistuneen tavaran säilyttämiseen. Siksipä meillä Meanderiassa avoimet tilat ja tasot ovat täynnänsä purkkeja, kannuja, avohyllyjä ja nippelirasioita. Käsillä kauhat, murot, kapustat, jauhot, veitset, sokerit sunmuut kerrankin kymmenessä vuodessa käytettävät , kuten taikinapyörät, sopivasti käyttöetäisyydellä ja –valmiina. Tykkään myös ripustella seinille koukkuja ja koukkuihin tavaroita. Yleensäkin, jos esineessä on olkapää, siinä on jotain ripustettuna. Pätee myös vaatteisiin: kun käyttövaatteet ovat aina esillä, ne voi siitä lajitella päälle ja pyykkiin kätevästi.

2) Nopeasti tien päälle pääsee, kun on aina puolittain valmiiksi pakattu kassi siellä komerossa, jossa on edellä mainitusta syystä tilaa. Kassissa on matkapussukka, jossa on pienet purnukat kaikkea sitä, mitä nainen tarvitsee. Ja nehän taas täytetään niistä isommista purnukoista, jotka ovat vessan tasoilla sopivasti esillä ja käsillä.

3) Vessassa on seinällä kello, sillä aamun kriittisimmät hetket vietetään tietenkin siellä. Tottahan kello on myös ruokapöydän, sängyn, työpöydän ja eteisen seinillä. Kun herätyskello on viisi minuuttia, keittiön kello kolme ja vessan kello kaksi minuuttia etuajassa, ehtii aina ajoissa töihin tai treffeille. Työhuoneen kello saa olla missä ajassa lystäjää, sillä sitä ei katsota, se on vain näön vuoksi.

4) Villasukat pitää olla isot, siten ne saa jalkaan ja jalasta sujakasti.

5) Ja lopuksi helmien helmi: kasvot pestään iltaisin suolalla. Ei kuivata ihoa, on halpaa, kuorii ihon ja iltapalaksi saa samalla suolapalaa. Siinä on myös kaikenlaisia mineraaleja, jotka epäilemättä elähdyttävät ja kirkastavat hipiää. Intiaanisuola on sitäpaitsi muutenkin hyvää ja kaunista.

Kirjoitti: mea 09:08 | Jälkipuheet (12)

/>

Kirjoitti: mea 14:11 | Jälkipuheet (8)

Marjut haastoi paljastamaan nurkkiin kertyneet roinat, jotka aikojen saatossa ovat muuttuneet koriste-esineiksi. Roinat?! Minulla mitään roinaa ole. No ehkä joitakin tarpeettomia, epäkäytännöllisiä, rumia, hankalia, tilaa vieviä tai muuten vain epäkoristeita mutta hyvin vähän sellaista, joka olisi vaan unohtunut. Tai siis, niinhän se käy: ensin joku vaan jää ja sitten sen jotenkin jättää huomiotta ja jo kohta silmä tottuu niin, ettei sen roinuutta huomaa. Ja sitten toisaalla tavarat vaan tunkevat sisään, valtaavat kaiken tilan ja käyvät kodoksi. Kun ainakin meanderiassa on se ilmiö, että esine halajaa paria. Ja se taas kaveria. Ja kaveri toveria. Ja aina jossain on joku, joka ehdottomasti vaatii päästä hyvään kotiin. Siitä seuraa kokoelma. Ja toinen ja kolmas. Aluksi niillä on olevinaan jotain kauneusarvoakin mutta kun niitä on liikaa, niin niitä vaan on liikaa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka eräs Brion mäyräkoita, mummon kätköistä muistoksi otettu kahvikuppi ja yksi nukkekuppi lapsuudesta. Yhtäkkiä niitä olikin monta mäyräkoiraa ja kuppia. Sitten puumäyräkoirat halusivat seurakseen posliinimäyräkoiria ja enkeleitä ja pehmomäyräkoiria. Ja kyllä, ne keräävät pölyä. Ja ei, ei niitä kovinkaan usein pyyhitä. Kuten ei myöskään sitä muuta epämääräistä pikkusälää ja vanhoja hajuvesipulloja. Muttakun.

Kokoelmat nyt vielä jotenkin pystyn itselleni selittämään mutta kukaan ei ymmärrä Torstia, sillä Torsti on todella ruma. Mutta kun hän oli pienenä vanhassa työpaikassani jäänyt äitiyslomalle lähteneen virkanaisen huoneeseen lukkojen taakse ja vuoden siellä muumioiduttuaan suorastaan itki päästä hyvään kotiin, niin pelastin hänet. Hän siitä tokeentui mutta vuoden vedetön laihdutuskuuri jätti jalkaansa ikuisesti hoikan nilkan, joka ei kuitenkaan estänyt häntä kasvattamasta päänsä yli metrin korkeuteen eteläisellä ikkunalaudalla. Josta hän yhtenä synkkänä yönä rojahti lattialle ja katkesi keskeltä poikki. En saanut tynkää kannettua poiskaan ja hän jäi lattialle. Nyt Torsti nojaa rujoa kroppaansa seinää vasten keittiön nurkassa tervehtien emäntäänsä puolentoistametrin korkuisena torspona, sillä sinnillä hän kasvatti katkenneen kaulan jatkoksi toisen muodostaen siten entistä rujomman roilon. Ja mihin Torsti kotoaan lähtisi? Ei mihinkään.

On kuulemma outoa, että minulla on kello vessassa. Ei minusta vaan. Ilman sitä olisin missannut Samikin tänään aamuteeveessä.

[Olen varma, että Triinulla, Marleenalla, Uguksella ja jopa tyylikkäällä herra b.:llä on salaisia roinavarastoja.]

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (11)

Eilen aurinko oli zeniitissä 23.5° S leveyspiirillä Kauriin kääntöpiirillä mutta ehti myös paistaa työhuoneeni ikkunasta näkyviiin puihin. Tekee niin mitä ilmeisimmin tänäänkin mutta en ole sitä näkemässä, sillä olen kotona sairastamassa niin kuin kunnon ihmisen pitääkin. Jos ei osu kipu viikonloppuun tai lomaan, osuu se juhlapyhiksi. Sopikin taltioida tuo metsämaisema, sillä sitä ei kohta enää ole: tilalle rakennetaan kahdeksaan kerrokseen toimistoja. Ihan parkkipaikan reunaan, ikään kuin tilaa ei olisi määrättömiin metsään päin.

Mutta jäähän parkkipaikka väliimme, riittäähän sielläkin hämmmästeltävää. Eräskin ruudun haltija katsoo toistuvasti asiakseen soittaa viininpunaiset virkailijat sakottamaan ruutujen ulkopuolle parkitsijat. En mitenkään jaksa ymmärtää soittajaa: millaista ihmistä häiritsee parkkipaikan reunaan, puoleksi metsään kauniiseen rivistöön parkatut autot, kun omalle mussukalle on ihkaoma ruututontti, jota kukaan ei ole vienyt, kun on parkinnut sinne metsään. Tilaa jää reilusti ajella ruudunhaltijoiden. Josta tulikin mieleeni, että näinä jouluruuhkaisina aikoina jonkin verran ärsyttää ne ilmeisestikin lumisokeutta potevat autoilijat, jotka parkkipaikoilla eivät muista, kuinka kapea se ruutu itse asiassa oli vaan louskaisevat silmäteränsä kahden auton levyisesti siihen, missä kesällä tarkasti se ruudun keskelle asetellaan. Onhan siitä toki mukava nousta ja lastata lahjat takapenkille, kun saa molemmin puolin ovet levälleen. Ja siitä kun sitten lähdetään, niin tietä ei anneta, ei jätetä tilaa edellä olevaan autoon, ei oteta liittymästä tulijoita huomioon, ei anneta poikkaistun kaistan vahingossa valinneiden liittyä autovirtaan. Ei. Koska .... niin, miksi. Olisiko pipo liian syvällä päässä. Ehkä aavistuksen piukka ja väriltään musta, ehkä kateuden vihreää vivahdusta tupsussa, joka liippoo silmää.

Vai johtuukohan se tästä jouluruuhkaisesta ajasta, jolloin tuntuu, että joka paikassa on liikaa ihmisiä, että tuntee oman reviirinsä rajoja rikotun ja otetaan se tila sitten väkisin, kun tilaisuus vähänkin tarjoutuu. Autolla sen huomaa erityisesti, ainakin useammin päivän mittaan. Mutta tuttu tunne se on kävellessäkin. Toiset vaan ovat toisempia kuin toiset. Joskus sitä luulee oppineensa tajuamaan ihmisen mieltä ja sitten taas vastaan paahtaa joku, joka vie kaiken ymmärrykseen etäisestikin liittyvän halun. Auttaisikohan yhtään, jos jäykkää niskaa, raskasta jalkaa, lumisokeaa silmää ja mustaa mieltä poteva ihminen tutkailisi hetken itseään, että mikä siellä vintillä oikein mättää.

Takana olevat ovet on viisasta sulkea. Mutta vasta sitten, kun kaikki jätetyssä huoneessa on selvitetty.

Kirjoitti: mea 11:46 | Jälkipuheet (11)

Kidututin itseäni eilen siivoamalla kaikki paikat, joissa aion joulua viettää. Sehän oli sitten lopulta koko kämppä. Pyyhin jopa pölyt, kun Erityinen viimeksi piirteli hyllyjen pölyihin huutomerkkejä. No, ehkä en ihan kaikista paikoista, en nimittäin ollut siinä jonossa, jossa jaettiin kodin hengetär -lahjoja. Yöllä kaikkeni antaneena tuijottelin työhuoneen ikkunasta näkyvää lumisokerihuurteisten puiden valkaisemaa maisemaa ja ihmettelin, mistä minuunkin pulpahtaa nämä esiäitien syvään paaluttamat jouluriitit. Vaikka ovatkin laimentuneet lähtökohdistaan, niin siellä ne ovat: perinteiden pitkät ladut, joita reunustaa sompien painumat kuin helminauhat. Jokaisessa painumassa tekemään kehottava joulua ei ole ilman - ajatus. Onkohan miehillä samanlaisia uomia, joita jouluna askel haluaa kulkea? Haluaako mies käydä hakemassa kuusen, viemässä kauralyhteen, ruokkimassa eläimet ja mitä niitä perinteisiä miesten jouluaskareita nyt onkaan. Vai onko tämä vain jotain myötäsyntyistä naisperimää tai epätoivoisen teennäistä tarrautumista rippeisiin säilyttää joku joulun rakentamisen taika laatikoineen, silleineen, siivouksineen. Onneksi pimeällä ei näy, että ikkuna on likainen.

Erityinen jupisi huutomerkkejä piirreltyään, että lahjan keksiminen on niin vaikeata. Oletin, että minulle. Oletin myös, että jupinan perimmäinen tarkoitus oli kerjätä vinkkejä mutta eihän se sitten olisi lahja, jos kertoisin. Vinkithän kerätään vuoden varrelta ja varotaan ilmeelläkään paljastamasta, että nyt nappasi ja sitten ostetaan se ja annetaan heti, ettei toinen osta sitä itse itselleen ja sitten ollaan jouluna taas pulassa. Koska siis itselläni oli samanmoista ongelmaa meneillään, keräsin rohkeutta ääneen ehdottamaan ajatustani, että jospa annetaan lahjaksi toisillemme vain vapaus olla ostamatta mitään. Päätöstä tosin kangertelin, koska olen sanan kaikissa merkityksissä aikojen saatossa perin lahjomaton ja lahjaton ollut, että saamapuolella oleminen lievästi himotutti kyllä. Mutta sanoin silti, koska kärsin niin toisen tuskailusta. Vaan mitä sanoo Hän? Sanoo, että ei, hän haluaa ehdottomasti kiduttaa itseään loppuun saakka. Mikä tietenkin tarkoittaa, että minunkin täytyy. Samana ehtoona teeveetä puolisilmäillessämme Erityinen yhtäkkiä kiljahtaa mainoskatkolla heureekkaäänellä "Nyt mä tiedän, mitä ostan sulle!" Ja tyytyväinen ilme leviää aurinkoisille kasvoillensa. Juuri silloin pyörähti loppusekunteihin Pedigreen koiranluumainos: "Parasta, mitä parhaalle ystävällesi voit antaa."

Tänäänkin maailma on kylmä mutta juuri siksi meille keksittiin parasystävyys ja rakkaus.

[Kuvan selitys: Kiroguru ja Seppänen]

Kirjoitti: mea 08:37 | Jälkipuheet (8)

Viikonloppumatkallani oli tarkoitukseni avustaa ystävääni remontti- ja siivoushommissa, jotka tietenkin aloitimme tunkemalla itsemme veronpalautustaan tuhlaaman lähteneiden kansalaisten joukkioon tavarataivaisiin. Yllättävän rankkaa ja aikaa haukkaavaa on löytää hiomapapereita, maalia, pensseleitä ynnä paria konetta sekä jotain, mitä vieläkään en muista. Epäilemättä kaikkea löytyy mutta miksi niiden pitää olla eri kaupoissa, joiden välillä on liikenteellinen tulppa sekä kaaos. Ja miksi sen tavaran, jota ensimmäisessä kaupassa kahdeksan kilometrin päässä epäili kalliiksi, on osoittauduttava lopulta edukkaimmaksi. Joka kerta.

No, joka tapauksessa pelkkä alustava työ osoittautui niin rasitteiseksi ja lauantaipäiväkin himmasi itseään jo ehtooseen, kun vihdoin lastasimme saaliimme itse remontin tapahtumapaikalle, joten yksissä tuumin päätimme lähteä kaupungille oluelle ja aloittaa vasta seuraavana päivänä. Parin jälkeen kello viistikin jo kahdeksaa ja vakaat askelemme olivat jo suuntaamassa kohti odottavaa työmaata, kun päätimme vielä pistäytyä mukavan oloiseen baariin, jonka ikkunasomiste lupasi karaokea. Asiakkaita oli muutama ja karaoke väsynyttä mutta paikan muu musiikki loistavaa ja olut halpaa, joten viihdyimme oivasti. Tanssilattialla pyörähteli vanha pariskunta hienot puvut päällä, muutama ylioppilas tuoreen hehkeine lakkeineen ja muutama nuori mies ja tyttöpari pitivät poikkeuksellisen iloista tunnelmaa yllä. Kateellisena katsoin, kuinka he vapautuneesti eläytyivät viimeisen päälle tanssittavan musiikin tunnelmissa ja sanoin seuralaiselleni, että minä en koskaan pysty tuohon. Siis vapautumaan noin vaikka haluaisin.

Siinäkään vaiheessa vielä en ymmärtänyt mitään, kun en löytänyt naisten vessaa. En myöskään siinä, kun ravintola täyttyi lähinnä nuorista miehistä mutta olihan olut halpaa. Hetken tosin ihmettelin, että aina, kun kävin vessassa, oli seuralaiseni viereen istahtanut salskea mies mutta olihan siellä ahdasta. Enkä silloinkaan vielä hämmästellyt, kun meihin päin suunnatut silmäniskut ja pienoinen flirtti tuntuivat menevän ohi, olenhan siihen tottunut. Mutta kun ne tuntuivat osuvan tarkasti viereeni, miesseuralaiseeni, niin aloin epäillä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun naapuripöydän vaatehuoneen kokoinen karju osti ruusutytöltä punaisen ruusun seuralaiselleen ja antaessaan suuteli tämän keittokomeron kokoisen karjun kaljua päälakea, ymmärsin. En tiedä, johtuiko se, että seuralaiseni, joka ei siis todellakaan tanssi, koskaan, vei minut hillittömään diskotunnelmaan lattialle, siitä, että hän pakeni niitä silmäniskuja vai siitä, että tunnelma baarissa oli parasta koskaan. En ikinä ole niin tanssinut. Rakastan tanssimista. Ja silti en.

Sanomattakin lie selvää, että työmaalle siirtyminen hiukan venähti ja sunnuntaina hyvistä aikomuksista huolimatta mikään työkalu ei pysynyt kädessä. Tai ehkä olisivat pysyneetkin mutta aina iltaan asti jatkunut talon outo pyöriminen vaikutti niin huolestuttavalta, että ei arvattu kokeilla.

Sillat on tehty ylitettäviksi, sillä muuten ei voi tietää, onko toisella puolen avartavia asioita. [Siltakuva on vakituiselta silta-avustajaltani Herra Murphylta.]

Kirjoitti: mea 09:56 | Jälkipuheet (13)

Minulla on outo viehtymysvetoutus pieniin tavaroihin: lelu-, posliini- ja pehmomäyräkoiriin, nukkekokoisiin kahvikuppeihin, vanhoihin pieniin maustepurkkeihin ja minikokoisiin mitääntekemättömyyksiin ja turhakkeisiin. Lapsenakin rakkain aarteeni oli kummisedän tekemä nukketalo, jossa oli keittiö ja kamari ja valot ja takassa tuli. Keittiössä oli oranssit muoviset huonekalut ja kamarissa kerman väriset puiset tyylikalustot, pieniä kahvikuppeja pöydillä ja suhteettoman kokoisia nukkeja arkiaskareissa. Vieläkin minua heikottaa kaikki nukketalo- ja nukketavarat. Erityisesti tyttöleikkikahvikupit [oo sie vaikka toi Liisa ja mie oisin äiti ja meiän lapset ois tarhassa ja me juotais kahvii, jooko]. Kun näen antiikkiliikkeen ikkunassa posliinisen nuken kahvikupin, hypin tasajalkaa kirkuen ihkuuta ja kuolaan ikkunassa kaulaani venytellen nähdäkseni hinnan. Yleensä se on aivan liian kallis. Onneksi, muuten niitä olisi vieläkin enemmän. Ei enää näin paljon kuitenkaan, olen harjoittanut itseäni luopumaan asioista antamalla suurimman osan pois.

Eilen eksyin vahingossa Prisman lankaosastolle ja voi mitä ihkun suloisen syötävän somia pikkuisia villapaitoja siellä olikaan hyllyjen reunoissa lankamalleina. Pienempiä kuin vauva ikinä, sellaisia nuken kokoisia. Ja minä niitä onnesta mykkyräisena hypistelemään. Saakohan ne myyjät nykertää niitä iltaisin ja kuinka ne osaa, kun ei kai niin pieniin ole ohjeitakaan. Olisin ostanut kaikki ne paidat. Vaikka osaisin minä melkein itsekin. Kerran kudoin vauvalle potkuhousut ja niihin tuli niin pitkät jalkaosat, ettei vauva koskaan niitä täyttänyt. Tai kasvoihan se toki mutta tykkäsi, että koulussa kiusataan, jos laittaa sen päälleen. Se sama vauva kasvoi toisaalta pois siitä hienosta villlapaidasta ennen kuin sain sen valmiiksi.

Penskana halusin pukea meidän Otto-kissalle aina pikkuveljen vauvanvaatteita ja työnnellä sitä sinisissä nukenrattaissa pitkin kyliä. Otto oli laiskan pulskea iso ronttelo ja mielellään loikoili rattaissa. Villatakista se ei välttämättä ehkä tykännyt mutta viisaana kissana ymmärsi oitis pääsevänsä ajelulle, jos antaa pukea takin päälleen. Minulla on valokuva, jossa kissa loikoilee nolostuneen ja yllätetyn näköisenä rattaissa. Kissaparka, lapsen miellyttämisen halun ja kissuuden ristipaineessa.

Mistähän syystä muuten Aku Ankka tuntuu alastomammalta pelkät pelihousut jalassa kuin pelkässä merimiespaidassaan. Outoa. Josta tulikin mieleeni yksi liivimerkin mainos, jossa nainen on hyvin pienissä ja hyvin hemaisevissa alusvaatteissa ujon näköisenä katse alas painettuna ja teksti kehottaa "Pukeudu näyttävästi juhliin". Hieno sanaleikki mutta miten juhlissa voi näyttää alusasuja ja näyttää, että ne näyttävät joltakin ja jotakin. Vai ovatko sittenkin totta kaikki ne tarinat tuhmista pikkujouluista! :o Minä olen ollut vain tylsissä puurojuhlissa, joissa väkisinraahataan ihmisiä leikkimään ensin hölmöjä leikkejä ja sitten juodaan viinaa. Kukaan ei ole näyttänyt alusvaatteitaan. Paitsi kerran yksi mies kalsareitaan, kun oli sammunut niin pieneen vessaan, että osa miehestä oli käytävän puolella.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (14)

Meillähän alkoi Martin kanssa yhteiselo keväisten valojen jo kajahdettua iltojemme ja öittemme päälle, niin että valojen käytön opiskelu jäi teoria-asteelle. Manuaalista todettiin, että vasemmasta viiksestä kääntämällä löytyy automaattivalot naks, parkit naksnaks ja ajovalot naksnaksnaks. Yksinkertaista. Tai sitten ei. Kun ensimmäisellä katuvalottomalla tiellä pimeys putosi kuin myssy silmille, emme panikoituneet, meillähän oli teoria hallussa. Käänsimme viiksestä naksnaks ajovaloille, joista saa vaihdettua myös pitkät, sillä meillähän oli jo yksi naks pohjalla automaattisesti ja siitä ei pitkiä saa. Paksu pimeys laskeutui yllemme eikä pitkätkään pysyneet kuin viiksestä kiinnnipidellen. Kotiruutuun karsinoidessamme huomasimme, että olimme ajaneet parkkivaloilla [naksnaks], siksei pitkät pysyneet pitelemättä. Viikseä oli käännetty yksi naks liian vähän, ajovalo on tosiaankin kolmannessa pykälässä ja automaattisesti syttyvä ajovalo on ihan eri kuin ensimmäisen pykälän "light on" -automaatti. Joka on se eurooppalainen sydeemi, jossa valot syttyvät aina, kun se haistaa pimeän eli vaikka tunneliin ajettaessa. Se taas automaatti, joka sytyttää ajovalot käynnistettäessä on kotimainen lisä eikä ollenkaan naks. Loogista.

Niin kuin sekin, että eniten käytetty on hankalimman reitin päässä viimeisenä, ajattelin silloin. Mutta tänä aamuna, kun sade pimensi maisemaa entisestään ja mustutti asfaltin kaupungin valot syöväksi pimeydeksi, huomasin, että käsikopelolla onkin helpompi naksuttaa ajovalot perille asti kuin laskea pykäliä. Aiemmin en ole tullut tarvinneeksi kaupungissa sitä erikseen naksuteltavaa ajovaloa. Nimittäin se valopää, joka on suunnitellut tämän suomalaisiin vaatimuksiin istuvan startatessa syttyvän valon, ei tullut samalla suunnitelleeksi sen yhteyteen nopeusmittaria valaisevaa takavaloa. Mutta eipä tehty samaa virhettä uudelleen. Hyvin valaistunut olo on meillä nyt.

Aamun valopilkuksi isoveli ilmiteeraa uuden toppi-listan: jokohan loppuu länkytys sisäpiireilystä vaiko vasta nytkö se alkaakin. Uusi lista epäsuosii meikäläisten kaltaisia päiväkirjailijoita, joiden lukijat tulevat muualtakin kuin Blogilistojen kautta. Kannustustilauksia on tehty mutta käyttö tapahtuu kirjanmerkeistä tai sivulistoista. No, ei kai se muuten olisikaan yksi Blogilistan monista eri listoista, joista viimeisin ehken korvautuu uudella tavalla lasketulla listalla.

Mutta muistakaamme tänäkin viikonloppuna, että ystävät ovat kuin valoja polun varrella, ne eivät kulje matkaa puolestasi mutta tekevät kulkemisesta helpompaa. Pohjoisessa on maa jo valkoinen ja maisema valaistunut.

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (0)

Vielä eilen tuuli oli kuin ohut villahuopa harteilla, se harmaan kalsea, jossa on tumma raita, lämmin mutta ohuen kolea. Huopa, josta on kiitollinen mutta joka ei tunnu sopivan tilanteeseen, se lämmittää mutta ei kuitenkaan. Lokakuun pimeys, kuivina pilvinä tuulessa tanssivat lehdet, puut auringossa vielä hehkuvina, värit kirkkaita kuin Yli-Mäyryn maalaukset. Karaokebaarin ovet kutsuvasti auki. Vielä ihan äsken. Sisältä kuuluu Vielä on kesää jäljellä. Syksyn jatkoaika.

Tänään se tuli. Kuin järveen pudonnut koira se puistelee lehtiä ja vesipisaroita ja ryntäilee pitkin seiniä ja katsoo ahdistuneena, ei suostu pysymään peiton alla eikä sitä sinne haluaisikaan. Se haisee märälle koiralle ja sen tassut on pienet ja surkeat.

Syksy. Baarin ovikin on tänään varmaan kiinni. Sisällä soi Syksyn sävel.

Ota minut sinun uniin,
vaikka nousen toisiin juniin,
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Kun tulen kiinni sinuun,
jumalatkin uskoo minuun,
vaikka itse aina usko en.

Kirjoitti: mea 16:25 | Jälkipuheet (9)

Katulamppujen välinen pimeä kuilu on kuin tyhjiö. Valon kehrä sulkeutuu kävelijän takana ja tuntuu kuin astuisi tyhjään. Maa putoaa askelten alta ja huimaus keinuttaa. Kolmannen tai neljännen askelen jälkeen valokehrästä jalka tavoittaa täyden pimeyden. Pelottaa, jospa viides askel ei tavoita mitään. Mutta juuri silloin tuuli pöyhäisee kuivia lehtiä, keltainen kahiseva lehtiperhoslauma pilkuttaa pimeyden ja valopylväistön seuraava spotti kietoo kävelijän hetkeksi turvallisuuden tunteeseen. Valoläikässä yökulkija on hetken näyttämöllä.

Tihennän askeleita, korvaradiossa rauhallinen naisääni vastaa haastattelijalle, että sitä pitää lähestyä rauhallisesti ja asennoitua viestimään kaikella olemuksellaan, että minä olen sinun kanssasi valmis tekemään yhteistyötä. [Katuvalon alla nainen kumartuu kuuntelemaan miehen hiljaista ääntä, katsoo silmiin.] Radioääni kertoo, että sille pitää puhua hiljaa ja ystävällisesti, sillä eihän se käskemällä mitään tee. [Viereisen talon ovivalon kehrässä naisen ääni kohoilee, kun mies ei saa ovea auki.] Suomalaiset ovat monitaitoisia, vahvoja, persoonallisia, pitkäikäisiä ja luotettavia, kertoo asiantuntija. [Ensimmäisessä kerroksessa remontoidaan, jo kolmatta viikkoa.] Myös uskollisia ovat, kun kanssaan vaan saa ensin luoduksi luottamuksellisen suhteen, jatkaa ääni. [Vanha pari juo iltakahviaan keittiössä, pöydän yläpuolella on kodikkaan pehmeää keltaista valoa antava lamppu, noita ei enää valmisteta.] Kestävinä ja varmajalkaisina niiden kanssa pärjää hyvin myös kansainvälisesti. [Naapurin mies vaihtaa tikkailla kattolamppua. Ai niin, eteisen kattolamppu on palanut.] Lämminveriset sukulaisensa ovatkin sitten arvaamattomampia ja vilkkaampia ja niiden kanssa on varauduttava yllätyksiin ja nopeisiin käänteisiin eivätkä ne ole samanlaisia työjuhtia kuin suomalaiset, lopettelee asiantuntija. [Jostain kerroksista kuuluu isoja kirjaimia, onkohan siellä veri lämmintä.] Lokakuun pimeys on pitkä, ilta sulautuu yön kautta jo aamuun yhdeksi isoksi pimeydeksi. Ikkunoista ja katulampuista lankeavat valot näyttävät reality-sarjaa ohikulkijalle. Kiehtovaa.

Ai jaa, ne puhuivatkin suomenhevosista.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (9)

Kissan ja koiran omistajat tietävät, mitä on pörröterapia. Paljon karvoja kainaloon, lämmintä eläimen kylkeä peiton alla, kehräystä, kuorsausta, vanutusta ja aina välillä itkua turkkiin ja pehmeiden korvien silittelyä. Lemmikin lempeitä katseita, vilkkaina ymmärtäviä silmiä, varppia valmiutta pelastaa ihmisensä päivä ja pinnan alla kuplivaa iloa saada olla juuri se, joka nostaa toverinsa syövereistä. Jos ei olisi pörröterapiaa, olisi enemmän synkkiä ilmeitä ruuhkabussissa, kireitä parisuhdanteita marketin puhumattomissa kassajonoissa, piukeita keskusteluja kahvihuoneessa ja paljon vähemmän olisi ystävällisiä sanoja. Minulla on joskus niin ikävä pörröterapeuttiani.

Minä kutsun niitä nyt Möykyiksi. Ne ovat aluksi noin nyrkin kokoisia, ehkä pienempiäkin, mutta ne huomaa vasta nyrkkisinä. Ne kasvavat ja pulleutuvat ja ovat pahimmoillaan sydämen tai pään kokoisia. Onhan niitä toki isompiakin, huoneen tai jopa koko elämän kokoisia mutta silloin ne ovat epämääräisempiä, ei sitä tiukkaa möykkyainetta ja niin suurina jo pienen ihmisen hallinnasta karanneet. Minun Möykkyni ovat yleensä pään kokoisia mutta niille tyypillistä on tulla isommalla sakilla ja kun yksi lähtee, tulee toinen tai kaksi tilalle. Yhdessä ne tuntuvat joskus elämää suuremmalta Möykyltä. Onneksi ihmisessä on se overflow-suoja, sitä ottaa vastaan vaan sen verran kuin jaksaa. Tai no. Yrittää. Kaikki Möykyt ovat pieninä käsiteltävän oloisia ja nyrkin kokoisina niistä kuvittelee pääsevänsä eroon vain otteensa irrottamalla. Mutta ovelasti ne toisinaan asettuvat taloksi, syövät, lihovat ja sinnistyvät, käyvät ihmiseen asunnoksi ja ovat kuin kotonaan. Oveliakin ovat, tulevat viattoman näköisinä ja antavat ymmärtää saman tien poistuvansa. Mutta eipä aikaakaan, kun joku niistä onkin jo pesää rakentamassa. Möykkyjen ennustamattomuuden vuoksi ei niihin osaa suhtautua aina vakavasti. Kunnes on myöhäistä. Mutta niiden kanssa oppii toki elämään samaa taloutta ja pieniähän voi aina piilottaa puseronsa alle. Kun niitä ei ole huomaavinaan, ne yleensä lähtevät pois. Joskus taas, kun on luullut jonkun elämää mullistavan Möykyn lähteneen, se onkin vain piilossa keräämässä voimia hyökätäkseeen entistä isompana.

Eläinpörröterapian uupuessa voi kokeilla Erityispörröterapiaa: pää Erityisen vatsatyynylle, siihen navan yläpuoliselle lämmölle ja siihen voimakas puhallus niin, että syntyy pröötti. Toistetaan tarvittaessa.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (24)

Aamulla maa kimalteli riitteessä ja sumu muutti maiseman punaisiksi perävaloiksi ja vastaan tulevien valokiilat puhkoivat usvaa keltaisilla miekoilla. Yhtäkkiä missään ei näkynyt punaista eikä keltaista, vain harmaa pilvi kietoili valkoista reunakaistaa kuin tuulessa leijaavaa nauhaa. Silloin metsän takaa leimahti aamu, tumma savu pyörteili vaalean usvan päällä ja kaukaa tuli savun tuoksu. Jossain paloi. Tai sitten se oli se aurinko, joka poltti puiden latvukset. Kaunista. Luonto on. Mutta onhan sillä dziljoonien vuosituhannien kokemus.

Toisin on ihmistaimilla asiansa. Lauantaina ujutin itseni kaupungin ytimeen aikaan, jolloin marketit lukkoavat lasioviaan, farmarivolvot on jo parkattu rivitalojen pihoihin ja piipuista tuprahtelevat ensimmäiset saunanlämmityssavut. Äidit laittavat uuniin kaalilaatikoita ja nuoriso on lähtenyt ytimiin. Nuoriso on tälläytynyt illan riitteihin yksilöllisiin asuihin, joilla he arvioivat lyövänsä kilpakumppaninsa taistossa kiinnittää toisten huomio omaan persoonalliseen itselöönsä, luomukseen, jollaista kukaan toinen ei koskaan ole osannut rakentaa. Sadoista toistensa klooneina vaeltavissa hätkähdyttävissä persoonallisisuuksissa on yhtä paljon keskinäistä poikkeamaa kuin on vessapaerirullan arkeissa. Nyt näyttäisi riittisääntökirjassa lukevan, että tytöillä pitää olla buutsit ja jos reidet ovat joulukinkun kokoiset, niin minihame, jos kapeammat, niin farkut lahkeet tungettuina buutseihin. Ja kaikilla yksilöllisesti yläosana kittana samettijakku ja huivi. Pojat noudattavat sääntökirjaa tunkemalla lahkeet valkoisiin tennissukkiin. Miten minulla on muka muistikuva, että tämä sama isänmaan toiviopolvi on pitänyt junttiuden huippuna valkoisiin tennissukkiin tungettuja lahkeita? Ja miten minä olen ollut siinä käsityksessä, että tämä sama sakki naureskelee aikuisille naisille, jos ne tunkevat farkun lahkeet saappaan varsiin ja keikuttavat käsiveskaa kyynärvarressa.

Jos tälle originellille ja yksilölliselle nuorisolle sanottaisiin, että nyt on muotia kulkea vessanpytyn kansirengas kaulalla, niin ei kestäisi kauaa, kun kaikki kulkisivat yksilöllisesti samanlainen valkoinen rengas kaulassa. Eikö tätä suurta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä voisi jotenkin valjastaa. Miksei keksittäisi vaikka, että nyt on megaviileetä olla hyvä ja tunnollinen koululainen, joka ei ryyppää, ei polta, ei potki toisia, ei hauku opettajia, ei kiusaa, auttaa vanhempiaan, kunnioittaa ihmisiä, eläimiä, luontoa ja yhteistä omaisuutta. Tai no, ehkä siinä liikaa muistettavia asioita. Lehdestä muuten luin, että nyt on so last week olla boheemi, nyt pitää olla perfektionisti. Ja kyllähän sen huomasi, lahkeet oli tungettu tasan täsmälleen samalla tavalla joka jampella ja tytöt olivat buutseissaan kuin karviaiset äidin puutarhassa.

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (6)

Kuvan piirongin päältä, juuri tuolta kannettavalta kirjoitin menopaussia ensimmäiset kolme kuukautta. Sama lamppu valaisee edelleen eri pöydällä ja sama kone aiheuttaa nykyisin enää kiukkuisia kirjoituksia. Taikaliitu on siis jo kaksi vuotta kädessä pysynyt, enpä olisi uskonut: 922 kirjoitusta, 5128 kommenttia ja 211 177 kävijää sitten. Kiitos kuuluu näiden kahden vuoden rikkaille päiville ja niille, jotka päivät rikkaiksi tekivät, erityisesti erityisinspiraattorille ja kaikille ystäville ja kylänmiehille.

Niinpä ystävät peremmälle, siellä on kyllä tilaa. Lahjat voi jättää tuohon piirongin lipan päälle. ja ruskeat kirjekuoret voin ottaa ihan tässä ovella. Viirit ja kunniamerkit voi liimata vasempaan laitaan [tai siis täältä sisältä katsoen tietenkin oikeaan laitaan.] Siellä on peremmällä kakkua ja pullaa. Kakku on se vinoon paistunut ja lässähtänyt, jonka päällä on kaksi kruunukynttilää. On myös tiikerikakkua, sillä siitä sai alkunsa aika monta asiaa, tämä päiväkirja muun muassa. Mutta ne muut onkin taas niitä tarinoita, joita kerrotaan joskus lapsen lapsille, että kun isoäiti tapasi prinssin, joka tykkäsi tiikerikakusta.

Tuli jänöjussi ensin loikkien, ja levitti liinan ja poikki sen pani kupit ja lautaset parittain ja lautasliinat kulmat harittain.

Tuli lampaitten laumat ja kilien, hyppeleväin hulivilien. Lusikat ja kattilat mielellään ne pyyhkeilivät pikku sienellään (ja nuolivat puhtaiksi kielellään).

Susi touhusi jalassa tohvelit ja possu pani esille vohvelit. Kissalta juustoa leivät sai ja kanoilta voita - no, eivät kai!.

Taikaliitu / Zinken Hopp ; [Suom. Aila Meriluoto] ; [Kuv. Paula Hietaranta] ; WS 1967.

Kirjoitti: mea 12:25 | Jälkipuheet (22)

Vein eilisaamuna Martin terveystarkastukseen ensimmäistä kertaa. Siellä me olimme, pieninä ja arkoina isojen merseiden ja sitikoiden ja pömppövatsaistan johtajien ja korskeiden pikkumersurouvien seassa. Kuin somalilapset peruskirkonkylän hienoimman osaketalon hiekkalaatikolla. Kaikkien lemmikit oli jätettävä hoitoon päiväksi, joten kustannuspaikalle pääsyyn vaadittiin vaihtoehtoista kuljetuskalustoa: pömpöösit vuokrasivat AVIS-auton, pikkumersurouvia odotti pihalla isomersuiset aviomiehet ja minä käveleskelin bussipysäkille. Katoksen alle hakeutui myös kaksi salkku- ja pikkutakkimiestä ja kolmisin hiljaisina hämmästelimme, mikä bussi minnekin ja mitä kautta menee. Tunsimme siinä hiljaisuudessa seisoskellessamme, miehet oudossa tilanteessa, minä vieraassa osassa kaupunkia, häivähdyksen yhteenkuuluvuutta. Vähän sitä samaa me tunsimme keskenämme kuin kaupungin kahden Martin kuskit liikennevaloissa tai manselaiset Iisalmen torilla tai väkisin mukaan pakotetut aviomiehet Tupperi-kutsuilla tai kun suomalainen vieraskielisen jättilentokentän mustapäisessä hälinässä kuulee selkeää suomalaista kiroilua.

Mitä oudompi tilanne, sitä höllempi ja näkymättömämpi side kelpaa. Mitä epävarmemmaksi itsensä tuntee, sitä herkemmillä tuntosarvilla haistelee ilmassa leijuvia kemioita. Sukujuhlissa vieraamman haaran keskuudessa tuntuu melkein siskolta se 30 vuotta sitten kolmipyörän varastanut pikkuserkku, jota lupasi vihata loppuikänsä. Jos vaeltaisin pimeässä viidakossa väistellen alkuasukkaiden keihäitä ja hämähäkkien verkkoja ja viidakkoveitsellä tieltäni käärmeitä katkoen, tuntisin varmaan satunnaisen kohtaamani valkoisen veljekseni. Vaikka se olisi albiinorotta.

Mutta yksi on poikkeus: kukaan nainen ei tunne minkäänlaista sympatiaa tai sisaruutta kohdatessaan juhlissa tasan samanlaiseen pukuun sonnustautuneen naisen vaikka juhlat olisivat Marsissa ja kaikki muut puhuisivat klingonia. Paitsi että enpä tiedä näistä nykyisistä teineistä. Kovin ovat keskenään samanlaisia kittanoissa samettibleisereissään kuin lähiön elementtitalon ovet mutta jokainen on mielestään yksilöllisin ja ainutkertaisen persoonallinen.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (4)

Siinä se seisoi, sadan metrin päässä ja katsoi lähestyvää naista. Takaa alhaalta siivilöityneet auringon sormet piirsivät kruunun sen päähän. Nainen pysähtyi hämmentyneenä, vähän peloissaan ison eläimen hiljaisesta katseesta, joka liikkumatta pureutui vastaan tulevaan lenkkeilijään. Nainen siristi silmiään, sarvet olivat hävinneet, sehän on vielä vasa. Hän katsoi säikähtäneenä metsään, hiljaisuuden keskeltä kuului kahahduksia. Auringon eteen osui pilven siiveke ja eläin näkyi selvemmin, ei se voi olla vasa, se on liian pieni, mutta on se liian iso rusakoksi, ajatteli nainen. Metsästä kuuluvat kahahdukset lähenivät. Eläin liikahti levottomana, käänsi päätään nopeasti metsään ja palautti kiinteän katseensa naiseen. Eläimen asento oli varullisen rauhallinen, odottava. Pilvi hajosi valon edestä ja auringon säteet tulivat juuri sen verran eri suunnasta, että nainen näki eläimen paremmin, se näytti sudelta mutta eihän täällä voi olla susia, hän ajatteli. Nainen otti askelen taaksepäin ja mietti, syövätkö sudet naisia, raatelevatko ne ensin, aloittavatko päästä vai jaloista. Metsästä nousi polulle tumma hahmo ja sanoi "Mennään Turre."

Lenkkipolun kipeyttämät lihakset muistivat aamulla onnellisina naista ja kiittelivät liikuttamisesta. Aamukaste helmitti auton ikkunan ja aamu oli kaunis kuin vain kesän viimeinen aamu voi olla. Tänään on viimeinen päivä ajaa kattoluukku auki, antaa enkelinhengitystuulen pyörtää hiuksia ja siristää silmiä auringossa. Miltähän lasikaton läpi näyttää lumi ja jää, varmaan samanlaiselta kuin uisi jään alla. Niin, siltähän se tuntuu koko talvi. Tänään on viimeinen päivä kulkea kesäpituisissa housuissa, tarjeta ilman takkia paljain säärin sandaaleissa varpaat vapauden huumassa.

Tänään juodaan vielä helmeilevää valkoviiniä mutta nostetaan punaviinit huoneen lämpöön valmistautumaan. Tänään sanotaan hyvästit kesälle.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (18)

Uskoisiko joku, jos väittäisin, että joskus ajatus onnistuu saamaan kirjaimissa niin osuvan muodon, että se lähtee juuri oikeanlaisena ja osuessaan jossain maan ääressä vieraaseen silmään se tunkeutuu siellä sieluun liikauttaen sitä isoa kiveä, joka peitti alleen kauan kadoksissa olleen tunteen, samanlaisen kuin onnistuneen kirjaimen kirjoittajalla oli. Ja kun se osuu siihen vieraaseen sieluun, se tuntuu hetken tutulta ja vahvalta. Se on niin vahva, että se pystyy siirtämään isomman kiven vankalta sijaltaan. Sen suuren, jonka mieli oli vierittänyt peittämään kipeää tunnetta, sitä kiveä, joka särki ikkunan, jonka takaa maailma näytti kauniilta ja jonka takana oli hyvä ja turvallinen olla. Sitä kiveä ei oikeastaan olisi halunnut löytää. Mutta muutama oikeassa järjestyksessä oleva vieras kirjain voi saada voiman, joka siirtää sen raskaan painoksi vieritetyn peittokiven pois ja se ikkunan särkenyt kivi nousee esille. Löytyessään se nostaa saman vanhan tunteen pintaan ja kuohuttaa mielen. Onneksi pieni äkäinen kivi on peittokiven alla hiukan hapertunut ja sen voima ei ole entisensä. Sitä katsoo jo uusin silmin, pyörittelee hetken ja hautaa takaisin piiloon. Eikä se tunnu enää niin uhkaavalta. Hyvä, että paljastui. Ei se niin iso ollutkaan. Minulle käy joskus näin. Eilen viimeksi.

Jos ajatuksilla olisi väri, näyttäisi ilma siltä kuin lentokoneesta näyttää pilvet mutta kirjavalta. Ilman täytyy olla sakeana ajatuksia, jotka lentelevät ristiin rastiin ja osuessaan saman väriseen ajatukseen aiheuttavat ties millaisia pyörteitä ja kivien siirtelyitä.

On hyvä, etteivät ne ole värillisiä, ei läpi näkisi. Ja kauhea väistelykin siitä syntyisi, että jonkin väriset eivät vaan osuisi, kun tietäisi, mitä siitä taas seuraisi.

Mahtavatko eläimet nähdä ajatuksia. Joskus epäilen, että niin on.

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (4)

Vaikka niistä päivistä on kulunut aikaa, on hetkiä, jolloin ne vieläkin pelmahtavat päähän. Aika ajoin. Siihen ei tarvita kuin ehkä kalenteri, jossa on nimipäivät. Tai se punainen kynttilänjalka, joka on ylähyllyllä piilossa ja jota en ota koskaan jostain syystä esiin ja silti tiedän täsmälleen sen paikan ja asennon hyllyllä. Tai kun keitän kaurapuuroa: en osannut tehdä sitä ja äiti neuvoi, miten se tehdään, kun veli tulee kylään. Tai kun näen kotona paneloinnin, näen hänet sitä tekemässä, koska se oli se viimeinen kerta, kun näin hänet. Vaikka aikaa on kulunut, eivät jotkut muistot häviä. Eivät ne edes haalistu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pelkistetympiä ne ovat. Muistot ovat helliä, samalla tavalla kuin on parantunut haava hellä: se näkyy ja tuntuu mutta se ei enää kirvele eikä siitä vuoda verta ja aina kuitenkin muistaa, kuinka haava tuli ja sen muistaminen kirpaisee vuosi vuodelta vähemmän. Aina kuitenkin muistaa sen hetken, kun kaatui ja miten se sattui. Mutta ei niitä muistoja poiskaan haluaisi. Ne ovat osa sitä, mitä nyt on.

Kun muisto ei ole vielä muisto, kun se on vielä haavana ihossa, on hetkiä, jolloin sanat eivät riitä, ehkä oikeita sanoja ei edes ole, tai ainakaan niitä ei löydä. Jos löytäisi, ei osaisi sanoa, ei ainakaan siten kuin haluaisi. Ne ovat hetkiä, jolloin toisaalta tietää, ettei sanoja edes tarvita, että parasta olisi, jos voisi olla vain oikealla tavalla läsnä. Siinä lähellä valmiina, jos tarvitaan. Niin lähellä, että voi sanatta apua pyytää tai antaa mutta niin kaukana, ettei häiritse sitä, mikä on yksin käytävä läpi. On vain luotettava, että saa välitettyä välittämisensä. Olla siinä.

There's no easy way to say goodbye. Seal

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (12)

Montako kurpitsaa ihminen tarvii? Siis montako tuollaista reiden paksuista pötikkää uppoaa ihmiseen vuodessa? Onko tilastoa, jossa kerrotaan keskimäärinen kurpitsankulutus per hölö? Mihin kurpitsaa voi käyttää paitsi pikkelssiin? Eihän sitäkään nyt ämpärimäärin voi kukaan syödä. Tai kurpitsapiiraaseen tietysti mutta tekeekö sellaisia kukaan. Kyllä se luku jonkinmoinen on, koska minun alkukotoni jo pelkästään syö ainakin satakymmentä kiloa. Olen nähnyt joka vuosi ne kurpitsametsät suurine mollukoineen. Ne on aina kaikki syöty.

Minäkin sain maalta yhden sellaisen reisimallisen mukaani. Estelin nolosti hiukan, että enhän minä osaa siitä mitään tehdä mutta ei auttanut. Suuri kurpitsa sitten vaani minua jääkaapissa muutaman päivän, katsoi syyttävästi silmiin aina oven avatessani, niin että olihan siitä jotain tehtävä. Kaikki mahdollisuudet, tai siis ne mielikuvitukseni tuottamat kaksi vaihtoehtoa, läpikäytyäni päädyin vihannessosekeittoon, kun siihen saatoin upottaa myös mukaan pakatut porkkanat ja jokusen perunan, joista jäljellä vielä ainakin parikymmentä kiloa. Ja muutaman avomaan kurkun. Sosekeitto oli kauniin keltaista ja himmeän samettista kuin vanhan teatterin näyttämön verhot vaan ei se häävin makuista ollut. Eilen kurkistin kattilaan, että tuotakin tuossa vielä ja että kaisse on syötävä pois. Ei maistunut. Miten olisikaan, kun ei se tuoreenakaan maistunut. Kaadoin sen sitten viemäriin. Enkä siis tosiaankaan anna reseptiä. Suuri kurpitsa ei ollut tarkoitettu kaupunkiin, sen elämän alku ja loppu oli tarkoitettu maalla kurpitsakavereiden turvallisessa katveessa olemaan, päätyä ehtoisamman emännän hillokattilaan tai pikkelöitäväksi lievän tillihunnun kanssa etikkaan. Voi kurpitsaparkaa, minkä sille tein.

Pinsiön kurpitsamaalla hiippailee nykyisin uusi polkkakirvestäjä, joka aikoo veistellä lastunsa [uh?] ja päreensä [öh?!] pilkkomalla kirveellään reunasta alkaen kaikki kurpitsat. Odotan jännityksellä, mitä se veistää omasta kirveenvarrestaan, kun itsensä kohdalle tulee. Kirvestäjästä tulee jotenkin mieleen parkettilattian näköisellä muovimatolla näennäisletkeänä rokkaava jäljitelmä-elvis, joka haaveilee suuresta kurpitsasta. Ei se oikein riitä, että omistaa kirveen tai tyttöystävän, joka osaa ommella paljetteja takkiin, pitäisi olla eväitä enemmän. Tiesittekö muuten, että kun kurpitsa kasvaa älyttömän nopeasti suureksi kaikkien ihailemaksi kurpitsaksi, niin sen sisällä on pelkkiä siemeniä ja tyhjää. Ja vaikka sen kyljessä kuinka lukisi, että se on oikea sikiitta-kurpitsa, niin ei se ole, jos sitä ei kasvata hitaasti ja huolellisesti ja omalla ajatuksella kiinteäksi ja täyteliääksi kurpitsaksi, jollaiseksi on hyvällä alulla kasvava lilan värinen uusi kurpitsa. Tai pienokainen, joka on vielä vaatimaton mutta täynnä pieniä ikuisuuksia.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (17)

Ison metsän laidalla asui yksinäinen, arka ja kiltti nainen, joka mielellään pysytteli omissa oloissaan. Lähistöllä oli paljonkin taloja mutta metsän laita antoi hänelle erikoisaseman, suojaisan ja joidenkin mielestä kadehdittavan. Niin kadehdittavan, että häntä hiukan jo karsastettiin. Hän tunsi joutuneensa eristyksiin tahtomattaan, ei hänelle suoraan kukaan tullut sanomaan, mitäpä hänelle, harmittomalle naiselle, joka kuitenkin oli hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton. Olihan naisella toki omat ystävänsä, jotka uskollisesti kävivät kyläilemässä, juttelemassa mukavia ja yhdessä keittiön pöydän ääressä siemailemassa lämmintä kaakaota, jonka sekaan he salaa lurauttelivat konjakkia tai rommia. Naureskelivat toistensa tarinoille ja antoivat sielujensa liitää. Mitäpä he, elivät omaa elämäänsä ja antoivat muiden elää omaansa. Mielellään nainen pysytteli omassa keittiössään ja kattoi sen kaakaon väriselle pöytäliinalle lähes joka päivä jotain pientä ja kevyttä tarjoiltavaa ystävilleen, joita odotti aina innokkaasti käymään, toinen toistaan kannustamaan ajatuksen lentoon, päästelemään lepakot tapulista ja kyyhkyt lakoista. Sen jälkeen oli aina niin hyvä mieli. Seestyneenä ja sisäisesti nauraneena oli mukava katsella keittiön ikkunasta pihan hiekkalaatikolle, jossa muovilapioitaan heristelevät lapsoset rakentelivat hiekkalinnojaan ja leipoivat kakkujaan.

Naista hiukan huoletti, kun kurahousuporukkaan aina välillä virisi tiukka ilme ja ryppyotsaisina oltiin tanakasti ja tomerasti hirveästi jotain mieltä ja heiteltiin hiekkaa niiden silmille, jotka olivat eri mieltä ja miten nopeasti lapiot ojentuivatkaan, jos joku potkaisi toisen hiekkakakkua tai heitti santaa kurahousun lahkeelle. Nainen katseli touhua sivusta mieluummin, mikä hän oli sanomaan kellekään mitään, hänen mielipiteensä tuskin asioita paremmiksi tekisi tai maailmoja rakentaisi, ei edes hiekkalaatikkoon sopua synnyttäisi. Hänen tarjoamiaan kaakaokupillisia tuskin siellä sen kummemmin kaivattaisiin. Omissa oloissaan hän pysytteli siksikin, että hän ei jaksanut enää riidellä asioista, joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, asioista, joihin hänen mielipiteellään ei olisi mitään merkitystä, asioista, joihin otetaan kyllä kantaa riittävästi muutenkin. Ei niissä hänen mielipidettään kukaan kaipaisi, eikäpä se maailma muidenkaan sapelien kalistelusta huolimatta näyttänyt mitenkään paranevan. Nainen keskittyi mieluummin asioihin, joihin saattoi vaikuttaa; ystäviensä hyvinvointiin, itsensä kasvattamiseen ja aistiensa vaalimiseen. Siinä riitti hänellä kyllä sarkaa.

Mutta oli naisella ystäviensä lisäksi myös lemmikki: ratsu, jota hän helli kuin vain parasta ystävää hellitään. Sitä hän salaa taputteli ja silitteli ja höpötteli sille mukavia. Ratsu ei ollutkaan mikä tahansa poni, se oli erityisen hieno ja soturillinen ratsu, hänen salainen ystävänsä, muusansa ja lempeäsilmäinen kylki, jonka lämpimästä läsnäolosta pahoina päivinä saattoi nyhtää lohdutusta. Erityinen oli hänen Ystävänsä.

Vaikka nainen oli metsän laidan talossaan yksin, ei hän tarkemmin asiaa ajateltuaan ollut yksinäinen. Hänellähän oli jotain, jota hän oli koko elämänsä odottanut. Hänellä oli elämä.

Kirjoitti: mea 08:34 | Jälkipuheet (12)

Wanhassa maailmassa, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia, televisiot mustavalkoisia, kesät lämpimiä ja talvet ankaria, jolloin mausteina käytettiin vain pippuria ja suolaa ja niitäkin ainoastaan peittämään pilaantunut maku, jolloin siirryttiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, koulusta työhön ja kuunneltiin radiosta Maamiehen tietolaaria ja toivekonsertteja, silloin asioissa oli yksinkertaista kauneutta ja selkeyttä. Minä mielessäni näen sen ajan jugend-talona, joka on selkeän yksinkertainen ja toimiva, ilman turhanaikaisia tyhjiä torneja, joissa rumat neonvalot huutavat itselleen tilaa toisistaan välittämättä ja toisiinsa sopimattomina. Uutta maailmaa ovat minäminäminä-rakennelmat, sitimarkettien koreilevat tyhjät lasitornit ja yltiöpäiset sisäänkäynnit suurine lupauksineen. Lupauksia ilman katetta. Kuin ei haluttaisi ottaa vastuuta. Aikuistua.

Vaan harvapa sinne haluaakaan. Tai uskaltaa. Vain oikeat seikkailijat sinne haluavat, aikuisuuden pitkään pimeään tunneliin, jossa valo on takana. Tunneliin, jonka mutkia ja ansoja ei sinne astuessaan näe. Tunneliin, jonka haluaisi kuvitella jatkuvan helppokulkuisena ja selkeänä ja päätyvän unelmasisäpihalle. Tunneliin, joka oikeasti on yksinäinen, pimeä käytävä, jossa kivetys on paikoin irronnut ja tarkkaan askeliaan katsomaton jalka voi osua välillä tyhjään ja käsi hakee tukea kylmästä seinästä. Hyvällä tuurilla vieressä on toinen aikuinen, jonka käteen tarttumalla yhdessä on helpompi kulkea. Matkalle, jonka päässä ei näy valoa, vain tie, jolle on yksin lähdettävä. Kukapa sinne. Helpompi olisi jäädä leikkimään käytävän suuaukkoon, imeä itseensä aurinkoa ja nauttia ikuisesta kesäkuusta.

Sitähän se on aikuisuus, pitkä yksinäinen matka, joka täytyy ihan itse kulkea, itse omat jalkansa kuljettaa, omilla hartioilla reppunsa kantaa. Ei se aina ole helppoa mutta on siinä hyvätkin puolensa. Takaa tuleva valo heittää pitkän varjon eteen ja pienikin ihminen näyttää suurelta.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (2)

Viimeiseen minuuttiin asti vedätin lomaa ja pää tiukasti arkitodellisuutta torjuen vasta tänä aamuna painoin haikeana lomaoven perässäni kiinni ja polkaisin Martin tielle. Aurinko nousi metsän takaa ja oikoi käsivarsiaan korkeuksia kohden, usva leijaili notkelmissa ja seuraili joen uomia, suuri hiljaisuus peitti maiseman. Tien päällä vain minä ja sumu.

Ja hirvi. Yhtäkkiä maasturin kokoinen hirvi hyppäsi oikealta eteeni. Sydän täristen painoin jarrut pohjaan ja Martti pysähtyi metrin päähän kolossista, jonka alle olisin mahtunut seisomaan. Ehkä myös Martti. Tai ainakin se näytti niin isolta. Hirvi ei minusta piitannut, jatkoi vain jolkottaen tien yli ja minä siihen kädet täristen hämmentyneenä onneani siunailemaan: että juuri sillä hetkellä satuinkin katsomaan oikeaan reunaan, että kukaan ei tullut perässäni, että ei ollut liukasta, että ei ollut pimeämpi. Että se on iso eläin. Kun pelästykseltäni tokenin, tarkkailin loppumatkan taukoamatta tienreunoja, kiittelin jokaisesta hirviaitametristä ja hämmästelin, että mistä se hirvi muka tietää tien ylittää juuri sillä merkin osoittamalla vaara-alueella. Kohtaamani hirvi ai ainakaan osannut. Tai ehkä osasikin, minähän en ollut ennen tapaamista merkkejä mitenkään noteerannut.

Sorvin ääri tuntuu samaan aikaan oudolta ja tutulta. Vanhasta muistista tosin tiedän, että loppuviikosta on elämä taas loksahtanut arkiaikatauluunsa: pienet, arkiset asiat tuntuvat turvallisen tutuilta ja kotilammikko tuntuu taas ihan hyvältä paikalta. Kunhan nuo 513 sähköpostia on luettu.

"Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli." Lukekaa koko satu. Ugus osaa.

Kirjoitti: mea 10:18 | Jälkipuheet (6)

Heräsin aamulla hiukan ahdistuneena: asia, joka on pitkään vaivannut, vaivasi taas hiukan enemmän ja huonosti nukuttu yö ei helpottanut oloa. Ahdisti myös maanantaina alkava työ, miten jaksan herätä joka aamu niin aikaisin, kun en lomallakaan jaksanut. Aamut pimentyvät, illat mustuvat, tuntui synkältä, väsyneeltä, päätäkin särki. Silmien takana kiristi.

Sitten aurinko kirkasti huoneen ja nousin, tassutin keittiöön, napsautin kahvinkeittimen päälle ja tapani mukaan kurkistin, onko yöllä tullut postia. Ja olihan siellä: hyvä ystäväni oli lähettänyt viestin, joka oli pelkkää onnea, iloa ja elämän loksahtamista oikeille raiteille. Olisi tehnyt mieli halata ja vain antaa ilon ja myötäonnen kyyneleiden kastella hänen olkapäänsä ja sanoa että minähän tiesin, minä vain odotin. Onnea AavikonMauri.

Sitten katsoin blogilistaa, onko yöllä päivittyneitä. Yöllä sinne ilmestyy aina parhaat ajatukset, yöllä kirjoitetaan ajan kanssa pitkän ajatuksen saattelemat kirjoitukset. Rakastan yökirjoituksia. Ja olihan siellä. Marleenan viisas kirjoitus, joka oli kuin ystävän käsi, joka laskeutuu lohduttavasti omalle kireälle olkapäälle. Ja teki mieli halata.

Muutaman tunnin päästä näen parhaan ystäväni. Mikään ei ole niin kuin ystävän halaus. Ei mikään.

Joskus isot asiat ovat pieniä ja pienet isoja. Kahvikin on jo valmista.

Kirjoitti: mea 07:41 | Jälkipuheet (12)

Ollapa kissa ja elää jokaista hetkeä kuin ainoaansa, hypätä syliin silitettäväksi ja ruokaa saadakseen katsoa vain silmiin. Ollapa pieni kissa elämänsä alkumetreillä, leikkiä sielunsa kyllyyteen, nukkua aina, kun nukuttaa. Ollapa pieni kissanpentu ja nähdä vain asioita, joiden kanssa voi leikkiä. Elää jokaista hetkeä kuin ensimmäistään. Ollapa kissa, jolle mikään ei ole viimeinen, aina tulee uusi kärpänen ihmeteltäväksi, uusi ihminen hämmästeltäväksi, uusi syli kokeiltavaksi, uusi hetki elettäväksi. Ollapa kissa, joka osaa ottaa vain sen, mikä tuntuu hyvältä. Nyt.

Olen aina ihmetellyt, että miten niin viimeistä päivää eletään muka jotenkin retveämmin, kaikki irti ottaen ja intomielin. Viimeinen on yhtä masentava sana kuin mutta, niitä edeltää jotain mukavan mairittelevaa ja mieltä kohottavaa ja niitä seuraa lasku, ehto, edellisen vähintäänkin puolittaminen, maton alta vetäminen, nokkosilla huiskiminen ja jotain siitä tunteesta, mikä on päällimmäisena, kun saa tempaistua tappion voiton kidasta.

Mutta nyt eletään kuitenkin Meanderiassa viimeistä päivää lomasta kuin viimeistä päivää. Nytkö pitäisi tehdä se kaikki suunniteltu, lukea ne kaikki kirjat, pestä matot ja pyöräyttää itsensä ihmisten aikatauluun. Ai niin, onneksi en mitään suunnitellutkaan. Paitsi tuo aikataulu, miten ihminen saa itsensä hereille maanantaista lähtien taas kolmea tuntia aiemmin. Onneksi lomaa ei ole enää, siirtoaika tuntui pitenevän loman edetessä.

Jo olisin kissa, olisin mummon rakas Jussi ja saisin syödä kermaa ja ihan mitä haluaisin ja minua siliteltäisiin sylissä ja kaikki mitä tekisin, olisi herttaista ja harmitonta. Enkä yhtään tietäisi, että sellaista on olemassa kuin viimeinen päivä.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (12)

Tumma ja valheellisen lempeä yö ympärillä. Tuuli huokailee pahaenteisen äänekkäästi ja auringonlasku näyttää nousevat pilvet uhkaavina. Pimeys on mustan ja hämärän välissä, siinä punahehkuisessa välitilassa, jossa puiden rungot erottuvat mustina taivasta ja taivaan väristä järveä vasten. Kallion typpärälle lennähtää pieni lintu. Voi miten pieni lintu, ajattelen. Ei sentään, liian pieni linnuksi ja liian hiljaa paikallaan, ajattelen. Sehän onkin iso perhonen, joka on nostanut tummat siivenaluset peittämään kesänväriset siipisilmät, ajattelen. Eiei, liian iso perhoseksi, ajattelen. Se onkin kaarnapurje, ajattelen.

Nousen ottaakseni sen muistoksi. Mutta eihän siinä mitään ollut. Vain minun mielikuvitukseni. Ei mitään. Kuin mennyt kesä, ei mitään.

Tunnustaudun Jaryn lailla elokuurajoitteiseksi menisejosaatanistiksi, ihmiseksi, joka viimeistään kaupan hyllyjen täyttyessä koulurepuista saa talikon kokoisen nyrkin pusertamaan pään ympärille synkkiä ajatuksia, luopumisen tuskaa ja kylmiä väreitä yhtä varmasti kuin päälle kaatuvan mustan taivaan hyytävä sade saa lempeän mustikkamaitoisen elokuun lauhean tuulen muuttumaan koivut kaarelle lyöväksi hyytävän kelmeäksi ukkosmyrskyksi. Raskaan harmaiden pilvien välissä pilkahtava aurinko on synkän mielen pilkkaamista, sielun tökkimistä tylpällä sormella. Tällaista se oli. Hähä. Vaan se meni jo.

Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa.

Juice leskinen: Syksyn sävel

Kirjoitti: mea 10:25 | Jälkipuheet (7)

Onko jossain laissa tahikka asetuksessa elikkäs järjestyssäännöstössä määritelty, jotta mikä on sallittu kesto piipahdukselle kaverin luona, jotta se laskettaisiin vierailuksi ja saisi siis taloyhtiönsä pihassa pitää autoa sen tolpan juurella, jossa lukee "Vieraille". Jos ei ole, niin tarttis tehdä, että tietäisi. Sen tiedän, että kerran viikossa yön yli viivähtely ei ole enää vierailua vaan taloyhtiön valpas verhon heilauttaja on katsonut asiakseen ilmoittaa auton majailevan liian usein vieraspaikalla ja isännöitsijä on ystävällisesti lähestynyt auton haltijaa veetuilevan sävyisellä heippalapulla. Jopa taloyhtiön ilmoitustaululla on suurieleisesti ilmoitettu asiasta.

Vieraspaikkoja on pihassa kaksi, joista toinen on kaiken aikaa ollut vapaana silloinkin, kun muutaman tunnin viikossa naisen auto on huoahtanut paikalla. Mutta ei, ei se riitä, autohan on nähty siinä toistuvasti, "ehkä jopa vakituisesti", kuten isännöitsijä asian kauniisti kirjoittaa ja tarjoaa vuokrattavaksi lämpötolppaa, jota tosin ei vakituiselle asukkaalle löytynyt vuosiin. Olisikohan tolpasta tehtävissä tuntiveloituksellinen diili. Tai jos kerran ryhdytään sääntöjä laatimaan, niin laaditaan sitten kunnolla: tuntimäärät viikossa tai kuukaudessa ilmoitustaululle ja sallitaanko loma-aikoihin pidennyksiä ja saako tolppaa vuokrata edelleen niiksi ajoiksi, jolloin vierasauto on omassa tolpassaan täysin toisaalla.

Että mun joskus pistää niin mielen mustaksi tämä joidenkin ihmisten maailman pienuus ja elämättömyys.

Kirjoitti: mea 13:03 | Jälkipuheet (12)

Nainen pesee viidettä koneellista pyykkiä, mankeloi, viikkaa paitoja ja hakee paria lukuisille sukille. Hän katsoo välillä hellästi Erityistä, joka nukkuu sievällä kerällä. Nainen yrittää hössätä hiljaa häirimättä mutta väkisinhän hän ääniä touhotessaan aiheuttaa.

Kirjoitti: mea 17:55 | Jälkipuheet (10)

Rumban askelet takkuavat, hion ensimmäistä askelta, uudestaan ja uudestaan. Enää en ole varma, pitikö aloittaa vasemmalla vai oikealla jalalla ja otettiinko se eteen vai taakse. Mutta en ole huolissani, tanssinopettaja on muuttanut perheineen parakkiin ihan lähistölle. Valtavan karismaattinen ja tenhoava Zedis neuvoo yhä uudestaan ja uudestaan mutta unohdan askelet toistuvasti. Tunnin jälkeen hän esittelee aurinkoisesti hymyilevän vaimonsa ja hampaatonta hymyä nauravaisen vauvansa, joka tuoksuu vauvalta ja onnelta ja vauva on valtavan iso ja pullea ja täyttää sylin kuin pullataikina. Ovat kuulemma kohta muuttamassa tanssikoulunsa takaisin ulkomaille. Minä en taatusti opi rumbaa ennen sitä. Kuuntelen musiikkia, joka muuttuu kummallisen puuroiseksi, en saa rytmistä otetta.

Herään sateen kohinaan. Minulla on nälkä ja ihmettelen, miksen voinut sanoa sille hienon ravintolan tarjoilijalle, että sitä ruokaa oli liian vähän ja parasta siinä oli punajuuret. Ja ehkä vähän suolakurkut. Harmittaa.

Kirjoitti: mea 11:20 | Jälkipuheet (2)

Pesin sitten matot, kolme pitkää ja raskasta. Kannoin autoon kahdessa erässä, kun painoivat kymmeniä kiloja kappale. Pesupaikalla nostin, kannoin, nostin, pesin, käänsin, pesin, käänsin, nostin, nostin, nostin, huljun, huljun, raahin, lingoin, lingoin, lingoin, raahin, nostin, nostin, NOSTIN. Ja tämä kaikki kolmeen kertaan ja paino multiploitui joka kerrasta ja ne oli vasta silloin pestyt. Sitten taas nostettiin, raahattiin, nostettiin, NOSTETtiin kolmeen kertaan ja silloin olivat vasta pihan pyykkitelineillä. Illalla sama toistettiin ja nyt ne on talon kuivaushuoneessa. Märkinä, miljoonakiloisina.

Ja onko nyt sitten hyvä mieli? On ja ei, onhan jokakesäinen riittiytyminen naisen kesään suoritettu mutta käsivarteni ovat nyt niin kipeät, että ilman apua eivät nouse näppäimille, ei maalaudu silmä, ei pöyheydy tukka. Viikonloppuna nämä jomottavat ruskeat pötköt vielä tekivät kaikenlaista, mihin eivät nyt pystyisi. Kyllähän ne silloin siitä kaikenlaisesta jo hiukan kipeytyivät mutta sehän ei ollut este, kun naisen täytyi tehdä, mitä naisen täytyy: pestä matot. Muuten ei tule kesätunnelma. Se on äidinmaidosta imetty asia ja sitä ei päätä vaihtamatta voi muuttaa. Eikä vaihto mitään auttaisi, toisessa päässä on joku muu juttu, joka On Ihan Pakko Tehdä. Ei voi koskaan tietää, uusi pää saattaisi tuntea pakottavaa tarvetta tapetoida kämppä, mennä sukulaisiin talkoisiin, hakata niiden halot tai maalata talo Ihan Itse tai jospa se pää pistäisi säilömään mansikoita, keräämään mustikoita, sieniä, säilömään, kuivaamaan, pakastamaan, leipomaan. Ihan Itse.

Olisi aika lainlaatijoiden puuttua tähän pakottavaan ongelmaan: kieltäkää äidinmaito, joka imeytyessään ihmiseen teetättää raskaita velvollisuuksia, pakkomielteitä, paineita eikä suorituspisteitä jaa kuin Itse Tunto [onneksi se kyky tuli samassa tuotteessa]. Äidinmaito vaarallisten aineiden luetteloon. Tai ainakin se on tarkistettava, ettei siinä ole näitä osia, jotka pakottavat ihmisen tekemään asioista, joita se ei vaan kertakaikkiaan haluaisi, jaksaisi, osaisi, viitsisi ja kuitenkin tekee, koska muuten ei tule kesää, joulua, juhlaa, tunnelmaa, mitään.

Ei yhtään herätystä kesälomaan eikä yhtään liian aikaisin, vihdoin pääsen tekemään kaikkea, mitä en talvella ehtinyt. Eli en yhtään mitään. Paitsi että pitäisi käydä ...

Kirjoitti: mea 09:02 | Jälkipuheet (32)

Kävin eilen uimassa. Ja muistin taas, miksen ole uimarannoilla käynyt: kirkuvia, laiturilta päällehyppiviä, vettä roiskivia, muista piittaamattomia lapsia, sotkeutunutta rantavettä, irstaasti tuijottelevia mahoja, lasinsiruja, eteensä katsomattomia pyöräilijöitä.

Istuin parvekkeella. Ja muistin taas, miksen siellä jaksa istua: HAU Hau, RRrr, KOLINklonklonk, RÄYhräyh, hauk hauk, KLONKKLONKklonkoti RRRrrrrr.

Kun kaksi munomalemmikkiuskovaista kohtaa, oli se lemmikki sitten kännykkä, koira, rullalauta, vauva, gerbiili, auto, polkupyörä tai tietokone, alkaa aina se sama näytelmä: kumpikin puhuu omastaan kuin se olisi maailman ainoa laatuaan. Kumpikaan ei kuuntele toistaan mutta antaa puhua, koska sillä saa oikeutuksen omaan vuoroonsa.

Ne puhuvat toisen läsnäollessa vain koirilleen [älä viitsi haukkua, ei se Ella susta välitä] HAUK HAUK [nooin, asioita, onko Ellalla asioita, nii-in, noin paljon on asioita] haukun haukun RRRrrr. Loputtomiin.

KOLINkolin Kriiik Rrrrrr KOlinkolin. Rullalautoja. Luojankiitos, niitä piukeaäänisiä mopoja ei ole köyhässä lähiössä.

Mistä muuten tunnistaa sinkkunaisen? Sillä on palanut tai kesivä läiskä selässä, siinä lapaluiden välissä, mihin käsi ei yletä levittämään aurinkovoidetta eikä helpottavaa kosteusvoidetta. Se haaveilee miehen kädestä, joka levittäisi rasvaa selkään. Se katselee karkeakuorista männynrunkoa sillä silmällä. Miten helpottaisikaan kyhnyttää selkää sitä vasten. Puuta, siis.

Onko se kohteliaisuutta vai itsekkyyttä, kun ei piittaa muista. Jos ei ajattele, mitä muut ajattelevat.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (36)

Minä rakastan kesäyöstä sitä hetkeä, kun tummin aika alkaa taittua aamunkajoon ja kaupunki on hiljainen ja lämmin. Vain muutama yön kulkija sulautuu hämärään, linnut ovat vielä hiljaa, kaupunki vetää henkeä. Päivän kuumuus on seinissä mutta yön raikas hengitys tuntuu iholla hyväilevänä. Sitä hetkeä, juuri ennen valoa, kun kaikki on mahdollista.

Minä rakastan sitä hetkeä, kun aurinko nousee ja yön viileys nostaa usvan maan ja valon väliin. Kun väsynyt silmä tavoittaa yön auki olevan kahvilan, jonka pihassa on vain kaksi rekkaa, kun ostaa kahvin ja aamulehdet tuoksuvat vielä musteelle, kahvi tuoreelle ja rekkakuskit nostavat ohimennen katseensa ja katseesta voi lukea kummallista yhteenkuuluvuutta, hyväksyntää, hiljaista kättelyä. Kuin kulkijuus yhdistäisi. Sitä hetkeä, kun on tulossa ja menossa yhtäaikaa, osa jotain ja kuitenkaan ei ole.

Minä rakastan sitä, kun on illuusio vapaudesta.

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (29)

Istun kaverini kanssa nurmikolla, aurinko paahtaa selkään, päätä hiukan särkee, ympärillä velloo ihmismassa, musiikki. Meillä on punkkupullo välissä, vähän nälkä. Vaatteet ovat nihkeät, olo nuhruinen. Teltta oli ollut aamulla kostea ja yö levoton mutta mieli on virittynyt poimimaan kaiken uudesta ja erilaisesta maailmasta. Pikkukaupungista olimme eilen tulleet liftillä, kävelleet massan mukana, pystyttäneet teltan ja nyt ujoina ja arkoina istumme ja olemme olevinamme kuin jotain tästä ymmärtäisimme, kuin olisimme ennenkin olleet mukana. Kummallinen ulkopuolisuuden tunne pitää minut otteessaan mutta en anna sen näkyä. Ensimmäinen kerta.

Kotona sanottiin, että olin ollut telkkarissa. Onneksi se punkkupullo ei ollut näkynyt.

Tänään en taida voida viedä punkkua. Miten lie onnistuin silloin aikanaan.

Poistin äsken kännykästä tekstiviestejä. Ihastuttava aikamatka puoli vuotta taaksepäin. Jätin vain kaksi viestiä: toisessa on kaksi sanaa, toisessa yksi. Miten niin pienellä voi sanoa niin paljon. Joskus, kun juuri sitä oikeaa asiaa ei pysty sanomaan sadoillakaan sanoilla, oikeita sanoja ei vain ole tai niitä on liian vähän tai niitä ei uskalla käyttää, silloin voisi antaa hiljaisuuden puhua, antaa vain ajan kulua. Sanat saavat täytettä ja jonain päivänä ne sanovat riittävästi.

Kirjoitti: mea 09:25 | Jälkipuheet (8)

Kirjoitti: mea 16:45 | Jälkipuheet (13)

Kun huoleton horsma, koivu tahi voikukka lennähyttää höyhtäreen ilmaan ja vahingossa osuu asfaltin rakoon, muurin halkeamaan tai tuulen oikusta parin neulasen ja tuulenheittämän multanokareen muodostamaan kekoseen, alkaa kukoistamisen ihme, kuin pilkaten kaikkia oikeaoppisia. Vuodesta toiseen nuo kasvien tuhlaajatytöt rehottelevat huolettomina ja hyvinvoipina kuin kesäkatujen kauneimmat eläen huoletonta ja runsasta elämää. Sen sijaan tolkuttoman vaikeata on saada hyvinvoipainen koti- tahi puutarhakasvi, kukoistava parvekekeitaallinen kukkaloistoa, kuihtumaton amppeliviljelmä. Niille rytäkkeille annetaan vettä, kuoputusta, aurinkoa ja niistä nypitään laastuneet kukkaloistot kuuliaisesti. Vaan miten palkitsevat rotjakkeet uuhteran viljelijän? Menevät ja kuolevat pois, kuihtuvat ja retkottavat kituliaasti. Käytös alkaa välittömästi kaupasta kotiinkannon jälkeen. Jos ihminen saa pimeässä jääkaapissa perunat kasvattamaan kaunista vartta, miten se ei onnistu yksien pelakuitten kanssa?

Miksei muuten tehdä karttoja pohjoisesta etelään matkaaville? Entäs ne GPS-laitteetkin, nehän näyttävät tiet ylösalaisin, jos matka ei käy alhaalta ylös eikä loputtomasti voi sinnekään ajaa [vaikkei se hassumpi suunta matkalle olekaan]. Murphyn ansiokas annos Hormonien sotaa selitti vihdoin, miksi käännän karttaa aina menosuuntaan.

Kesäloma häämöttää, mieli palaa jo villinä ja vapaana.

Kirjoitti: mea 09:03 | Jälkipuheet (9)

Kun pitkinä yksinäisinä iltoina kaipaa joskus hiljaiseen kotiinsa elämisen ääniä, kun lohduttaisi kuulla vaikkapa vaan hengitystä, askelten ääniä, jonkun tulevan, kolistelevan astioita, tekevän ruokaa, imuroivan, pesevän hampaita, kun hiljaisuuden peitoksi jo toisen ihmisen elämisen äänet lohduttaisivat riittävästi, ei enää tarvitsekaan lähteä baariin äänilähteitä hakemaan. Avun saa nyt helpommin Fiskarsin Onoma-kaupasta, jossa myydään Male ja Female -singlejä, yksinäisille kodin puuttuvia ääniä. Ja jos vesssanpytyn kannen paukuttaminen, kattiloiden kolistelu ja ovien paiskominen alkavat kuulostaa ärsyttäviltä, voi singlen vain poistaa soittimesta ja nauttia taas omien ajatustensa parissa askartelun äänistä.

Mutta jos äänet lähtevätkin elävästä ihmisestä, ei sitä kannattane heti poistaa, josko hetkeksi pysähtyisi miettimään, että yrittääköhän se jotain sanoa. Moniko mies osaa lukea sitä sanatonta viestintää, jota nainen ympärilleen levittää joko hiljaisuudella tai kolistelemalla keittiön ovia tai miljoonalla muulla tavalla. Moniko nainen puolestaan ymmärtää, ettei mies yritä kertoa rivien välissä yhtään mitään, kun se puhuu käyttövoimasta, yhdistetystä kulutuksesta, sylinterien lukumääristä, henkilöluvusta ja iskutilavuudesta. Se ihan vaan kertoo tietoja autosta. Ei se puhu kierrellen kaarrellen, se tarkoittaa mitä se sanoo. Nainen taas ei oikein millään saa sanotuksi mitään kuin kaartaen, antaen ymmärtää, painottaen rivien ja kirjainten välejä ja sitä, mitä ei ole sanonut mutta joka olisi pitänyt ymmärtää. Nainen on niin monimutkainen viestijä, että se saattaa antaa viestin niin, että se näkyy mutta naisen mielestä sitä ei saa huomata ja jos mies ei huomaa, niin nainen on närkästynyt, että olisi pitänyt huomata vaikkakaan ei olla olevinaan huomata mutta silti osoittaa, että huomasi. Miten niin vaikeata, muka? Ja vaikka onkin, onhan se elävä ihminen kuitenkin aika kiva, lämpimämpikin kuin CD.

Nainen ei ymmärrä miestä, kun mies ei ymmärrä naista vaikka nainen viestii ja empatoi ja todistetusti lausuu samassa ajassa enemmän sanoja ja sävyttää sanansa paremmin kuin mies, ei mies ymmärrä.

Mies ei ymmärrä naista, kun nainen ei ymmärrä miestä vaikka mies tiedottaa paljon ja käyttää runsaasti aikaa tietojensa ja taitojensa osoittamiseen.

Nyt pitäisi vielä ymmärtää, että onko tämä hyvä vai huono asia.

Kirjoitti: mea 10:02 | Jälkipuheet (24)

Onko tuo portti auki vai kiinni? Minusta se oli puoliksi kiinni, kertooko se jotain minusta? Mutta mitä? Onko se kiinni sisältä vai ulkoa katsoen? Jos ajattelisin, että se on puoliksi auki, voihan sekin olla negatiivista, jos itse on sisällä eikä haluaisi ketään sinne? Riippuu siis, miltä puolen asiaa tarkastelee.

Mikään asia ei ole mustaa ja valkoista.

Joskus on hetkiä, että selkeästi tajuaa, mikä portti pitää aukaista nähdäkseen paremmin, päästäkseen jonnekin, päästääkseen jonkun tulemaan tai itsensä sisään. Ei portteja voi aukaista väkisin, ennen aikojaan. Ne aukeavat itsekseen, kun niiden aika on kypsä aueta. Eikä minkään portin taakse voi katsoa ilman portinvartijan lupaa.

Omien porttiensa aukaisija on ihminen itse, oman porttinsa vartija ja luvan antaja. Lohdullista. Ja pelottavaa.

Kirjoitti: mea 08:03 | Jälkipuheet (9)

Pitelen käsiä näppäimillä ja ihmettelen, miksei niistä tule mitään kirjoitusta. Hoputan aivoja ajattelemaan, sysin muistoja, kolistelen komeroita, käännän albumia päässäni. Ei mitään. Pelottava tyhjyys. Ja edessä muuri.

Aamulla herätessäni ihmettelin autiutta olossa, jota raidoitti vain sateen rummutus ikkunalautaan. Syksyinen pimeys kääri Meanderian hämyiseen harmauteen. Ulkoa tulvi lämmin kosteus ja kotoa lähtiessä polkua viivoitti kastematoarmeija, etanat tekivät tuskaista taivaltaan tien toiselta puolelta toiselle. Nuo tyhmät elikot, ihan niinkuin se elämä siellä päivän matkan päässä olisi erikoisempaa.

Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin. Sinnehän ne ovat ihmisetkin aina matkalla, jonnekin. Vaikka ajatus ei anna, se kantaa. Jonnekin pois.

Onneksi muurissa on ikkunoita. Jos olisin ajatus, lentäisin.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (7)

Tää on niin taas tätä. Joka kevät sama juttu: ensimmäinen lämmin päivä eikä m-i-t-ä-ä-n päällepantavaa: aamulla kun ei vielä tarkene polvihousuissa, saati sortseissa pyöräillä, joten ne on pakattava reppuun iltapäivän kotimatkaa varten. Kylmempien ilmojen pyöräilyvaatteet ovat nekin nyt jo liikaa mutta minne minä ne vaihtoehdot syksyllä laitoin. Jaa niin piirongin laatikkoon. Mutta miten ne on noin kutistuneet, äh. Ja ryppyisiä. Reppuun pitäisi pakata sitten myös ne työvaatteet, mutta kun ei ole mitään sopivaa päällepantavaa. Jotain kai viime kesänäkin pidin mutta nyt ei ole mitään missään. No tuo yksi mekko olisi mutta se rypistyy repussa ja silitysrautaa en kyllä suostu pakkaamaan [kirottu olet sinä viskoosin keksijä]. Sitä paitsi kesävaatteet tuntuvat jotenkin liian vähäisiltä heti kylmiltään talven jälkeen eivätkä nuo talvisääret valkoisuudessaan varsinaisesti viehätä [ketä tässä nyt pitäisi vielä muka viehättääkin] mutta kun ne pitkät mekot ovat sitä iänikuista viskoosia, ja farkut hiostaa. Kengät hankaa paljaissa jaloissa ja sukat on kuumat. Niin ja tukanlaittovälineetkin tarvii, kun kypärä littaa pehkon. Ja meikit. Ja kesäkengätkin pitää pakata. Sataakin saattaa mutta sillä nyt ei ole niin väliä enää tässä konkurssissa. Iltapäivällä kun reppuun on mahduttava se takki, joka tarvitaan aamulla lähdössä, mutta jossa tulee matkan puolivälissä hiki mutta jota ei voi riisua, kun ei se mahdu aamulla reppuun, kun se on jo täynnä. Ai niin, itse asiassa siis tarvitaan vaihtoalusvaatteekin.

Aamua ei yhtään paranna tieto, että iltapäivällä tulee ne Indonesian vieraat ja lukioaikainen indonesian taitoni on päässyt ruosteeseen. Ai niin, sehän on muslimivaltio, pitääkö minun sekin jotenkin huomioida.

Minäkö pahalla tuulella. Väärällä jalalla noustu aamu unettoman yön jälkeen tekee naisesta kuin naisesta kädettömän.

Kirjoitti: mea 09:21 | Jälkipuheet (16)

Alkaakin taas olla käsillä ne ajat, jolloin mummot, vaarit, kummit ja serkun perheet saavat pähkäilläkseen jokakeväisen ongelman elikkäs, että mitä sille Taijamaarialle tai Janijoonakselle ostaisi ylioppilaslahjaksi. Ja hetikohta alkaa myös ropsahdella postilunkasta kutsuja häihin, rippijuhliin, kihlajaisiin, 40-, 50-, 60- ja 70-vuotisjuhliin, niiden viisivälivuotisjuhliin, avioliittojen siunausjuhliin ja ristiäisiin. Ei paljon naurata, jos kesän vähät viikonloput menevät kaikki erilaisissa sukujuhlissa hikoillen eikä tuskaa helpota ollenkaan juhlimisen kalleus. Lahjukset kun eivät ole halpoja eivätkä helppoja. Rahaa vai tavaraa? Ja kuinka paljon?

Mistäpä sankareiden tilanteen ja maun niin tarkkaan tuntisi, että voisi satavarmasti juuri oikealla tavaralla lahjoa. Häihin on sentään lahjalistat mutta kovin ne on kalliita ja tuntuvat joskus ylimitoitetuilta hopeisine ruokailuvälineineen ja Villeroy & Bochin astiastoineen. Ainoa, mihin yksinäinen yltää on kakkulapio tai sokerikko, eikä niitäkään kovin monta taloudessa tarvitse. Jos taas sooloilee lahjansa kanssa ja antaa mielestään jotain kovinkin omaperäistä, niin kaapin perällehän se joutuu, jos lahjan saaja on eri mieltä siitä omaperäisyydestä. Ja usein on. Vuosien varrella olen minäkin sukuni toimesta tullut lahjotuksi niin monella persoonallisella lahjalla, että alkaa jo muisti pettää, mikä kamala pöytälamppu tai vaasi pitikään nostaa esille, jos sukua tulee käymään ja haukan ketseella tsekkaa, että onko se minun antamani nyt varmasri parhaalla paikalla ja pölyt pyyhittyinä. Onneksi sukuni on kaukana eikä niin kovin vierailualtista.

Viikonloppuna keksin, mikä on hyvä lahja poikamiehelle, jolla on jo kaikkea: pesin ikkunat sillä aikaa, kun poikamies oli kavereiden kanssa katsomassa hallintopäällikkö Räikkösen menoa. Pesin myös lattiat, koska astuin vahingossa pesuvesivatiin ja kaadoin vedet parketille.

Jos nimittäin ihmettelitte, miksi eilen yhtäkkiä vettä alkoi sataa.

Kirjoitti: mea 09:34 | Jälkipuheet (26)

Missähän mutkassa elon polkua tai minkä instanssin vaikutuksesta ihminen muuttuu eniten. Onko se silloin, kun oppii tajuamaan, että äiti ei olekaan osa minua vai silloin, kun ymmärtää, että ihmisen onkin tarkoitus olla pystyssä ja jalat on kävelemiseen oivalliset välineet ja että käsillä voi tarttua muuhunkin kuin omaan varpaaseen tai tuttiin, muuhunkin kuin omaan napaan ja sen ympärillä olevaan maailmaan. Vai silloinko muuttuu ihminen eniten, kun menee kouluun, opiskelemaan, naimisiin, töihin, saa lapsia, sairastuu, eroaa, tulee petetyksi, rakastetuksi, hyljätyksi, valaistuneeksi? Miksi toinen tarvitsee enemmän instansseja valmistuakseen ja toinen on jo peruskoulun jälkeen valmiimpi kuin kolmas. Mistä yleensäkään voi tietää, milloin oikeastaan on se itsein itse, se omin ominaisensa, itseytensä kanssa kokonaisesti minut. Vai onko koskaan? Ehkä tämä on yhtä prosessia ja vatkaamista koko lappapuuro.

Milloin oikeastaan minusta tuli tällainen kuin olen nyt: ujohko, syrjähköön vetäytymään taipuvaisehko tarkkailija, joka pelkää ja kammoaa esillä oloa. Koulussa vielä rakastin esiintymistä, kirjoittelin näytelmiä, ohjasin ja esitin aina itse pääosan, jota pätemistä äidinkielen opettajani hartaasti tuki antaen minulle lähes viikottain näyttämön haltuun. Lisäksi esiinnyin jokaisessa virallisessa koulunäytelmässä kevät- ja joulujuhlissa. Näyttelijäurani huipentuman koin kuningattarena Lintu Sinisessä mutta sitä ennen kolusin kivisen polun tonttuna puurokauha kädessä, metsän mykkänä eläimenä, siipiselkäisenä keijuna ja huojuvana puuna. Erityisesti rakastin tietenkin draamoja ja prinsessarooleja, joita itse kirjoittaen myös sain.

Vieläkin ihmettelen, miksi halusin aina esiintyä, miksi halusin olla mieluummin näyttämöllä kuin lehtereillä niinkuin aikuisena. Mikä tai kuka minusta riipi sisäisen narsistini? Vai olinko kuitenkin se sama uneksija kuin nykyisinkin, osasin vain konkretisoida haaveet kirjoittaen, ohjaten ja näytellen elämää itselleni. Lienisikö aikuistunut narsistini sittemmin vain piilosilla, ehkä se sieltä jonain päivänä päättää taas astua näyttämölle, ryhtyy kirjoittamaan ja ohjaamaan uudelleen näytelmiä itselleen ja esiintyy niissä kuin vain diiva itse. Ehkä sisäinen sankarittareni on koulutuksessa, käynyt perus-, jatko- ja syventävät opinnot, suorittanut sertifikaatit ja tulee piankin kunniakirjat kainalossa vaatimaan osuutta elämästäni.

Täytyneekin valmistautua tuloonsa ryhtymällä kirjoittamaan hetimmiten onnellissävytteisiä tarinoita, sellaisia, joissa linnanneidolle löytyy hyvä ja onnellinen elämä ja hän saa elää tasapainoista, itsellistä ja tyydyttävää elämää. Toisaalta, sitähän minä olen jo pitkään tehnyt. Kirjoittanut ja elänyt. Tai toisin päin. Kuka mitenkin maailmassa pätemisensä tunteen tyydyttää.

Kirjoitti: mea 08:48 | Jälkipuheet (20)

Toinen viikko ilman pankkikorttia kaupungissa, jossa on tasan kaksi minun pankkini konttoria, jotka molemmat väärällä puolella kaupunkia ja jotka sulkevat ovensa ennen kuin ehdin töistä ripaa repimään. Pakastimen sisältö alkaa olla perattu, ja jos korttia ei kohta tule, joudun syömään viisi vuotta vanhoja puolukoita ja silloin alan olla melko hapan. Ja minä olen muuten juuri se ihminen, joka viimeiseen asti vastusti maksukortin hankkimista. Toisaalta, onhan tässä kortittomuudessa puolensa, säästyy rahaa, kun ei ole mitä tuhlata. Tai no.

Aamulehdessä viisuedustajamme Geir Rönning sanoo, että jos viisut voittaa tänä vuonna balladi, on voittaja Malta tai Suomi. Minä sanoisin, että Suomi voittaa jalkapallossa Euroopan mestaruuden ennen kuin viisuissa. Mutta mitä minä tiedän tästäkään aiheesta, en edes muista koko kappaletta. Ehkä Geir osaa itse itsensä paremmin arvioida. Mitä minä taas en osaa, sillä vaikka itsearviointia meillä kustannuspaikalla oikein ohjauksessa harrastetaan, olen onnistunut arvioimaan itseni pois päiviltä: ensimmäisenä vuonna "unohdin", toisena vuonna oli "työkiireitä". Tänään olisi taas se riemun päivä. Jos jotain enemmän inhoan kuin itsearvioinpäivää, niin se on kastemadoissa makaamista. Itsearviointipäivä, keltaisten lappujen päivä, päivä, jolloin ihmettelen, miksi jotkut osaavat innostua tällaisestakin asiasta. Minulla on muuten vielä oppimista positiivisen asenteeni kanssa. Arvioinko juuri itseni, tarvitsenko vielä jotain kurssia?

Puoliltapäivin on onneksi hammas-Kallen juurihoitoa.

Kirjoitti: mea 07:37 | Jälkipuheet (28)

Kuunnellessani radioääniä kuvittelen vaistomaisesti ääniin ihmisen ympärille, saatanpa luoda kokonaisen persoonan, vaatetuksen, harrastukset, perheen, puutarhan, auton ja koiran. Vähän kuin, mutta toisin päin, kun kirjoitetuille ja kirjoittaville henkilöille kuvittelen ulkonäön ja ulkonäköön muka-kuuluvan äänen, puheenparren, intonaatiot, tauot, ilon, surun, hymyn ja naurun, jotka äänestä kuuluvat. Äänen ja puhetavan kuvitteleminen kirjoitettuun ihmiseen on kai pikälti opittujen ja koettujen asioiden liittämistä tiettyihin sanankäytön tapoihin, kirjoituksen henkeen sovitettuja kokemuksia omista koetuista tyyppikokoelmista. Kirjoitetulla ihmisellä on kirjoitustensa kaltainen ääni. Tietenkin myös bloggaajille kuvittelen olemuksen, kasvot, äänen ja tavan puhua. Minä kun harvoin tyydyn pelkkiin tosiin asioihin, minun on aina vähän maustettava soppaa, lisättävä ulokkeita ja kasvatettava kuvaa kehyksillä.

Jos radio- tai puhelinäänen takana olevan ihmisen tapaa, tuntuu useinkin, että ei se ole se minun kuuntelemani, tämä on joku muu, joku joka puhuu toisen äänellä. Ja sama juttu toisin päin; kirjoittajan oikean äänen kuullessani heti huomaan, vastaako ääni kuvaani henkilöstä eli ei. Kertaakaan ei esimerkiksi Blogistanin ääniradioiden ääni ole minusta kuulostanut kirjoittajiensa ääneltä. Mitä se sitten kertoneekin mielikuvitukseni lennosta tai tavastani lukea tekstejä. Oikean äänen kuuleminen useimmiten yllättää, kuin rikkoisi valokuvan kehyksineen kaikkineen ja kuva pitää sitten kehystää uudestaan ja kokonaisuuteen täytyy totutella kuin uuteen tukkamalliin.

Tuli vain mieleeni Rantaradiosta. Ei se edelleenkään kuulosta minusta kirjoittajaltaan.

Tänään puoli yhdeksältä aamulla voivat muuten Pirkanmaalaiset kokeilla erään tutun naispäiväkirjailijan äänen ja mielikuvansa vastaavuutta Tampereen Radion taajuudella 99.9. Tai täällä [Lisäys klo 11:52].

Kirjoitti: mea 11:52 | Jälkipuheet (46)

Tänään olin rohkea.

Tänään kohtasin lukijan.

Tänään toteutin yhden unelman.

Tänään tunsin yhden ajan jäävän taakse.

Tänään kuulin itseni puhuvan jonkun toisen äänellä.

Tänään puut tanssivat vihreillä hunnuillaan kevättanssia puhaltaen joutilasta tuulta.

Kirjoitti: mea 18:53 | Jälkipuheet (7)

Minä pidän korkeista paikoista. Korkealta on jotenkin turvallisen nimetöntä tarkkailla ympäristöä. Jos minulla olisi talo, niin se olisi kalliolla tai rinteessä, metsän reunassa, katsoisi korkealta ja asettusi luontoon kauniisti, hiljaisesti ja sopeutuen. Minulla on lapsesta asti ollut halu kiivetä kivelle, mäelle, tunturille. Aina korkeaimmalle kohdalle. Tai sivuun. Tarkkailla. Kallioita ja kiven järkäleitä nähdessäni ajattelen aina, että tuolle kivelle lapsi minussa olisi kiivennyt. Aikuinen minussa muistuttaa, että miksei, käyhän se vieläkin. Ja joskus kiipeänkin. Mikä lie viehtymyksen syy, olisikohan se mummon pihalla ollut metrinen kivi, jonka päälle nelivuotiaana ensimmäistä kertaa yksin kiipesin ja tunsin olevani maailman katolla. Oma rauhoittumispaikkani, mielimaisemani, se paikka, jota ajattelen omana paikkanani, oli iso kivi mummon metsässä ja se katsoi järvelle. Menen edelleen mielikuvissani sille kivelle istumaan, kun täytyy ajatella. Ja nypin päivänkakkaraa, että rakastaa, ei rakasta, rakastaa, kyllä, ei, kyllä, mene, älä, mene, tartu, älä, lähde, jää....

Korkeissa paikoissa on jylhää ja rauhallista varmuutta. Yksinäistä ylväyttä ja itsellisyyttä. Oman arvonsa tunnustelemista. Itseensä tyytyväistä hiljaista kauneutta. Samalla kuitenkin outoa kaipuuta. Enkä nyt puhu kansakunnan kaapin päällä olonsa kotoisiksi tuntevista patsaista. Sillä minä olen se, joka vierastan keskipisteenä olemista, minä olen se, joka ei halua esiintyä, joka pelkää katseita ja puhuessaan tuntee ison mustan tyhjyyden aukeavan päässään, jossa ei ole yhtään ajatusta annettavana. Minä olen se, joka tarkkailee salin perältä, oven suusta, luentosalin takapenkistä, ikkunan vierestä, ylimmältä rapulta, sivusta. Minä olen se, joka mieluiten seurustelee silmillään. Ja kuitenkin kadehdin niitä, jotka menevät keskilattialle tanssimaan omaa yksinäistä muista piittaamatonta tanssia. Minä olen se, joka haaveilee osaavansa jonain päivänä heittäytyä. Harjoittelen sitä joka päivä pienesti, ylitän pieniä esteitä ja harjoitan itsessäni spontaaniutta.

Kuka oman itsensä parhaiten tuntee, ken tietää, mikä itselle on tärkeää, miten itsensä kanssa parhaiten elää? Yksin itse.

Jonain päivänä vielä tanssin keskilattialla yksin, niin, ettei kukaan koskaan. Ja ajattelen, kuinka voisin maailmaa syleillä ja rakastaa [mp3].

Tamperelaisiin kalentereihin kannattaa merkitä varaus illalle 12.5. ja kirjoittaa siihen Sooloilta YO-talolla.

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (19)

Mikä tässä keväässä oikein on, kun se pistää naisen elämän ihan sekasti. Ensin sitä on päivätolkulla niin jotenkin siipi maassa ja kun sen siiven sitten saa savesta, niin eikö siihen pukkaa joku kummallinen hämärä angustus ja sen kourista joutuu hirmuiseen hypetykseen, jossa tilassa pesee ikkunoita ja järjestelee kaappeja ja viikkaa muovipussikokoelmansa kolmioiksi. Ja onko mieli sitten hyvä, mitä? No ei, sitten alkaa ihme haaveilu ja haikailu ja se tietty katse seilaa kämpän auringon polttamissa verhoissa ja järjestetyn komeron T-paidoissa ja kengissä ja telkkarissa ja pysähtyy parvekelaseihin. Ja siihen ajatus, että ne pitää vaihtaa. Ja nainen suunnittelemaan jo, kuinka on mukava sitten kesällä istuksia, kun lasit saa syrjään ja ne on helppo pestä ja aina kirkkaat.

Sitten nainen muistaa, että kamerakin piti ostaa ja alkaa niitä sitten etsiä ja verrata hintoja ja ominaisuuksia ja jo kauppoihin hiplaamaan ja eipä aikaakaan, kun silmä osuukin Megantissa taulutelkkariin ja jo uhohtuu siinä kamera ja eiköpä vaan olekin kivan näköinen littana ja voisi sitten sen laittaa hyllyyn, jonka voisi siirtää toiselle puolelle huonetta mutta ne hyllythän ei taas siihen mahdu, joten pitäisi ne vanhat hyllyt sieltä varastosta, mahtuukohan ne Meabiiliin ja tuolit voisi laittaa ikkunan alle ja eihän niitä parvekelaseja nyt tosiaan niin tarvikaan. Mutta mihinkähän se vanha ompelukone sitten mahtuu ja entäs mihin ne taulut sitten.

Ja eikun lenkille tätä pohtimaan, kun kevätkin huutelee hiirenkorvia puihin ja joku outo levottomuus kiskoo naista rinnoista polun päälle ja siinä hölköttäessään tien reunaa näkee hän ohiajavan nokkelan näköisen auton ja eikö siitä naisen mielikuvitus loikkaakin taas uusiin suuntimiin ja että jos jättääkin telkkarin ja parvekelasit ostamatta ja ostaa halvemman kameran, niin säästyisi hmm... ja sitten tarvisi enää hmm...

Stokkan kuvastossa muuten oli kivan näköiset kengät. Ja se T-paita sopisi...

Ah kevättä! Tulisi jo korvat hiiriin ja leivoset lyömään leikiksi, että hormonimyrsky laantuisi ja voisi levollisin mielin keskittyä katsomaan, kuinka ruoho kasvaa vihreänä omassakin pihassa.

Kirjoitti: mea 07:49 | Jälkipuheet (13)

Kallion pojat esittelevät työpöytiään. Minulla kun ei ole esitellä uutta teknologiaa sen paremmin kuin muitakaan hienouksia, niin minäpä puhalsin pölyt vanhasta työpöydän kuvasta ja näytän sen, koska nykyinen ei edellisestä esittelystä ole miksikään muuttunut, no ehkä vähän sotkuisemmaksi. Sama lamppu on valaissut ajatuksia näemmä jo silloin. Sama läppäri ja sama hiiri. Wanha pöytä on kuitenkin lastattu historialla, vankkuudella, erityisillä muistoilla ja tarinoilla. Piironki löytyi vuosia sitten roskalavalta huonossa kuosissa, rapistuneessa vaaleavihreässä maalissa ja oli matkalla kaatopaikalle, kun tarkka silmä sen sieltä poimi mutta pitkään se makoili vielä sittenkin vintillä romukaappina. Saatuani siihen omistusoikeuden toimitutin piironkivanhuksen TAKK:ssa maalariopissa olleen opiskelijatytön hellään hoitoon, ja hänen tarkka ja huolellinen kätensä kunnioitti pöytää arvoisellaan työtavalla ja piironki sai ootraamalla uuden, puuta muistuttavan pinnan. Kun kysyin häneltä, että mitä puuta se matkii, sanoi hän, että linnunlaulupuuta ja olin kerrasta myyty. Kaljaootraus on sen verran harvinainen työtapa, että piironkini oli kädentaitomessuilla työtapaesittelyssä ja sen toinen kylki onkin saanut kymmenisen käsittelyä. Pöytä painoi niin paljon, että sen saamiseksi verstaalta kerroksiin vaati kaksi salskeaa palomiestä.

Pöydän ääressä on tehty parisataa ylityötuntia, sen ääressä syntyi kypsymisiä, valaistumisia ja sen ääressä syntyi myös Mea. Wanhan pöydän vankka puu on kestänyt kyynärpäitä nojata, kun sen ääressä tein merkittävimmän päätöksen elämässäni, sen ääressä olen käynyt uudet suunnat löytäneen uuden elämäni parhaimmat keskustelut, kirjoittanut pitkiä kirjeitä, sen ääressä olen tutustunut itseeni ja minua eniten opettaneeseen ihmiseen. Muistilappu läppärin keskellä sanoo: "Nyt teen sellaista, josta todella nautin ja jossa saan olla luova, olen sopusoinnussa velvollisuuksieni ja itselleni iloa antavien asioiden kanssa."

Elämän tarkoitushan on löytää olennainen ja olennainen itse kullekin on tietysti erilaista. Olennainen onneksi muistutti tästä olennaisesta asiasta. Wanhan pöytäni ääressä olen löytynyt parhaimmat asiat elämässäni ja oman olennaiseni.

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (6)

Kotietätyöpäivä alkoi jo eilen, kun itseni itkuun asti turhautettuna ja sieluni mustelmille potkittuani kaiken aina pieleen mennessä ja sitä ja sen myötä vauhtiin päästyäni kaikkea muutakin surtuani päätin lopettaa sen asian stressaamisen ja lähteä kuitenkin sinne kustannuspaikalle taas kerran sen kerpeleen raahattavan kanssa. [Varoitus työtoverit: pois pöydiltä hyppimästä, olen tulossa]. Heti helpotti, kun sain päätettyä. Siunatut rutiinit auttavat ajattelemasta kaikkea sitä, mikä ottaa päähän. Jos nyt täällä olisi joku, jolle kiukutella, niin voisin kokeilla helpottaisiko. Voisin aluksi ja kokeeksi vaikka haukkua sohvalla röhnöttävän Rekun: "Tekisit sinäkin jotain, luuhuaisit edes nurkissa keräämässä pölyjä." Heti helpotti.

Voisin kokeilla myös vaikka positiivisten asioiden listaamista: minulla on ruokaa riittävästi koko viikonlopuksi ja vaikka toisille jakaa, ja koska läppärillä ei nyt tehdä mitään, ei myöskään tänään tarvi aloittaa sitä työtä, mikä pitäisi olla vasta ensi viikolla valmis, ei sada vettä ihan älyttömästi, ei palele, aurinko ei paista eikä ole ketään tulossa niin ei tarvi pestä ikkunoita eikä siivota eikä taaskaan pyyhkiä pölyjä niistä sadoista pikkuhyllyjen pikkutavaroista, joista en ole ennenkään pyyhkinyt. Eiköhän näillä jo saa positiivista sykettä elämään. Ai niin ja sekin vielä, että eilinen turhautumiskohtauksen aiheuttama kiukku-itsesääli-minusta-ei-kukaan-välitä-itkukohtaus turvotti silmät niin, että niihin oli tosi helppo vetäistä kajalit ripsien ja turvonneen yläluomen väliin.

Helppoa, kun on valoisa ja positiivinen luonne.

Kirjoitti: mea 07:17 | Jälkipuheet (7)

En ole koskaan ikinä ennen elänyt näin runsasta ja hyvää vuotta, käynyt niin monessa maassa, kokenut niin paljon hyviä asioita, oppinut niin paljon ihmisistä ja ihmisiltä, ollut niin tasapainossa. En ole koskaan ikinä ennen ollut niin minä. Tänään loppuva vuosi on minun Rolls Royce -vuoteni, tai ei, itse asiassa tämä on ollut minun Maybach-vuoteni. Koskaan ennen ei ole näin hyvää vuotta ollut. Ja minä olen elänyt Lada-vuosiakin, joten tiedän kyllä, mistä puhun. Helposti tämä ei ole tullut, vaan koskapa ja mikäpä. Mutta tekemällä ronskeja päätöksiä, heittäytymällä ja uskomalla pieneen sisäiseen ääneen, joka on sinnikkäästi käskenyt etsimään vielä. Olemaan luovuttamatta. Nostamaan pää pensaasta. Pelastamaan itseni. Vaikka kipeää on joskus tehnytkin.

AamuTV:ssä kriisipsykologi vastasi kysymykseen, saako vuodenvaihteessa juhlia, että "Saa, mutta tekeekö jonkun mieli?" Hattua nostan Turku, Oulu, Jyväskylä, Pori, Riihimäki, Mikkeli ja Tampere. Kysehän on nyt toisten surun huomioon ottamisesta, ei hetkellisestä raketin myynnin notkahtamisesta. Uusia vuosia tulee joka vuosi, ei yksi vuodenvaihde ketään kaada.

Tunteet ovat nyt kovin ristiriitaiset. Tuntuu pahalta iloita omasta olostaan, jotenkin pieneltä ja mitättömältä. Väärältä. Otan kuitenkin itselleni oikeuden olla kiitollinen kaikesta, mitä minulla nyt on kyydissäni; rakkaista, ystävistä, sielunsiskoista ja -veljistä, työstä, kodista, lämmöstä. Iloitsen hiljaa omasta onnestani kynttilän valossa ja kunnioitan toisten surua ja isompia voimia, jotka toisille suovat, toisilta ottavat. Ja joskus ehkä toisinkin päin.

Kiitos.

Kirjoitti: mea 08:41 | Jälkipuheet (8)

Tänään se on ohi. Voi taas alkaa murehtia tavallisia asioita, kuten vaikka läppärin kovalevyn hajoamista. Ilmakin harmaantui sopivasti, nyt vaan vesisadetta taikka vaakasuoraan paiskovaa räntää, niin tuntuu taas niin kotoisalta huomisaamuna silmä kourassa puskea mustuuden läpi töihin. Nauran itseni kipeäksi, jos aamulla huokaan, että sais ees nukkua joskus.

Mutta nyt siis on viimeinen mahdollisuus esitellä pieni, vaatimaton, mutta sitäkin rakkaampi lahjapöytä, jonka osat sopivat toisiinsa kuin vain voi silloin, kun ystäväni ovat vain minua ajatellen ne hankkineet. Jokaisen lahjan kohdalla näen ystävän hakevan kaupoista juuri tätä, tai valmistavan vain minulle, paketoivan sen minua ajatellen. En minä voi aivan mahdoton ihminen olla, niin paljon askelia, vaivaa, ajatuksia. Vain minulle: Riedelin punaviinilasit ovat kuin nainen itse; siroja, herkkiä ja hauraita. Niitä on käsiteltävä varovasti ja pestävä käsin ja niin tehdessäni ajattelen lahjan antajaa erityisellä lämmöllä. Maustekakun, josta kuvassa on jäljellä vain muruset, oli omin pikku kätösin leiponut kaunis ja nokkela rakas ystäväni, joka on valloittanut minun ja myös erään toisen sydämen. Kakun seurana oli Labby Kehäkukkateetä, mutta se ei näy kuvassa, koska se oli vasta hautumassa. Heli Laaksosen Raparperisydan on kuin minua varten kirjoitettu ja Viiniopas 2005 on tarpeen, jotta tiedän, mitä Riedeleihini kaadan. Vähäisimpiä eivät lahjoista ole ne, jotka ovat kuvassa näkyvän kännykän saapuneiden tekstiviestien kansiossa.

Joulussa on taikaa, sittenkin. Messupianon epäjoulukommenttilaatikoissa löysi toisensa muutama ennestään tuntematon sekä uudelleen kaksi maailmaan kadonnutta ystävää. Sehän on tiedetty, että elomme piiri pieni on, mutta että virtuaalimaailmakin. Nyt uskon, että ihmisissä on joku magneetti, joka vetää ennemmin tai myöhemmin tykönsä sen samannapaisen [vai erinapako se magneeteissa vetää, olkoon vastakappalenapa].

Kirjoitti: mea 09:56 | Jälkipuheet (2)

Koska ilma oli kirskeä pakkasesta ja auringosta, ulkoilutin itseni kolmen kilometrin päähän järvelle aikeena saada yhtä hienoja kuvia kuin jotkut. Tai lähes. Lähtiessäni en, enpä tietenkään, muistanut ottaa, tai vielä tyhmempää, että muistin kyllä, mutta en vain ottanut, huomioon eilen verille hankautunutta kantapäätä. Liikkuminen sattui mutta metsän kauneus, kengän alla narskuva lumi ja järven tyyni jääpeite ja sillä leikkivät timantit tasasivat oloa. Ensin ajattelin, että ehkä se oli vain pakkanen, kun hetken tuntui kuin timanttisade olisi karhennut kurkkua. Kunnes tajusin, että pettymys se vain karvasteli, sillä olin kävellyt sinne asti vain huomatakseni, että kameran akku on loppumaisillaan. Pari kuvaa ehdin ottaa mutta ei puhettakaan valikoivasta tähtäilystä tai hienoista kuvakulmista. Mutta enhän minä niitä osaisi muutenkaan.

Sitten ei tarvinnutkaan muuta kuin ihmetellä, miten sieltä kävelee takaisin. Alku varovasti, sitten hiljalleen tahtia kiristäen, kun ajattelin, että sattuu, minkä sattuu ja lopussa oikeata jalkaa kummallisesti kierteellä muljaittain. Ikäänkuin siitä olisi mitään apua ollut. Kotinurkilla vastaan käveli pieni villakoira nilkuttavalle olemukselleni epäluuloisesti haukahtaen. Sillä oli punainen Kapan verkkari päällä. Tietenkin, kun kamerasta ei ollut kuin paino taskussa. Tuskin minä olisin kuitenkaan kehdannuit pyytää lupaa ottaa kuvaa. Miten se onkin niin hävettävää? Kai siksi, että en kuitenkaan onnistuisi kerrasta tai kahdesta ja se on niin noloa pyöriä siinä ympärillä kuin jotain jostain tietäisi ja sitten ne tietysti haluaisivat sen kuvan ja hirveä häslinki ja kuvasta ei kuitenkaan mitään tulisi.

Näin hiljaista en muista kokeneeni, kuulin kolmannesta huoneesta kynttilän steariinin valumisen.

Kirjoitti: mea 18:07 | Jälkipuheet (20)

Päivällä olin lenkillä joulurauhan julistuksen aikoihin ihan vaan paetakseni sitä tosiasiaa, ettei se joulumieli sitten koskaan tullut. Olisi ollut ihan liian rankkaa siihen takaraivossa kolkuttavaan tunteeseen tunkea joulurauhan julistusta. Hetkellisesti kävely auringossa helpotti, kunnes villasukka alkoi hiertää kantapäätä rikki, askel askeleelta kävely oli tuskaisempaa. En voinut lakata kävelemästäkään, kun olin metsän keskellä, mutta en oikein olisi voinut jatkaakaan. Mietin, kumman kanssa olisi helpompaa: hiertävän villasukan vai hiertävän epämääräisen ahdistuksen. Valitsin lopulta villasukan, sillä se tekee selkeästi niin kipeää, että kolotus sielussa jää varjoon. Sitäpaisti tietää, että hiertäminen loppuu heti, kun pääsee sieltä metsästä kotiin, mitä ei voi sanoa ahdistuksesta. Mikä taas tarkoittaa, että pitäisi kävellä jalkansa veriin, mitä taas ei saata eikä ole viisasta tehdä mutta se helpottaisi, sillä silloin ei olisi pateja miettiä, miltä nyt noin muuten tuntuu. Vaikiaa tämä elämässä päätösten tekeminen joskus on ja kun sen tekee, ei hetikohta tiedä, että menikö kuitenkaan oikein.

Mahdoinko ollenkaan toivottaa joulumieltä niille, joilla siihen kyky ja tilaisuus on. Nyt toivotan. Olkoon Joulu kanssanne.

Kirjoitti: mea 14:19 | Jälkipuheet (25)

Yhdeksästoista luukku.

Tähän ei itse asiassa ole mitään lisättävää.

Kirjoitti: mea 14:11 | Jälkipuheet (4)

Tämä maisema ilahduttaa minua päivittäin työhuoneeni ikkunasta [paitsi tänään, nyt sataa vettä ja näkyy vain mustaa]. Silmäni harhautuu tuontuosta maisemaan ja unohtuu sinne toveiksi. Kahden edellisen työikkunani takaa näkyi vain seinää, yhden asuntoni kaikki ikkunat katsoivat harmaata betonia, nyt näen puita ja ilmaa, joskus auringon, sinistä taivasta ja nykyisin töistä lähtiessä sellaista pimeyttä, ettei kaupungissa uskoisi. Toissapäivänä näkyi tuo sokerikuorrettu maailma. Tulisit jo. Ritisyttäisit ikkunat jäälasiksi ja huurtaisit metsät sokerikuorretuiksi. Valkeuttaist maiseman. Antaisit hengityksen näkyä. Tulisit jo. Talvi.

Olen monasti miettinyt, mikä olisi suomen kaunein sana ja mistä sanoista punoutuisi kaunein lause. Eilen se kirkastui: ihminen on sanana lähellä täydellisyyttä, se soi pehmeän lämpöisesti ja jättää kauniin kaiun, sehän melkein kuiskaa salaperäisyyttä. Kauniskaikuisissa sanoissa on soljuvuutta ja lähes runoa, ei kulmia eikä säröjä, pelkkää huokausta ja tiukua. Ne liittyvät toiseen sanaan pehmeästi ja luontevasti, helmiytyvät nauhaksi, joka on helppo sitoa ja lämmin sanoa ja jättää sanan ilmaan soimaan. Suomi on kaunis kieli, melkein pelkkää onomatopoetiikkaa, mikä tietenkin kertoo luonnon yhteydessä kasvaneesta kansasta ja kielestä, joka otti oppinsa ympäröivästä maailmasta. Minua on aina kiehtonut sekin, miten ne sanat, jotka eivät suoranaisesti kuvaa kuuluvaa asiaa, tekevät sen kuitenkin maistumalla ja tuntumalla suussa siltä, mistä kertovatkin. Näkemättäkin tietää, millainen on jyrkkä, tai että tumma ja kirkas ovat erilaisia, ärtyä ja leppyä kertovat jo kaikumalla sanottavansa. Vihainen, katkera, kaunis, hellä, utuinen; kaikki ne ovat tunnelmansa mukaisia, soitettua sanaa. Juuri siksi olenkin aina ihmetellyt, miksi rakas ja kärlek ovat niin erilaisen kuuloisia kuin love tai Liebe. Kertooko se jotain pohjoisten kirpeiden pakkasten kasvattamasta jäyhästä ihmisrodusta, joka ei kylmässä paljon puhunut ja kun puhui, sanoi niin, että ei jäänyt asia epäselväksi.

Olen löytänyt nyt, ja ihmettelen nolona rajallisuuttani miksen aiemmin, kauneimman päiväkirjan Ihminen.org; kaunis katsella, miellyttävä lukea, sen nimi on täydellinen, siellä lepää silmä ja mieli. Jä tämä helmi on sijalla 390, voi häpeys. Sen voi sieltä pumauttaa ylemmäs [muistakaa niitä pamauksia myös käyttää ja ruksita useampia kuin yksi, jotta olisivat aktiivisia]. Nyt tiedän, ketä ehdotan Kuukkelissa Paras tuntematon blogi -kategoriaan.

Jonain päivänä muutan meander-kielen epämääräistä jonain tulevana aikana tapahtuvaksi ajankohtaistettua hetkeä tarkoittavan sanan sanaksi josksu. Kirjoitan sen aina josksu. Paitsi jos oikein keskityn, onnistun kirjoittamaan sen josksus. Tai jospa lopetan niin epämääräisen sanan viljelemisen, asiat joko ovat tai eivät ole, nyt tai ennen, ei mitään epämääräistä haapuilua. Hävettää, meander-postien kirjiotsuvrihieät johtuvat siitä, että ajatukseni on kerkeä ja mutkikas, käsi ei ennätä mukaan.

Viidestoista luukku, enää yhdeksän yötä jouluun.

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (17)

Tärkeät Ihmiseni ovat enimmäkseen joko halausetäisyydellä tai sähköpostin päässä mutta on minulla joulukortti-ihmisiäkin. Tänään kirjoitan ne kaikki kolme. Mikä minä olen katkomaan vuosikymmenien perinnettä, jonka tiedän heille tärkeäksi. Mikä minä olen sanomaan, että joulukorttien lähettäminen on turhaa. En mikään. Jos olisin lähempänä, menisin halaamaan. Minä en ole edes niin paatunut, että lähettäisin minkä tahansa kortin, eiei, minä valitsen ne huolellisesti, koska tiedän, että rivien välit ja kuvan sanoma luetaan huolellisesti. Tänä vuonna taidankin yllättää ja kirjoitan joulukirjeen.

Kahdennennentoista luukun päivänä voisi vaikka ymmärtää, että enhän minä voi tietää, saanko huomenna pitää sen, mikä tänään on tärkeää.

Kirjoitti: mea 10:04 | Jälkipuheet (0)

Eilen en ottanut huomioon kaupungille mennessäni, että veronpalaukset olivat kilahtaneet tileille ja jouluun on jo melkein näköyhteys. Olisi pitänyt. Kaupunki oli täynnä kiukuttelevia ihmisiä, lastenrattita, hikoilevia äiteja ja isiä, tungosta kahviloissa, jonoja, hikeä, puhinaa, huonoa palvelua. Joulun odotusta?

Joululahjan antamisessa on vain kolme oleellista asiaa, jotka voisi nostaa itsekukin tarkasteltavakseen: *joulu*, *lahja* ja *antaminen*. Yksikään noista ei ollut ainakaan eilen nähtävissä. Minä olen jotenkin mieltänyt tämän niin, että jouluna seuloutuu ne harvat todelliset ystävät, joille haluaa antaa. Ne kolme, joille ei ole vaikeata keksiä annettavaa, joille antaminen on saamista antaa.

Nyt on vasta viides luukkupäivä, joten vielä ehtii miettiä, ketkä ovat kunkin joululahjaihmiset.

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (0)

Olen liian läheltä nähnyt, mitä seuraa, kun kiusataan. Kun ihminen ajetaan niin tiukasti muuria vasten, että ulospääsyä ei ole. Kun kiusaaminen tehdään niin taitavasti, että muut eivät sitä huomaa. Kun uhri saadaan tuntemaan syyllisyyttä kiusaajan teoista. Kun uhri ei uskalla puhua, tai ei osaa. Kun uhrin jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että tarkkailee itseään, ettei anna aihetta. Kun uhri ei uskalla elää, kun hänen kaikki energiansa menee siihen, että yrittää olla näkymätön, mauton, hajuton. Senkin olen liian läheltä nähnyt, kun ei lopulta enää jaksanut, kun ulospääsyksi riitti vain äärimmäisyys.

Ovelinta kiusaamisen lajia taitavat vain ammattilaiset, pitkän linjan konkarit, jotka ovat hioneet taitonsa useissa mittelöissä. He eivät taistojaan häviä, sillä heidän haarniskansa on paksu, heidän kypäränsä ei salli pään kääntelyä, he ovat tavoittamattomissa. He eivät jätä jälkiä, sillä he osaavat lyödä niin, että tummuus ei näy, he lyövät vartaloon, sieluun, sydämeen. Uhri tuntee jäljet kuitenkin pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä. Joku toinen päättää, että ei jaksa niin kauan.

Jos kiusaaminen tulee julki, nousee uhrin puolustajia vähän, sillä kaikki pelkäävät kiusaajaa. Yllättäen kiusaajan takaa nousee näkyviin nyökyttelijöiden armeija, hiljaa hyväksyvät peesastelijat ja ymmärtäjät, jotka takavasemmalta kuorona kannustavat alfaihmisen uskomaan oman voimansa ainutkertaisuuteen. Yleisestä hämmingistä puhtinsa imien jotkut piiskaavat vielä omat henkensä heittelemään pimeydestä piikkejä suuntaan jos toiseenkin purkaakseen omat kaunansa, katkeruutensa ja kateutensa.

Joku sinunkin tuttavistasi on uhri, joku kiusaaja. Tunnet heidät mutta et tiedä tuntevasi ja kuitenkin luulet tietäväsi.

Hän osti köyttä ja kauniisti kiitti,
kunnon köyttä, metri riitti.
Ja taas joku kaipaa, joku kaipaa taas.

Surullista Mutta Totta - Ne Luumäet

Kirjoitti: mea 09:35 | Jälkipuheet (10)

Eilen on menopaussista kysytty hirvipaistia tai reseptiä. Sikäli osui kerrankin oikeaan osoitteeseen tiedonhakija, että minä tosiaan olen kerran tehnyt hirveän hyvää paistia, jota vieläkin muistellaan merkittävissä piireissä lämmöllä. Muistan minäkin hakeneeni ohjeita netistä ja törmäsin siinä yhteydessä Tosimiesten keittiöön, josta myöhemmin olen ammentanut muutamia herkkuhetkiä, mutta hirvipaistini ei heidänkään ohjeestaan saanut innoitusta. Kaikki muutkin ohjeet vaikuttivat liian monimutkaisilta tumpelolle. Hellapoliisia ei silloin vielä ollut, joten kysyin jotain taidoilleni sopivaa helppo-ohjetta ystävättäreltä, joka on tunnettu merkittävistä kauhanvarsitaidoistaan. Aika hyvän sainkin, mutta vaatihan se yksinkertaistamista, sillä minulle kalapaikkojen paistaminen on jo haaste. Ystävän neuvot pohjana ryhdyin sitten toimeem.

Pakastimesta edellisenä päivänä sulamaan otetun veljeltä saadun paistin möhkäleen kärväytin voissa ja kovassa hönkässä rautapadassa kieritellen niin, että joka kylki sai hiukan väriä. Nostin köntsän padasta, hieroskelin pintaan suolaa ja käärin sen ameriikan pekoniin. Asettelin varovasti takaisin pataan, lorottelin riistafondia päälle sekä lihalientä ja loraus punkkua kostukkeeksi. Kansi päälle ja uuniin. Lämpöä riittävästi. Lihalämpömittari olisi sopinut kylkeen, mutta paistui se ilmankin. Silloin tällöin kurkistin kannen alle, ettei kuivunut ja valelin hellästi samalla. Sai muhia kauan ja hartaasti. Jossain vaiheessa lykkäsin kermaperunoita samaan uuniin. Ja taas ooteltiin. Ja valeltiin. Odottamista helpotti Chateau Pech-Lattin maisteleminen, jota viisaasti olin hankkinut pari pottua ja ottanut ne ajoissa hengittämään. Hirveän huikeat aromit löyhysivät jo keittiössä ja sitä täydentämään pyöriteltiin luomuviinin runsasta ja keskitäyteläistä makua suussa. Parin lasillisen jälkeen sopi ottaa paisti uunista ja antaa sen asettua hetki. Paremmat lautaset ja aseet ja ne ainoat viinilasit olivat jo pöydässä ja puuttui vain tuli kynttilöistä. Tunnelmaan sopiva musiikki hiveli korvia. Ja sehän oli siinä. Sitä muistellaan vieläkin. Ja toivotaan, että velipoika pääsisi taas ihmiskoiraksi hirvimettälle.

Juu tiedän, kuvassa on poro, mutta kun ainoa ikinä näkemäni hirvi oli jo kaukana, kun toinnuin eläimen valtavuudesta ja sain kameran esiin. Niin aina.

Tänään joku on omenapussin seitsemäskymmenesviidestuhannes lukija. Skål på den saken.

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (8)

Viikko sitten järvi ei ollut vielä jäässä ja sorsat polskivat poistiekseen. Nyt, kun jää peittää pinnan, on huojennukseni suuri, kun kaikki repet ovat lentäneet Tammerkosken sillan pieleen talvehtimaan. Katson aina alkutalvijärven ohittaessani, että onko jäällä sorsia, ja jos on, että liikkuuko se, ettei vaan ole jäätynyt kiinni. Mistä ne taaperot saattavat tietää, milloin vesi alla jäätyä. Jäätyykö vesi muuten silmänräpäyksessä vai huomaako sorsa, että "Oho, nyt tuntuu räpylän ympärillä vesi hyhmiintyvän, lennänpä pois"? Entäs jos repe on sikeäunista lajia eikä herää kylmän puraistessa räpylästä ja herätessään huomaa, että tässä sitä nyt ollaan kuin sorsa jäässä. Miten ne repet muuten osaavat aina lentää juuri sinne kaupungin ainoaan sulaan veteen.

Talvi pääsi taas yllättämään ja toi talvitakin käytön ajankohtaiseksi, samoin talvitakin pesun, jota ei tietenkään taaskaan voinut tehdä keväällä valmiiksi, koska silloin yllätti kevät. Poikkeuksellisesti luin pesuohjeet tarkasti ja työnsin takin ohjeen mukaiseen ohjelmaan koneeeseen. Pitkähkön ajan kuluttua muistin, että tosiaan, takkihan on koneessa ja näytti olevan jo valmiskin. Takki koneesta, mutta midvid: eihän se mikään puhdas ollut, itse asiassa eihän se ollut edes märkä. Onpa hyvä linko, ajattelin, eikun, siis, eihän tämä ole edes peseytynyt. Auttaa muuten kummasti pesutulokseen, kun laittaa koneen myös käyntiin. Toinen yritys ja takista tuli kuin uusi. Paitsi että paperinenäliinateoria astui pesuhuoneeseen: mitä mustempi vaate, sitä varmemmin jossain taskussa on paperinenäliina. Jos vaatteessa on samettia tai muuta sellaista, johon erityisen hyvin paperinöyhtä tarttuu, niin taskuista löytyy parikin nenäliinaa. Jokainen teorian tunteva tietää, mitä sitten tein koko illan.

Aina niin iloinen epäili autopilotin kykyjä pestä selkä. Se on kieltämättä ongelma, joka on ratkaistunut osin erityisen notkeilla yläulokkeilla, mutta koska sehän ei täysin tyydyttävä ratkaisu ole, olen ajoittain ulkoistanut toiminteen. Olemme tyytyväisiä.

Kirjoitti: mea 09:42 | Jälkipuheet (0)

Eilen töistä lähdettyä suunnistin kaupungille, kun oli muka asioita. Tiesin, että on, koska koko päivän ajattelin, että pitää mennä. Kun on niitä asioitakin. En sitten kuitenkaan muistanut keskustassa yhtään, että mitä asioita. Enkä muista vieläkään muuta kuin, että piti muistaa jotain. Useimmiten muistamattomuuteen auttaa, kun palaa sinne, missä asian viimeksi muisti, mutta en muistanut sitäkään, missä se tapahtui. Töissä varmaan, mutta sinne en takaisin tokikaan sen tähden viitsinyt lähteä, eikä se nyt edes ollut varmaa, muistinkokaan sielläkään. Mutta koska kerran kaupungilla olin, niin piti jotain hyödyllistä tehdä, olisi vähän niinkuin touhukkaampi olo, ajattelin. Katselin sitten tavarataivaisiin sillä silmällä, että niitä joululahjoja voisi nyt miettiä vakavasti. Nyt eikä ensi kuussa, jolloin koko kaupunki on tuskissaan sitä tekemässä. Kaikkea kun ei itse osaa tehdä, vaikka itsetekoiset lahjat olisivat mukavampia antaa. Niiden mukanahan ojentuu enemmän kuin se tavara, joka muuntuu lahjaksi varsinaisesti vasta siihen ammennetun henkilökohtaisuuden ja vain saajalle uhratun ajan, ajatusten ja välittämisen marinaadissa muhittuaan. On tietty niitäkin lahjoja, joita ei voi paketoida; lämpöä, rakkautta, ystävyyttä, hellyyttä, lojaalisuutta. Siltä saralta ei vaihtoehdot lopu.

Kokeilin uutta, pientä ja kasevaa kameran jalustaa ja otin harjoitteeksi pimeässä kuvia. Suurin osa olikin tosi pimeitä ja tärähtäneitä, koska kylmä tärisytti käsiä ja kädet kameraa. Kohtuullisesti onnistui kuva Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkarannasta.

Käsityöstä tulikin mieleeni, että ihan kohta tulee minulle mies kylään. Otin jo sukan pois ovikellosta, että tuo saa soitettua tulonsa julki. Reiska tulee kalupakin kanssa ja vaihtaa särkyneen tilalle uuden. Luulenpa että tulee olemaan ilo silmälle. Ne kauniin kiiltävät hana ja lavuaari.

Poikien on kai joskus vaikea keksiä tytöille lahjaa ja päinvastoin. Helpotan tehtävää: tässä yksi varteenotettava vaihtoehto.

Kirjoitti: mea 07:37 | Jälkipuheet (17)

Elävätköhän kodin pikku laitteet jotain omaa, kunkin kodin yhteistä koneiden biorytmiä, noudattavatko jotain koneiden kodinsisäistä sanatonta sopimusta. Onko kodinkoneisiin asennettu joku antenni, joka haistaa uutena taloon tullessaan siellä jo oleilevien laitteiden rytmit ja asentaa itsensä noudattamaan sen kodin koneiden omaa omituista elinkaartaan. Miten muuten voi olla selitettävissä, että nuo äidin pikku apurit laukeilevat yksi toisensa jälkeen toimitettuaan ensin rahisematta virkaansa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Ensin minulta hajosi omia aikojaan lavuaari, sitten kameran laturi sanoi suhteen irti ja nyt DVD-soitin lakkasi pelaamasta elokuvia. Tai pelaahan se, mutta vain pakasta otettuja, naarmuttomia, pienikin särö, niin ei tapahdu mitään. Ja viattomia levyjähän ei tietenkään saa vuokraamoista. Ja vuokraamo ei luonnollisestikaan korvaa mitään, vaikka asiakas ei nähnyt elokuvista kuin korkeintaan vilauksen valikoista. Hyvänä asiana voinee pitää sitä, ettei se sentään syyttänyt minua niiden naarmuttamisesta ja ottanut korvausta. Silti en sieltä vuokraa enää mitään. No, enhän minä voisi niitä katsoakaan, joten aika helppo toteuttaa tämä boikotti.

Ei ole vuottakaan, kun laite rantautui osoitteeseeni ja siinä olisi takuuaikaa jäljellä, mutta en löydä ostokuittia, kuinkas muuten. Mikä sinänsä ei olisi ihme, mutta kun olen sitä uskollisesti rahamassini sivulokerossa säilönyt ihan äsköisiin aikoihin asti, jolloin käsittämättömässä mielenhäiriössä heivasin kaikki kuitit pois [juuei, ei voi selittää, miksi]. Naisen logiikkaa parhaimmillaan. Enkä tietenkään siirtänyt niitä piirongin laatikkoon, niin kuin kunnon ihmiset tekisivät. Vaan jonnekin, josta niitä nyt en löydä. Luultavasti roskiin. Siis laitteen voisi takuukorjauttaa, mutta ilman ostokuittia se nyt ei vaan käy. Kävisiköhän päiväkirjamerkintä todisteesta ostopäivästä Philipsille.

Nyt katselen epäluuloisesti koneitani, mikä niistä seuraavaksi sanoo työsopimuksen irti.

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (9)

Olen jo pitkään kierrellyt kaupungin kujia ja katsellut sillä silmällä ja asenteella, että kun se oikea osuu kohdalle ja sanoo päivää, niin tunnistan siitä omanlaiseni hengen ja olen valmiina hyppäämään muukalaisen matkaan. Muutaman kerran olen jo ollut törmäävinäni juuri siihen, joka minua varten on maailmaan tehty, mutta aina siinä joku ryppy sitten on tullut rakkauteen. Useimmiten yhteensopivuuden näkee jo kaukaa, eikä lähempään tuttavuuteen ole edes intoa, mutta jos kohde kiehtoo niinkin voimakkaasti, että menen vierailulle, viimeistään silloin tiedän, haluanko juuri sitä tuoksua haistella, näitä ääniä kuunnella, siihen syliin langeta. Jos sitäkin läheisempään tunnusteluun asti itseni päästän, paljastaa kohteen muoto, valoisuus, silmiin katsominen ja koko yleinen henki, haluanko kanssaan intiimimpää ja pidempää suhdetta, jopa loppuikäistä. Kyllä sen tietää.

Joskus innostun niinkin pitkälle, että alan jo mielessäni rakentaa kotia omilla tavaroillani, katson ikkunasta, missä on lähin bussipysäkki, kauppa, kirjasto ja grilli. Joskus äidyn jopa katsomaan bussin aikataulut ja kuvittelemaan itseni siinä asumassa, tekemässä ruokaa, istumassa pöydän ääressä. Vaan enpä ole tositosimielisiä kosintoja vielä kuullut. Silloin tällöin aina joku yrittelee, mutta tosiasiat viimeistään lyövät poskille; vaadin niin paljon, kaiken pitäisi natsata, enkä oikein jaksaisi ryhtyä kasvattamaan mieleistäni. Sen pitäisi olla täydellinen heti. Ei siis mitään pintaremontteja ja sopeutumisvaiheita, heti vaan kamat sisään ja tuparit pystyyn.

Seuraan jatkuvasti joitakin deittipalstoja löytääkseni oikean, mutta likviditeettini on rajallinen, joten mihin tahansa en saata yltää. Tietyt asiat asunnon pitää kuitenkin täyttää tai saa jäädä minun puolestani. Tiedän kyllä, mitä kodiltani haluan ja se ei ole vähän se. Onkos siellä tälläkin viikolla vielä übermegahyperjättipotti jaossa, jos laittaisi taas hakemuksen sisään.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (2)

Virkanainen istui kokouksessa kuunnellen innostuneita puheenvuoroja jonninjoutavista asioista ja ihmetteli, että kaikkea sitä täytyykin kuunnella ja hymyillen ottaa vastaan. Samaa tyhjän jauhamista. Ja ihan hiukan taas ihmetellen sitä, että jotkut eivät ilmeisesti tosiaan näe kuin itsensä ja oman kauniin napansa. Ja sitä, että maailmassa on aina niitä, jotka tekevät ja liian paljon niitä, jotka käskyttävät ja ottavat lopulta vielä kunniankin itselleen. Aina, tavalla tai toisella. Aina on niitä, jotka väistyvät ja niitä toisia, jotka kävelevät yli, jollet väisty. Kuin nyrkki iskeytyi virkanaiseen yhtäkkiä turhautuminen ja masennus. Kiukku iski virkanaiseen kuin lapasessa oleva paleleva nyrkki sohjoon.

Virkanainen huomasi olevansa aivan liian nainen olemaan virkanainen. Nainen tunsi itsensä yksinäiseksi kuin paleleva paatti hyisessä meressä.

Nainen istui kokouksen jälkeen huoneessaan ja itki ihan vähän. Kun hänen olisi pitänyt olla polkemassa jalkaa lattiaan ja kiljumassa vääryydet suoriksi.

Kirjoitti: mea 12:27 | Jälkipuheet (6)

Tiistai ei ole mikään päivä. Ei alku eikä loppu eikä seesteinen keskiö, jossa tuntisi jo jotain saaneensa aikaiseksi ja aikaa olisi vielä sen saattamiseksi tyydyttävänn tilaan. Tiistai on päivätön päivä. Tila, jossa seisoo takanaan ulko-ovi, josta astui eilen, maanantaina ja edessä pimeä käytävän pätkä keskiviikosta torstaihin ja jossain kauempana häämöttävä viikonlopun valo. Sinne pitäisi jaksaa mennä tälläkin viikolla. Ja jaksaahan sinne, ei siinä mitään. Mutta aina ei jaksaisi kävellä sitä samaa käytävää. Käytävä on tuttu, ei sille astuminen sinänsä pelota, omien askelten äänen on kuullut niin usein, ettei niistä ylläty. Jaksaisi vaan lähteä. Eilen vielä viikkoon astui suuremmin ajattelematta, kun viikonlopun valo vielä viipyili muistissa. Tiistaina on jo hiukan ponnisteltava, jotta jaksaa kaivaa positiivisemmat ajatukset ja optimistipuolen ja muutaman mukavan muiston repustaan työpöydälle: niitä katselemalla aurinko tuntuu taas nousevan ja askel keventyvän. Käytävä ei tunnu enää niin pimeältä.

Poikamies tunnustaa tänään olevansa romanttinen mies, joka antaa naisilleen kukkia ja lahjoja, mutta paljastaa tekevänsä sen ymmärtämättä oikeastaan, mitä nainen haluaa ja miksi nainen tykkää saada kukkia. Olen nainen, vaikken välttämättä esimerkkitapaus, yritän silti [tai juuri siksi] valaista häntä paljastamalla salaisuuden: naisia ei voi ymmärtää, koska jokainen yksilö on erilaisempi kuin toinen. Ai ei ollut paljastus? Eipä tietenkään. Noh; nainen tykkää saada kukkia, koska tykkää siitä, että hänet huomioidaan, kukapa ei. Jotkut kokevat huomioituneensa saadessaan kukkia, toiset lahjoja, jotkut tarvitsevat järeämpiä osoituksia. Minulle riittää, jos minulle tärkeä ihminen katsoo minuun, kietoo kätensä harteilleni, korjaa kattolampun, lähettää sähköpostia, kertoo ajatuksistaan. On läsnä. Pieniä asioita, jotka kertovat, että hän on muistanut minua. Että minä olen olemassa hänelle.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (13)

Miten puut jaksavatkin ja viitsivätkin kasvattaa aina uudet lehdet ja juuri kun on saanut kaiken valmiiksi, tulee syksy ja tuhoaa valmiin ja täydellisen kauniin työn. Mistä ne saavat sen kaiken energian. Ai niin, tosiaan, niistä pudottamistaan lehdistä ja auringosta ja sateesta. Siis ihan samoista asioista kuin ihminenkin. Kun oppisikin ottamaan opikseen, ammentamaan voimansa jälkeensä jättämistä asioista. Siinähän se on yksi tärkeimmistä oppiaineista elämänkoulussa. Eilen syksy vielä viimeisillä voimillaan leväytti kauneimmat värinsä auringon kirkastamina näytille kuin uhmallaan kertoen, että sisältöä on, ei olla kyykyssä vielä.

Yksi suosikkikirjoittajistani Elämätön, jonka tarinoita olen kaivannut elokuun kuudennesta päivästä alkaen, jolloin hän katkaisi polkkauspisteensä kirjoituskoneesta sähköt, nosti sympaattista päätään yllättäen Misun kommenttilaatikosta. Iloni oli suuri, kun löysin saman miehen seisomassa Hyväksyttävän sisällön sanojen takana. Etsin sitä paukauttaakseni, mutta ei ollut, eikä taida olla näissä uutukaisissakaan vielä. No, onhan kirjanmerkit.

Maanantaiaamuun herääminen on aina yhtä nahkeaa mutta tänä aamuna jo parin sekunnin aivotyhjäkäynnin jälkeen muistin, että minullahan on lauantaina ostetut hame, pusero ja kengät. Uudet vaatteet pitäisi aina säästää maanantaiaamuiksi. Hienoa on se.

Bussissa takanani käytiin leppoisaa keskustelua avantouinnin terveellisyydestä, pohdittiin talven tuloa, mietittiin renkaiden vaihtoa, lohkolämmittimien etuja, bensankulutusta, ajotietokoneita, ABS-jarruja, formuloiden kulutusta ja vanhojen autojen etuja. Toisen poistuessa aikaisemmalla pysäkillä taputti hän toveriaan hellyttävästi olkapäälle, sanoi että pärjäile ja katsoi mukavasti hymyillen silmiin. Molemmat olivat noin kymmenvuotiaita poikia.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (9)

Kun lähdin eilen töistä, ajattelin kävellä pysäkille, joka on vähän kauempana, koska minulla oli aikaa. Ylitin autotien kohdasta, josta kesällä pyöräilin viisi kuukautta, ja siitä olisi pitänyt jatkaa kävelyä ison tien viertä jalkakäytävää pitkin eri suuntaan. Havahduin huomattavan paljon myöhemmin jossain keskellä puistoa, en lähelläkään kävelytietä, joka olisi vienyt minut pysäkille. Automaattiohjaukseni oli kytkeytynyt päälle ja ajatukseni seilanneet ties missä, mutta kotiin päin olin kovasti menossa. Matka kävellen tosin liian pitkä, kahdeksisen kilometriä. Hetken aikaa olin äärimmäisen hämmentyneen ulautunut ihmetellen, missä olen ja miksi ja miten pääsen sieltä pois. Aikakin alkoi käydä vähiin, joten lähdin fiksuna tyttönä sitten juoksemaan. Korkokengissä. Ja tietty niksautin nilkkani. Sen saakelin saman nilkan, jonka jo valmiiksi olin viikonloppuna nuljauttanut astuttuani tyhjään luullen astuvani portaalle, jota ei ollut, jonka kuitenkin olin näkevinäni, joka olikin vain askel tyhjän päälle.

Miten kukaan voi eksyä työmatkalla, reitillä, jota on taivaltanut vuosia. Vain minä pystyn siihen. Sama ihminen, jota aina kaupasta ulos astuessa joku näkymätön käsi vetää hihasta kääntymäään tulosuuntaansa, sinne mistä äsken tuli, vakaan pyrkimyksen ollessa jatkaa matkaa eteenpäin. Sama ihminen, jonka reitillä talot vaihtavat paikkaa, puut hyppivät tielle ja jolle aurinko nousee väärästä suunnasta.

Pesukoneeni on jalostanut ruokavaliotaan: se on ryhtynyt syömään laudeliinoja. Ehkä se kyllästyi sukkiin. Vannon laittaneeni kaksi laudeliinaa koneeseen ja nyt niitä on vain yksi.

Kuulen, kuinka Twiligt Zone'n teema soi.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (14)

Eilen julkistettiin Valittujen Palojen TNS Gallupilla teettämä tutkimus Avioliittojen toiveet ja todellisuus. Minua ei hämmästytä, että ihannepuoliso on uskollinen, rehellinen, luotettava, hellä, puolisoa ja itseään arvostava, perheensä parissa viihtyvä ja itsestään ja perheestään huolta pitävä. Tällaisiahan ovat toiveet aina olleet, eikäpä perusarvot olisi perusarvoja, jos ne eivät olisi ... ööö... perusarvoja. Sen sijaan se saattaisi jo ihmetyttää, että toiveiden ja todellisuuden koetaan kohtaavan omassa liitossa ja suomalaisia ei ahdista parisuhteissa. He ovat ällistyttävän tyytyväisiä ja arvioivat liittonsa olevan hyvässä jamassa. Suomalaiset pariskunnat kertoivat elävänsä tasa-arvoisina tulevaisuuteen ja toisiinsa luottaen.

Miten minä en ole kovin montaa tuollaista suomalaista tavannut. Skeptikompi kysyisi vielä, että miksi niin monet sitten jättävät sen avioliiton pilvilinnan, jossa kaikkinainen onni ja auvo päivittäin hyväilee parisuhdetta. Vaikuttaisikohan gallupin tuloksiin perinteinen, juuri keksimäni omenakoppateoriia: jos korillisesta omenia napsitaan pois kaikki vialliset, madon syömät ja mädät, niin eikö kori olekin silloin puolillaan täydellisen hyviä omenoita? Jos jäljelle jääneiltä omenoilta kysytään, että miltä näyttää, vastaisivat ne varmasti, että täydelliseltä näyttää.

Avioliittogallup käy myös vaalikoneesta: kyselyn mukaan yli puolet keskustan kannattajista kertoi seksielämänsä sujuvan loistavasti. Myös kokoomuksella oltiin 40-prosenttisesti tyytyväisiä, mutta huonosti menee vihreillä, vain vajaa kolmannes kehui sänkykamarissa tyytyväisyyden vallitsevan. Demareissa vain 34 ja vasemmistoliitossa 38 prosenttia väestä oli tyytyväisiä seksielämäänsä. Kun vielä otetaan huomioon, että keskustalaisista 90 prosenttia piti aviollista uskollisuutta kunniassa ja ahkerimmin vieraissa päiväkahviloissa ovat käyneet kokoomuslaiset, on puolueen valinta aika selkeä: keskustasta löytyy uskollinen ja tyytyväinen edustaja. Muukin oppositio olisi toki halunnut harjoittaa uskottomuutta, mutta tilaisuuksia ei ollut ilmeisesti tarjoutunut. Sitä hiukan ihmettelen, että miten vihreiden mielestä ruoho on vielä vihreämpää aidan takana, eikö siellä uskota omiin arvoihin. Maalla välimatkat ovat pitkiä ja naapurin silmä tarkka, joten vierasvonkaus on vaikeampaa. Sen sijaan kykypuolue on kykypuolue.

Näihin aikoihin alkaa olla ne ajat, jolloin kesäloma on enää kaunis muisto, ruoho työmatkan varrella ei enää ole houkuttelevan vihreä ja tuntuu, että ajatus jumittaa punaisissa liikennevaloissa. Mieli halaa lomalle. Jokos ne perunannostolomat on pidetty. Tai karvalakinhakulomat. Jonnekin tekisi mieli, merten taa. Tai pienemmänkin veden. Mieli haikaa. Vaihtelu on kuitenkin aina vaihtelua.

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (6)

Eilen alkanut Unelmakämppä hymyilytti, ei niinkään siksi, että se olisi ollut erityisen hauska, viihdyttävä tai nokkela niillä alueilla, joilla sen ilmeisesti oli tarkoitus olla, vaan siksi, että löytyy pareja, jotka eivät hesalaisina tiedä, missä on Kirkkonummi, eivät koskaan ole mitään rakentaneet, miettivät ottaako pleikkari mukaan ja ovat silti vapaa-ehtoisina ilmoittautuneet remontoimaan romukasoista unelma-asuntoja kymmenessä viikossa omien töidensä ohella iltapuhteina. Ja että ihan varmasti löytyy niitäkin ihmisiä, jotka ostavat nämä asunnot, joiden remontoinnin ovat tehneet täysin ammattitaidottomat uusavuttomat kauhealla kiireellä. Jos ovat.

Eilinen aloitusjakso ei luvannut valmistuvaa remonttia sille parille, joka ensimmäisenä remontti-iltana sai aikaiseksi vain lämmitetyn lihapiirakan ja laastarin sormeen, mutta kaksikon toisistaan huolehtiva ja hätäilemätön asenne lupasi hyvää parisuhteelle. Sen sijaan sen parin, jonka vaimon selkä jo tunnin jälkeen puhisi, että "älä ala taas sitä pomotusta", remontti saattaa valmistua, mutta suhde voi olla hilseillä. Tapansa kullakin tehdä elämästään hankalaa. Koskaan ei voi tietää, mikä sana tai liike kaataa minkäkin rakennelman. Arvailla toki saattaa.

Jatkuu"Perhosefekti" »

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (7)

Minun lähiössäni asuu 20 000 tarinaa. Oletan niiden olevan ihan tavallisia tarinoita tavallisista ihmisistä tavallisehkoine iloineen ja murheineen. Koska ne ovat luultavasti juuri sellaisia, tekisin tarinan lähiöstäni vain lievästi totuuteen nojaten ja vaikuttimeni olisivat lähtöisin luultavasti mustavalkoisista elokuvista ja mollivoittoisista sävelistä ja pitkistä hiljaisista katseista. Minä kirjoittaisin, jos kirjoittaisin, epäreilun kuvan lähiöstä vain siksi, että pidän seepian värisistä kuvista, joissa on pitkät hiljaiset varjot.

Minun lähiössäni asuu miehiä, jotka eivät sano naisilleen, että olen piha ilman sadettajaa. Korkeintaan he hyräilevät karheilla äänillään hiljaa mielessään, että myrskyn jälkeen on poutasää. Mutta sitäkin tekevät vain hempeimmät. Ehkä vain se yksi runoilijan näköinen.

Minun lähiössäni asuu naisia, jotka eivät mieti, lähtisivätkö Stockmannille. Heitä, jotka eivät mieti, katsoisivatko elokuvan Tahraton mieli. Se yksi käheä-ääninen saattaa heittää tikkaa myrsky-miehen kanssa ja puhua hiljaisella äänellä lähiöpubin tummaksi etsautuneessa lokerossa puolipaneliin nojaten.

Minun lähiössäni on paljon lapsia, joista jotkut eivät puhu lasten äänillä eivätkä aja kirkkaaksi maalatuilla polkupyörillä. Minun lähiössäni jotkut lapset ovat vanhoja jo lapsina.

Minun lähiöstäni ei matkusteta golfaamaan Albufeiraan, kaupunkilomille Eurooppaan eikä viikonlopuksi Lontooseen. Minun lähiöstäni lähdetään päivämatkalle Tallinnaan hakemaan halpaa viinaa.

Tarinallani ei olisi mitään totuuspohjaa, sillä bussit ovat täynnä töihin matkaavia virkanaisia, energisiä lapsia sekä tulevien insinöörien ja tutkijoiden näköisiä opiskelijoita. Leveät kadut peittyvät hyväkuntoisen näköisistä, kalliista autoista, liiketilat on vuokrattu ja yleisilme on virkeä ja aktiivinen. Teknologiakeskus, teollisuusalue ja yliopisto kertovat toisenlaista tarinaa kuin se, minkä minä kirjoittaisin, jos osaisin. Niistä syntyisi dokumenttejä, tositeeveetä, uutisia ja keskusteluohjelmia mutta minä pidän Kaurismäestä ja minun tarinassani olisi totta vain siteeksi.

Ja kaikki tämä vain siksi, että yritin keksiä tarinan ottamaani valokuvaan Tallinnasta.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (2)

Kello soi pimeässä aamussa, kuuntelen ikkunan takaa tuulta ja vesisadetta, katson pimeään aamuun ja kuulostelen vointia. Eilinen huonon ja kohtalaisen välillä ollut olo ei luvannut hyvää tälle päivälle. Olo on toistaiseksi vain tokkurainen. Nousen etsimään kuumemittaria, mutta hiki puskee jo matkalla pintaan ja tiedän etsinnän turhaksi. Kuumetta tuntuu olevan ja mittari ei kuitenkaan löytyisi. Suihkuun, josko se olo siitä piristyisi. No ei. Uudelleen sänkyyn, kohta uusi yritys. Ajatus askartelee työpäivän piirissä; oliko siellä jotain erikoista, voinkohan sairastaa, pitäisiköhän sittenkin nousta.

Tiukka kamppailu velvollisuuksien ja olotilan välillä kestää pari tuntia. Kumpikin puoli on voitolla vuorollaan. Miksei sitä ihminen voi sairastua niin, että kerrasta tietää, että nyt on kanttuvei.

Kuumemittari löytyi ja pelasti tilanteen. Takaisin sänkyyn.

Kirjoitti: mea 09:47 | Jälkipuheet (0)

Tänään on vuosi siitä, kun löysin taikaliidun ja piirsin tytön, tämän Mean. Kovin hääppöinen siitä ei tullut, koska olin aika tottumaton piirtämään tyttöjä. Kummallista siinä tytössä oli, että se muuttui eläväksi heti, kun olin sen piirtänyt, se hyppäsi pois ruudulta ja alkoi kirjoittaa ihan omia juttujaan. Minusta tuntui mukavalta, että Mea eli ja me päätimmekin ruveta ystäviksi.

Ilman lukijoitani tuskin olisin innoittunut maailmaa ihmettelemään 455 kertaa. Jokunen uskollinen lukija on jaksanut käydä paussissa ihan alusta alkaen, vaikutun siitä yhä uudelleen. Ja siitä, miten kirjoitusten kautta olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiä, suuria sieluja, joiden reiteille tuskin olisin muuten osunut. Tai ehkä taikaliitu löysi minut, jotta he osuisivat Mean maailmaan tai Mea heidän. Tiedä häntä. Ehkä joku jossain oikein suunnittelee näitä juttuja. Nöyrän kiitollisena omenapinssit papukaijakäädyin teille kaikille ja sädetikkuja myös.

Tuli nalle, mainio sulloja, korit pullistellen pulloja ja haikarat nokkaa nakkasivat ja korkkeihin reikiä hakkasivat.

Kävi koira käsiksi kaljoihin ja kaatoi niin paljon kuin maljoihin sopi suinkin, ja katso ja kurkista, haki orava nukkujat nurkista.

Tuli vuoro makkaravuokien ja paistin ja jälkiruokien. Ne persiljasilpulla somisti repolainen ken sakset omisti.

Taikaliitu / Zinken Hopp ; [Suom. Aila Meriluoto] ; [Kuv. Paula Hietaranta] ; WS 1967.

Päiväkirja on omistettu taikaliitu-kummille; jos hän ei olisi hakenut nukkujaa nurkasta, piirtänyt tukevia jalkoja ja näyttänyt, mistä taikaliituja löytää, ei olisi nyt omenapussissa taikaomenia.

Kirjoitti: mea 06:08 | Jälkipuheet (17)

Eilinen päivä oli kuin enkelin hengitystä. Kiersin järven ympäri ja jokainen mutka tuntui hyvästijätöltä: aurinko ei enää syyskuussa ole sama kuin kesällä, se lämmittää ja valaisee, mutta silti siitä puuttuu jotain. Syksyinen aurinko on haikea. Järvilenkki oli kymmenen kilometriä pitkät jäähyväiset kesälle ja kasvun ajalle ja koiraystävällekin, jonka kanssa opettelimme sillä polulla yhdessä lenkkeilemään. Koiranpoika harjoitteli jäniksen metsästystä ja minä mäyräkoiran metsästystä. Molemmat opimme, että nopeampi voittaa, mutta viisaampi antaa periksi. Kun toinen lopulta oppi, toinen uupui, sellaistahan se elämä on.

Sitä luulee niin monenlaista asiaa tietävänsä, hallitsevansa, ymmärtävänsä, mutta vasta kokemuksen kautta oivaltaa asioiden tärkeysjärjestyksen, jossa piikkipaikkaa pitävät luottamus, ystävyys ja välittäminen. Maailmassa on niin paljon pahaa, julmuutta ja pettämistä, että itkettää. Pienen ihmisen ei auta kuin yrittää tehdä omasta maailmastaan sellainen, jossa voi katsoa kaikkia silmiin. Elämä jättää joskus koetellessaan sieluun tyhjän tilan kaikille, jotka joutuvat luopumaan, mutta kaikella on luultavasti tarkoituksensa. Itse asiassahan ei ole olemassa sellaista kuin tyhjä tila: se on olemassa, jotta siinä sielu voi hetken levätä, se on siinä tyhjänä täytettäväksi, kunnes on valmis ottamaan uutta vastaan.

Luin eilen jostain, että sateenkaari on kuin taivaalle heitetty värikäs huivi. Eikös se sateenkaari synny sateesta ja auringosta. Niinkuin elämä itse. Ja aurinkohan sen lopulta voittaa, aina se pyyhkii sateenkaaren pois ja aina se nousee.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (5)

Jos ei ole koskaan joutunut luopumaan mistään, ei tiedä, mistä nyt puhun. Luopua vapaaehtoisesti jostain, joka on itselle tärkeä, joka on antanut iloa, voimaa ja lohdutusta, joka on ollut rinnallasi ja nojannut sinuun silloin, kun on kaikkein vaikeinta ollut. Luopua myös velvollisuudesta antaa toiselle sen ansaitsemat hyvät viimeiset vuodet. Luovuttaa. On tietysti helppo ajatella vain itseään, perustella omalla elämäntilanteella luopuminen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Helppoa ja itsekästä, luovuttamista. Vaikeaa on oppia lukemaan merkit, ilmassa oleva tuuli, katsoa silmiin, kuunnella pientä ääntä ja niistä lukea, mikä on toiselle se paras ratkaisu, myöntyä tosiasioihin ja erottaa ne luulosta ja helppoudesta, oppia katsomaan toisen paras. Siinä on vaikeinta olla ottamatta huomioon omat tunteet. Eikäpä asian oikeasta laidasta ole koskaan varmuutta, on vain tehtävä paras ratkaisu ja uskottava, että se on myös oikein. On itkettävä suru ja kaipaus pois, on katsottava viimeisen kerran ja jaksettava kantaa syyllisyys, yritettävä löytää lohtua ajatuksesta, että teki sen ainoan oikean ratkaisun.

Joskus oikeita sanoja ei ole. On vain oltava rohkeutta laittaa pelkkä piste.

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (25)

Minulla on pienehkö ongelma. Semmoista, että kun aamuisin pääni ryhtyy hirveällä jyskytyksellä tuottamaan ajatusta ja lähes joka käänteessä pieni polkkaaja minussa kuiskaa, että tästä voisit blogata, mutta en sitten ehdi tai jos ehtisin, niin taustatietoja en kuitenkaan kerkiä tutkia. Jos jätän aamiaisen väliin, saatan nuo ehtiäkin, mutta sitten alkaa se viilaus ja asettelu ja kohta on villakoiran ydin taas lakaistunut maton alle. No tämän oppineena yritän sitten illalla kirjoittaa, kun olisi aikaa noihin aamulla uupuviin osioihin, mutta siellä taas hanittaa se, ettei pää enää rymistä, ei kuulu kuin huminaa veren paetessa jalompiin osiin. Tuota siinä sitten mitään. Ja jos väkisin kirjoitan, tuntuu se aamulla juuri niin väkisin väännetyltä kuin se onkin, että hävettää ja sitä sitten rustaamaan parempaan asuun, jolloin karkaa koko kennel käsistä.

Tuon piti olla johdatus tähän seuraavaan aiheeseen, mutta kuten tavallista, sekin karkasi pois tiekseen. Eli siis blogittamiseen. Tulokkaita lukiessa huomasin taas kerran, miten pieni on se aika, jonka untuvikolle antaa vakuuttaa minut pamauttamiseen saakka. Ja mikä se sitten on, joka laittaa ruksin piirtämään? Jonkinlainen tunne, että tämä puhuu samaa kieltä, ajattelee notkeasti, käyttää kirjaimet kauniisti, puhuu nokkelia ja saa minut hyvälle tuulelle. Jotain samaa siinä on kuin lihaisten ihmisten keskenään tuntema kemia. Jonkunlainen sukulaisuuden tunne helkähtää päässä ja ruksi piirtyy. Uutukaisista pamahti tällä kertaa Elämää nyt, jonka konttorissa on tyylikkäästi heti oivallettu olennainen; blogeilla on tunteet.

Aamun lehti piristi taas mieltäni: huomasin, että jälleen säästän paljon rahaa, kun ei tarvitse ostaa pihavalosarjaa. Keväisin säästöä syntyy reippaasti, kun mullat, lannoitteet ja perennat voin jättää ostamatta. Kohta onkin se aika, jolloin rahapussini ei kuihdu talvirenkaiden ostosta. Hienoa.

Kirjoitti: mea 07:18 | Jälkipuheet (7)

Syksy tuntui ja näkyi aamulla kasteena ja häivähdys melankoliaa souti minussa. Join aamukahvin vielä parvekkeella, vaikka lasit menivät unenlämpöisen ihoni voimasta huuruun. Huomio sai hetkeksi tuntemaan itseni vahvaksi, jotain sentään minäkin pystyn vaikuttamaan. Taas yksi aamu lisää kesän teeskentelyä, syksyä tungettu kauemmas, pieni voitto. Aloitan tämän syksyn vähän kuin ratapyöräilyn: starttaan paikaltani ilman vauhtia hissulleen, vähän kyttäilen ja katselen ympärilleni, ehkä pientä spurttailua ja tönimistä, jos joku tulee liian lähelle ja lopussa sitten lujaa. Ja varon ylittämästä sitä punaista viivaa. Bubi Walleniuksen sanoin naisten 5000 metrin juoksusta:

Tällä taktiikalla hän kypsyttää muut edellyttäen, että itse jaksaa samaa vauhtia.

Taas yksi kirjoittaja on valmistunut Pinsiön luovan kirjoittamisen kurssilta ja jatkaa oppilasyhdistyksen lämpimien ajatusten saattelemana muille areenoille. Ystävän lähtö tuntuu aina haikelta, ja sellaisilla hetkillä itsekin pohtii oman kirjoittamisensa tilaa. Haluaisi kertoa enemmän, sanoa paremmin, tulla huoneestaan punaisen valon takaa tai edes avata ikkunaa ja hiukan hengittää. Elämä jaksaa kuitenkin muistuttaa, että kun pitää mahdollisimman paksun takin päällään, ei niin maailmalla palele, eikä kompastuessa tule kolhuja. Marleenalle voimia ja menestystä maailmalle.

Kirjoitti: mea 08:52 | Jälkipuheet (0)

Tästä Outin kertomasta tuli mieleeni montakin kannustuskliseetä, joista tosimmat ovat, että elämä yksin on monin verroin rikkaampaa kuin huonossa suhteessa ja että yksin olemiseen tuomitsemisessa on se hyvä puoli, että ei se tuomio olekaan vaan ihmispololle annetaankin vielä mahdollisuus löytää joku, jonka kanssa on parempi, ja tuomiohan se semmoinen ei ole tokikaan, pikemminkin vapautus tuntea sitä ikiaikaista kaipuuta löytää se oma pallopoikansa tai -tyttönsä. Se, joka ottaa kopin ja pitää pallon.

Kerran eräälle miespuoliselle ystävälle yrittelin valittaa hiukan sellaista, että miehen osa on helpompi tutustumismarkkinoilla, mutta minut tyrmättiin kuusnolla [no ei tietenkään konkreettisesti]. Väitin että siinä, missä mies vain ilmoittaa halukkuutensa päästä lähempään tuttavuuteen kiinnostuksensa kohteen kanssa, siinä nainen joutuu vain aseettomana seisoskelemaan ja toivomaan, että mielihalujen kohde huomaisi hänet, että pääsisi edes teoriassa yrittämään. Että miehellä olisi ottajana helpompaa kuin naisella odottajana. Mutta en ottanut huomioon sitä, miltä miehestä tuntuu sillä ratkaisevan askeleen ottohetkellä; se torjutuksi tulemisen pelko, ylenkatseen ja hyljeksinnän kammo, jonka mies pelkää kohtaavansa, se ei ole vieras naisellekaan. Moni suhde on jäänyt ensiaskelta paitsi pelkästään siksi, että mies ei halua tulla nolatuksi ja nainen ei kehtaa tehdä aloitetta, kun ei halua tulla torjutuksi. Eipä nämä asiat toisaalta ole niinkään mies/nais-kysymyksiä, pikemminkin ihan vaan inhimillistä.

Eilen illalla jouduin silmäkkäin parinkin yksineläjän arkiongelman kanssa. Heitettyäni ensin vanhentuneita hyvästä ruokahalusta huolimatta syömättä jääneitä yybermega-perhepakkauksen [kaikki tuntuu olevan nykyisin liian isoissa paketeissa] jäänteitä pois huomasin taas, että on tosi vaikea yksinänsä vetää lakanoita [miehet eivät tosin taida tietää tästä ongelmasta yhtään mitään].

Kirjoitti: mea 07:32 | Jälkipuheet (34)

Kyllä on loma tehnyt tehtävänsä: juoksulenkki eilen illalla tuntui kuin olisin vetänyt Sulkavan soudun viittä viimeistä kirkkovenettä perässäni ja kantanut kahta harteilla. Ja loman pitäisi vielä elävöittää ihmispolon ajatuksen lentoa, herkistää havainnoimaan työn ihanuus ja auvo sekä antaa fyysistä ja henkistä liikkuvuutta ja ketteryyttä. Ilmeisen onnistuneesti vietetty erkautuminen on lomani ollut, koskapa olemukseni kaapiminen arjen muottiin tuntuu olevan varsinaisen vaikeata. Ensimmäisen työviikon saan tosin vedettyä henkeä, koska olin erheellisesti laittanut sekä puhelimen että mailin automaattivastauksiin tulevani vasta viikon päästä. Nyt kun pysyttelen vaan hipohiljaa kämpässäni, ei kukaan huomaa minua edes olevan.

Lomalla maantieteellinen yleistietoni kasvoi muutamalla kaupungilla ja kunnalla, jotka osaan nyt asettaa Suomi-neitokaisen muotoihin oikeisiin koloihin. Testasin piruuttani kuntatietämystäni enemmänkin. Eipä ollut häävi: ainoa täsmälleen oikeaan paikkaan osuttamani kaupunki oli Forssa ja parin kilometrin heitolla Tammisaari, joissa kummassakaan en ole ikuna käynyt. Rantsilalaiset varmaan tykkäisivät minun ajatuksestani sijoittaa heidät niinkin kauas toisaanne kuin heidät lykkäsin. Ei ole helppoa, kokeilkaa itse.

En kuitenkaan ihan niin pihautunut ollut kuin eräs pariskunta, joka horjahdellen käveli vastaan ja rouvapuolisko kohteliaasti tiedusteli: "Anteekshi neiti. Voihshiko neiti yhshtävällihshehshti kertoa, mihshä minä nyt olen?" Viiden pisteen vihje: kuva on samoisesta kaupungista, ja siellä lukee punaisen pylpyrän vieressä asfalttiin maalattuna: Olet tässä.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (4)

Se on sitten finaalissa, se loma. Viimeiset lomahetket pilasin pyhäiltana avaamalla työsähköpostin. Virhe oli se: 476 viestiä, vaikka muka oli roskat seulottu jo portilla. Kerrankin posteja selatessani toivoin, että mahdollisimman moni olisi silti roska. Ja vaikka ihan vaan vähän päätin kurkistaa kiireisimmän oloisia, kävi niinkuin kävi: tein kesän ehkä viimeisenä, kauniina sunnuntai-iltana kolme tuntia töitä, joista en koskaan tule saamaan edes päänsilitystä, muusta puhumattakaan. Ja jälleen kerran oli pakko myöntää, että pääsääntöisesti mihinkään ei voi luottaa, sovitut asiat unohdetaan, ihmiset puhuu lämpimikseen ja lupauksilla voi heittää vesilintua, sillä nehän ovat ilmaa, ei ne satu.

Muistutanpa taas kerran itseäni: "Tee vain se, jonka ehdit ja vain työaikana ja lakkaa hyvä nainen murehtimasta etukäteen asioita ja myönnä, että asiat ei aina hoidu niinkuin olet luullut ja jotkut asiat ne vaan pysyy eikä hoidu ennen kuin ne hoituvat tai sitten eivät." Tällä logiikalla pitäisi jo päästä pitkälle. Miksi murehtia, eihän sitä tee muutkaan? Koska olen kiltti ja kuuliainen ja tällaisten naisten varassa on totuttu maailmaa makuuttamaan.

Onneksi minulla edes on sopiva paita töihin. Lisäksi kynnet on lakattu, bikinit vaihdettu hameeseen, jalat survottu korkokenkiin, silmät piirretty päähän, eikun menoksi. Josta tulikin mieleen, että onhan töissäolosta jotain iloakin: siellä on mahdollisuus nähdä uusia, innokkaita opiskelijoita ja niiden kiinteitä, timmejä reppuja. [Kannan täyden vastuun tuottamastani pettymyksestä, ja yritän sopeutua ajatukseen, että kuvauksen kaltaista peppua ei kertakaikkiaan enää ole mahdollista usein nähdä.]

Kirjoitti: mea 07:59 | Jälkipuheet (3)

Onnistuin äsken särkemään lasin tuhannen tirskeiksi ja samalla kaatamaan sisällön näppiksen päälle ja nyt yritän irrottaa kyynärpäitä pöydästä, jonka sokerinen uusi päällyste tahtoisi liimata ne siihen kiinni. Tietenkään se näppis ei toimi enää, kaivoin vanhan ja hyljätyn kaapista. Tämähän on ihan käypänen peli, ei ollenkaan niin kirotusvireinen kuin se, joka nyt nukkuu humalaisen autuasta unta.

Edelliset sirpaleet onnistuin tekemään tällä samaisella viikolla baarissa pudottamalla tarjottimellisen kuppeja ja laseja, ja hölmistyneen nolona seistä toljottaessani hämillisen olon juuri pyyhkiessä ylitseni laskiessani, kuinka paljon kupit mahtavat verottaa matkakassaani tuli tiskin takaa tyttö ja sanoi, että "sirpaleet tietävät onnea" ja hymyili. Odottamaton hyväntuulisuus olisi jotenkin pitänyt huomioida ja kiittää, mutta mitäs mitä: yritin olla kuin en olisikaan. Tyhmää käytöstä. Mutta kun ei sitä osaa, kun niin harvoin törmää ystävälliseen henkilökuntaan. Ja miksi niin? Koska asiakkaat ovat niin pöljiä, etteivät kiitä saamastaan ystävällisestä kohtelusta ja pahoittele aiheuttamaansa vaivaa.

Mihin minä joudun sen kaiken onnen kanssa, joka seuraa näistä kaikista sirpaleista? Ja mistä ihmeestä sekin uskomus tulee? Ehkä se on keksitty lohduksi, ettei niin patittaisi. Ja juuei, päivärytmi on edelleen sekaisin: maanantaiksi tätä ei korjaa millään. Yö on muuten ihmeen pimeä.

Kirjoitti: mea 02:04 | Jälkipuheet (2)

Äiti: "Syö nyt, ethän sie ole syönyt mitään."
Minä: "Oonhan. Perunaa ja kastiketta ja vastahan minä söin aamupuuron. En minä jaksa aina syödä."
Ä: "Kaalikeittoa pitää kanssa syödä. Ja pannariakin tein ihan siulle."
M: "Usko nyt, en syö, en jaksa. Kotona vasta kahden aikaan syön ensimmäisen kerran."
Ä: "No syö sitten silloin uudestaan."
M: "Äiti kiltti, en minä jaksa syödä nyt enkä myöhemmin."
Ä: "Sie syöt kuin lintu. Ihme, että et ole edes laiha. Paljon sie painat?"
M: "Viiskymmentä kiloa."
Ä: "Mie painoin 48 silloin kun sie olit pieni ja valvotit yöt. Olin niin heikko, että näin kaiken kahtena. Siun pitää syyä, sie oot liian laiha."
M: "Päättäisit jo."
Ä: "Miten siulla on noin paksut käsivarret?"
M: "Ne on hauikset, nostelen painoja."
Ä: "Lopeta sellanen tai siulle tulee tällaset löysät nahkat käsivarsiin niin kuin miulla, kun lopetat."
M: "Milloin sinä äiti olet painoja nostellut?"
Ä: "Hmphh... en tietenkään koskaan."
M: "Äiti hei. Päättäisit jo."

Kirjoitti: mea 15:21 | Jälkipuheet (0)

Konfutse (551 - 479 eKr.) sanoi, että ihmisellä on kolme tietä toimia viisaasti: ajattelun tie, joka on jaloin, jäljittelyn tie, joka on helpoin ja kokemuksen tie, joka on katkerin.

Ajattelu on naisen mielelle toisinaan aivan liian kimurantti, koska silloin pitää.... harkita. Ja siihen ei riitä resurssi, koska sielu ja sydän vaativat liikaa tilaa. [Miten ne sen tekevät, eihän sielua ole ja sydän on lihas? Jokainen nainen tietää, että sen ne kuitenkin tekevät.]

Jäljittelelyn tie on vaarallinen, kun ei voi tietää, ketä jäljitellä, kenellä se viisaus on hallussaan, kenen varjossa kulkea, kenen päätä seurata. Sitä tietä kulkien saattaa joutua tiloihin, joista ei osaa itse ulos, joissa vasta viisautta kysytäänkin, ja jos sitä ei ollut lähdössä, miten sitä siellä tuntemattomassa olisi yhtään enempää.

Jäljelle jää siis toimia kokemuksen kautta, katsoa historiaansa, muistaa kulkemansa tiet. Ja huomata, että jos niitäkään polkuja ei olisi tarponut, niissä nokkosissa jalkojaan polttanut, niissä sateissa kastunut, niitä myrskyjä pelännyt, niin ei olisi nyt tässä auringossa, ei olisi näitä silmiä, jotka näkevät niin kuin nyt näkevät. Näkevät sen, mitä nyt on. Ei olisi tässä, tällä päällä. Jos se, mitä nyt näkee, ei helli silmiä, on uskottava, että huomenna on toisin. Tai ylihuomenna, ensi viikolla. Ennemmin tai myöhemmin aurinko paistaa.

Kirjoitti: mea 10:28 | Jälkipuheet (6)

Tyhjä baarijakkara. Ilmavirran sipaisu ja mies istui kuin olisi aina istunut siinä. Ilmeettömänä. Paksu tunkkainen ilma pyörteili hämärässä. Se tuoksui kymmeniä vuosia kulutetulta. Jäät eivät sulaneet ja silti hän istui siinä kauan. Tai ehkä vain kuvittelin.

Kirjoitti: mea 17:49 | Jälkipuheet (6)

Jos on ikkunat, joista valo näkyy.
Jos on kaide, josta pitää kiinni.
Jos puuttuu vain rohkeus astua.
Niin voiko sanoa, ettei ole mitään.
Onhan toivo. Onhan mahdollisuus.
Onhan usko.
Vaikka onkin yksinäistä,
vaikka ikävä kiristää silmien takana,
vaikka sydän tuntuu kuristuvan.

Kirjoitti: mea 12:19 | Jälkipuheet (5)

Lomaan aikaa tämä ja kolme päivää, kohta aletaan laskea tunteja ja siitä sitten pudotellaan yksiköitä pienemmiksi. Ettei pääsisi loma yllättämään, minkä se tekee joka tapauksessa. Ensimmäiset lomapäivät kuluvat ihmetellessä, että mitä nyt sitten tekisi. Puolivälissä aloitan suremisen, että kohta tämä loppuu ja viimeinen viikko meneekin sujuvasti stressatessa, mitä kaikkea pitää tehdä ennen kuin loma loppuu ja millainen työmäärä odottaa kustannuspaikalla. Voi tätä naisen mieltä. Siispä aloitan henkisen lomalle laskeutumisen tänään. Itse asiassa aloitin sen jo eilen, sillä ostin lomakengät, stailit ja hyvät jalkaan [OK, myönnetään; ei sellaisia olekaan]. Josta tulikin mieleeni, että olen kerran lomalla tullut ovelasti houkutelluksi maatalousnäyttelyyn. Muuta en sitten muistakaan kuin että korkokengissä ei kannata lähteä maatalousnäyttelyyn ja auton löytäminen hehtaariparkista on taitolaji.

Minä muuten melkein näin Antti Tuiskun rautatieaseman odotushallissa: takanani kimeä tytön ääni heläytti innoissaan:"IIIK, tuolla on anttiuisku!" Katsoin tietenkin ympärilleni, että tällainenko onni minua nyt kohtasi, mutta en nähnyt ketään anttituiskun näköistäkään. Vähän päästä uusi "IIK! Äiti, mennään tonne, tuolla on anttiuisku" No ei ollut sielläkään. Kolmannen IIK!:n kohdalla vilkaisin taakseni: reilusti alle 10-vuotias pikkuneiti osoitti sormella tummaa tuiskutukkaista poikaa, joka oli yhtä kaukana Antti Tuiskusta kuin minä Janina Frostellista, ja se on todella kaukana.

Hesarin Kuukausiliitteen "Oletko mies, oletko nainen" -testissä sain niukasti enemmän naispisteitä. Naiseuteni ratkaisi se, että tykkään siitä, että jalkapohjiani hierotaan ja tiedän, miksi joihinkin housukankaisiin käytetään lycraa, en osaa parkkeerata taskuun ja ostan irtokarkkeja. Miehuuspuoltani todistivat mm. se, että käytän ruuanlaittoon sekä tiskaukseen hyvin vähän aikaa, en mielelläni osallistu ryhmäliikuntaan tai käy ystävien kanssa vaateostoksilla. Muka vain mies tykkää, että kumppani on seksikäs, pöh!

Kirjoitti: mea 08:25 | Jälkipuheet (3)

Vaikka iltapäivän auvon katkaisikin äkisti noussut myrsky, joka käänsi varjot ympäri, säilyi lämpö ja aurinko palasi kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Viikonloppu on vietelty haukkoen elämää varastoon, välillä ihmetellen, mikä on se taho ja kenen luvalla se nappasee päivistäni tunnin sieltä, toisen täältä ja jättää minut hämmentyneenä ihmettelemään, että taasko se meni. Se viikonloppu. Mutta jätti sentään mentyään hyvän mielen, jonka sinetöi kahden hyvin läheisen ihmisen tapaaminen. Erityisesti lämmitti se, että vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut aivan liian kauan, oli kuin olisimme viimeksi nähneet eilen. Ehkä se sitten tosiaan on niin, että veri on vettä sakeampaa.

Blogistaniassa on nyt niin paljon lämpöä, ensisuudelmia, romantiikkaa ja rakkautta ilmassa, että tulee kyynikollekin hyvä mieli, usko palaa ja vihtahousukyynikko häviää romantikolle kätten väännössä kuusnolla.

Niinkuin muuten minäkin, hävisin siis kätten väännössä. Huomenna alkaa kunnon kohotus, painoharjoittelu ja juoksulenkit. Varmasti alkaa.

Kirjoitti: mea 14:42 | Jälkipuheet (0)

Toissapäivänä aloittelin pohdiskelun onnen olemuksesta ja aihe on saanut siivet Varovaanisti ja Naamion takana. Nuo kirjoitukset puolestaan järjestelivät oman onnenmurulaatikkoni sisältöä ja kirkastivat ajatukseni: rakkauden, välittämisen ja oikeiden ystävien olemassa- ja läsnäoloa ei voi korvata millään. Eräänlaisena elämäntapaerakkona olen olevinani melko riippumaton, mutta kun huomaan, että joku välittää, tulen yhtäkkiä tajunneeksi, että ihmisen ilman lämpöisiä tunteita on melko mahdotonta tuntea olevansa onnellinen.

Eilen aamulla työpöydälläni odotti foliopaketti, jonka päällä oli lappu, että keittiön pöydällä on lisää. Paketissa oli pätkä lenkkimakkaraa, ja mielikuvitukseni lennätti jo kysymysmerkkejä ilmaan, että mitähän rakkaat työtoverini nyt haluavat minulle kertoa. Keittiössä oli sitten makkarapannu, sellainen saunan kattoon kiukaan päälle ripustettava lautanen, jonka päällä voi kuumentaa saunassa makkaraa oluen kanssa nautittavaksi, jotta jaksaapi saunoa.

Teräsvati ripustetaan kattoon koukkuun, mutta koska koukku ei ollut mukana, huokailin epätoivoisena ja näin jo itseni rautakaupassa ostamassa yhtä kappaletta koukkua, joita myydään luultavasti sadan paketeissa. Entäpä silikonia reikään, kai siihen joku hervoton ruutta täytyy hankkia. Entä, mistä löytyy nykyisin rautakauppa. Ja se mies, joka koukun ripustaa ja tikkaat, joilla sinne ylettyy. [Sain sittemmin koukun naapurin työpöydän laatikosta. Nyt puuttuu vain se ruutta ja mies, ajattelin. Ehkä sitä silikonia ei tarvita. Siis vain mies. No kai minä sen nyt itsekin sinne saan. Siis vain tikkaat. Tai ehkä sen saa ilman tikkaitakin. ]

Minulta ei puutu yhtään mitään.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (8)

Tampereen kaupungin kuvaviestipalveluun kaupungin Internet-sivulle voi lähettää kamerakännyllä otettuja kuvia tai siis MMS-viestejä [mistä muuten tuo kirjainyhdistelmä on rakennettu; MultiMediavieSti, miksei MMV?]. Kamerakännyllä lähetetyt kuvat tulevat välittömästi näytille.

Olen tykännyt Gmailista, mutta toistamiseen se kökkii, tosin vain minulle toimien samaan aikaa muissa Suomen kaupungeissa. Minun mailini ei vastaanottanut eilen eikä tänään lähetä mitään. Edellisen kerran sen hyljittyä minua tipahtelivat siihen lähetetyt viestit muutaman päivän viiveellä mikä missäkin järjestyksessä. Tänä aamuna oli eilen illalla lähetetyt vasta inboxissa, mutta vastaukset niihin eivät siis lähteneetkään mihinkään. Mitäs peliä se semmonen on?

Onneksi on toinenkin posti, josta ilokseni poimin tänä aamuna rakkaan ystävättäreni lähettämän viestin:

Jos jumiuduit vanhoihin askelkuvioihin,
jämähdit menneisyyden mutakuoppiin, kiskaise koipesi vapaaksi.
Jos kenkäsi jäävät kiinni, anna olla, mitä niillä tekisit, raskailla savisaappailla.
Jatka matkaasi avoimin jaloin, villein varpain. Niillä voit tuntea aamukasteen, männynkäpyjen kutituksen, niillä voit tanssia taas. Riitta Hämäläinen

Kirjoitti: mea 07:16 | Jälkipuheet (6)

Tämä kirjoitus voimistelutti aivoja pitkin eilistä päivää. Onko noin, ajatteli nainen, ja harjoitustehtävänä aloitti muutamasta selkeästä ja helposta perusasiasta. Mietin, mitkä ovat kaksi tietämisen arvoista asiaa elämästä, työstä, rahasta, ja rakkaudesta. Kun juonesta pääsin kiinni, hahmottuivat perusteet lopulta nopeasti ja kaikista jäi käteen lopulta samat kaksi asiaa: niitä joko 1. On tai 2. Ei ole. Huomasin, että tämähän on loputon työmaa, sillä jokaisesta sikisi taas kaksi, joista piti tietää kaksi. Loppui päivä kesken pääsemättä varsinaisesti mihinkään. Mutta ratkaisin sentään suhteellisuusteorian: ihmissuhteiden kaksi asiaa ovat: 1. Tunnista 2. Hoida.

Teoriani sai vahvistuksen tässä hellyttävässä laulussa, jonka Kari T on jäynännyt kaverinsa Tuomaksen esittämään nuorikolleen. Jos tuosta ei nainen helly, niin ei mistään. [Nainen: 1. Hän on tunteellinen. 2. Hän on myös erittäin herkkä.]

Suuri seikkailu romutti teorian, että fiksut pärjää aina; elävässä elämässä fiksut putoaa ja jäljelle jäävät voittajat.

Eilen aurinko helli kalvakkaa virkanaista ja koska vaalea ihoni on kovin helposti punastuvaa laatua, varauduin aurinkoon runsaalla aurinkovoiteella, jota hölväsin päälleni reilulla kädellä. Kun olin levitellyt sen huolellisesti kaikille näkyville osilla, katsoin vielä, että kuinka paljon niitä suojakertoimia tulikaan. Jep! Ei montaakaan, sillä se oli itseruskettavaa voidetta [terveisiä vaan toiselle virkanaiselle Veeralle].

Kirjoitti: mea 08:05 | Jälkipuheet (2)

Kesäkuu! Ja virallinen terassikausi on avattu Lemmikille ja muutamalle muulle! Ja näyttäisi ilma siltä, että viikonloppuun mennessä myös meille kaksijalkaisille.

Lemmikistä ketterästi ajatus notkahtaa kesähää- ja polttariaikaan, jotka alkavat jälleen taas myös. Niitä silmälläpitäen jakelen koeteltuja ohjeita vuodelta 1932 suoraan Kotiliedestä professori Antti J. Penttilältä kehottaen hän välttämään liikaa harkitsemista ja määrättömästi olla odottamatta sitä oikeaa, koska sellaista ei olekaan:

...sillä yhteiskunta tulee hyvin huonosti autetuksi naimattomilla miehillä ja naisilla, jotka ollen ainaisessa puuhassa mennäkseen naimisiin vuosi vuodelta vanhenevat, rapistuvat ja käyvät aikanaan kykenemättömiksi avioliittoa ajattelemaankaan.

Lievästi ristiriidassa on Tapaintuomarin ohje miehelle, joka edellistä ohjetta noudattaen ajatteli kiirehtää läheisyysneuvottelujen etenemistä.

K: Voiko sivistynyt mies koskaan ehdottaa sinänmaljojen juomista tyttöjen kanssa?
V: Tahdikkaampaa on jättää se tekemättä.

Ei ollut helppoa ennenkään, jos nyt ei varsinkaan nykyäänkään.

Kirjoitti: mea 07:19 | Jälkipuheet (2)

Olen jo muutaman päivän yrittänyt keksiä oheiseen kuvaan liittyvää postausta, koska kuva on minusta kaunis ja halusin sen epätoivoisesti esitellä. Ei ole istunut aiheisiin ja aasinsillat ovat jopa minun mielikuvitukselleni olleet kovin hataria. Siispä laitan kuvan ihan itsellään, kertokoon tarinan, joka kutakin katsojaa eniten miellyttää. Minua miellyttää erityisesti se lohdullisuus, joka kuvasta sädettyy; jotkut asiat säilyvät vuodesta toiseen lähes samanlaisena.

No mutta, tämänhän minä saan aasinsilloitettua kevyesti; miksi kevään ja kesän taitoskohdassa on vuodesta toiseen aina se aika, jolloin mikään komerosta löytyvä vaate ei tunnu sopivalta. Ei sekään, jonka osti syksyn alennusmyynnistä valmiiksi seuraavaa kesää varten. Pitämätön kesävaate suorastaan hyppi komerosta silmille kaiken talvea ja ilkkui pitämättömyydellään, sitä hypisteli odotuksesta soikeana, jotta ah kun kesä saa, niin voin tämän päälleni laittaa. Joopa joo, arvatkaa vaan, onko se enää yhtään kiva.

Niin, ei muutu naisen mieli, tai siis muuttuu, siinä mitään lohdullista ole. Kyllä se taas tänäkin aamuna oli niin taivahan tosi.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (0)

Nyt hiukan harmittaa oma tiukka itsekurini, joka pakotti minut viime yönä istumaan hammasta purren käsieni päällä ja esti siten kirjoittamasta tänne ne kaikki hienot ajatukset, jotka päästäni tahtoivat julkitulla. Tai kyllähän minä kirjoitin, tuossahan niitä on toisaalla, mutta eihän niistä mitään selvää saa. Kummallista, niin selkeitä ja kirkkaita ja kristallina hohtavia helmiä [sic!] ne olivat. Herkistyin niiden ääressä kyyneliin, joten en kunnolla nähnyt kirjoittaa, se lienee syy, eikä douppauksella mitäään osuutta epäselvyyteen ollut.

Voi miten kohottavaa onkaan päästää kaikki ihqu-, aihku- ja niisku-molekyylit valloilleen, lukea vanhoja kirjoituksiaan, sukeltaa siihen minuun, joka niitä kirjoitti, tuntea kaukaisesti tutuksi ne tunteet, hävetä omia sanojaan ja kuitenkin olla pää pystyssä: minä olen minuksi kasvanut juuri näiden monttujen kautta, kompastunut noihinkin lillukan varsiin ja tuoltakin ojasta noussut. Hyvä minä. Ja taas saattoi tyrskiä. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin itsensä kääntämisen jälkeinen hiukan hävettävän suloisen pökerryttävä olo, josta ei varmuudella voi sanoa, mihin loppuu ja mistä alkaa syyt ja seuraukset.

Eilen oli hyvä ilta: olla yksin kaksin uuden maailmani kanssa, katsoa sen keskiöstä ja todeta levittäytyvät pinnat vankoiksi, vaikkakin rosoisiksi ja ruosteisiksi. Tunne valui ylitseni ja paketoi kaiken olennaisen pienessä elämässäni paketiksi, joka ei ole millään tavalla entisen kaltainen järjestäytynyt kokoelma suoritettavia asioita, vaan suloinen sekamelska kaaoksen kaltaista olotilaa, jossa viihdyn.

Oli hienoa keksiä pyörä taas kertaalleen: "Omnia mea mecum porto : kaiken olennaisen kannan itsessäni".

Kirjoitti: mea 08:04 | Jälkipuheet (4)

Kulkijoita on harvakseltaan, baareissa viivähtää rauhallisia vapaasta arkeen kääntyileviä mieliä, elämä palailee uomiin. Lievä haikeus viipyilee katseissa. Sunnuntai-ilta.

Kaksi viikkoa sitten illassa vielä viipyili tumma ja lämmin peitto: kevätyön hämy on tällä välin muuttunut kesäyön kuulaudeksi.

Ystäväsuhdeneuvotteluissa kannattaa muuten jo alkumetreillä tarkistaa monta seikkaa, jotka helpottavat jatkokeskusteluja YT-neuvottelupöydän ääressä. Vähäisimpiä ei ole se, että kumpi puoli reikäleivästä maistuu paremmin: jos potentiaali aamukahvivieras nauttii enemmän leivän päällisosan syömisestä ja itse mieluummin syö alapuoliset osuudet, niin on yksi arjen kitkoista jo etukäteen ohitettu.

Kirjoitti: mea 07:03 | Jälkipuheet (8)

Kuvassa on yksi niistä aasinsilloista, joita pitkin pyrin kuljettamaan turinoitani. Juurikin tämä silta on erityisen rakas siksi, että sen maastoon liittyy lapsuus ja sen maisemissa on paljon nostalgiaa. Tämä nimenomainen aasinsilta seitsemine rappuineen viettää juonta seitsemään viikonpäivään, jotka mielessäni vertautuvat ruokalajeiksi ja lohtupulliksi [kieltämättä hutera aasinsilta].

Tänäinen keskiviikko on viikonpäivien makaronilaatikkoa ja voisilmäpullaa; turvallista ja hyvää, jos ne on hyvin tehty. Torstai on wokkia ja sitruunamuffinsia; värikästä ja helppoa. Perjantai on kermassa haudutettua kuhaa ja vaniljaviineriä; pehmeää ja muhevaa ja vie mielen mennessään. Lauantai onkin jo useamman ruokalajin herkkupöytä pitkän kaavan kautta ja kinuskileivos; aikaa ja lempeä käyttäen valmistettu ja nautittu. Sunnuntai on pippuripihvi punaviinin kanssa ja Ellen Svinhuvudin kakku; laatuisaa ja ylellistä. Maanantai on viikonpäivien kalapuikot perunamuusilla ja pakkopulla; syötävää mutta arkisen ankeata. Ja tiistait ovatkin sitten keittoja ja kokojyväsämpylöitä; joskus hyviä, joskus ei, solahtavat kevyesti ja tuntuvat terveellisiltä.

Taannoin luin artikkelin, jossa kerrottiin tillilihan olevan taas tulossa. Minäpä tykkäänkin tillilihasta. Tosin en ole sitä aikoihin saanut, joten saattaa nostalgia kullata muistot. Tätäkin ruokaa voi tehdä yhdellä jos toisellakin reseptillä. Perussääntönä lie, että kaikki ruuat, joissa on kermaa ja voita, ovat hyviä. Ja kalapuikot. Mutta mikä minä olen mitään arvostelemaan, kun osaan valmistaa vain uunipellillä paistettuja kalapuikkoja, olkoot siis sanani mitättömät.

Tosimiehiltä löytyy netin parhaat ruokaohjeet, erityisesti halpa pitsa kaikessa innovatiivisuudessaan läikäyttää mieltä.

Kirjoitti: mea 07:35 | Jälkipuheet (7)

Eilen, kun pääsin kotiin töistä puhkirättikatkipoikkiloppuunuupuneena, niin eikö ole ulko-ovella heippalappu, että talkoot maanantaina klo 17, innokasta osanottoa toivoo hallitus. Oikein piti tarkistaa, etteihän ne nyt vaan ole tosissaan tuon päivän kanssa, oli ne, sama päivä. Aamulla lappua ei ovessa ollut, joten joku itseään ovelampi ajatteli paiskata ilmoituksen sen jälkeen, kun väki on aamusella lähtenyt töihin, että eivät peijoonit tajuaisi väistellä tulemisensa kanssa, vaan pahaa aavistamatta suunnistavat koteihinsa juurikin hollilleen viiden jälkeen, jolloin mummot ovat pihalla kamppaamassa töistä tulijat haravan varsiin. Piti kaivaa itsetutkiskelupakki esiin ja harkita menemistään. En mennyt. Kaikki muut näyttivät olevan samaa mieltä. Jotain rajaa. Viimevuotinen hakkeiden yksintyöntely karvasteli vielä mielessä, pikkuinen sielu kun olen. Ja kynnetkin on vastalakatut.

Vaan pientähän kerrostalollisen pihaelämä on: toista tietää pienemmän yhtiön asukki. Rivitaloissa pihapoliisin on helpompi tarkkailla naapurinsa tekemiset: milloin on auto väärällä paikalla väärään aikaa liian kauan, milloin levittäytyy kenenkin marjapensaista homeet ja toukat naapurin oikeamman värisiin puskiin, koivun juuret imee vedet väärältä puolen aitaa ja pihatkin on eri kokoisia ja joku kastelee minun vesillläni omia perennojaan, puhumattakaan niistä rikollisista, jotka puhuvat ääneen pihoillaan. Siunattu olkoon iso kerrostalo, jossa naapuriaan ei edes tunne ja saa tehdä ihan, mitä lystii.

Naisten ja miesten tasokeskustelu on taas ryöpsähtänyt Henkkalandiassa. Mikä kenenkin silmää miellyttää, on kai osin kulttuurikysymys: nuori kaunis kiinatar herkistyy vaaleaihoisen, lihavan, pieninenäisen ja -silmäisen, parrattoman ja kypsän miehen edessä [AL 11.5.04]. Nenää lukuunottamatta kuulostaa Wagnerilta. Massista eivät puhu mitään, mutta kuten Petteri Jussila toteaa: "raha on turha keksintö, mutta kun se kerran on keksitty, sitä on hyvä jonkin verran olla olemassa".

Ja Suomi voittaa taas viisut.

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (5)

Kesäkuva-arvoitus: mitä tapahtui ja kuinka monet sukkahousut näet kuvassa?

Kirjoitti: mea 19:08 | Jälkipuheet (4)

Mikä saa katsojan olemaan jommankumman pelaajan, joukkueen, kilpailijan, väittelijän puolella. Jos siis oletetaan, että kumpikaan ei ole omasta kaupungista tai maasta, ja jos molemmat ovat sinänsä merkityksettömiä juuri minulle voittajana, ja yleensähän minä en edes tiedä, kumman voitto olisi toivottavampaa oman joukkueen kannalta. Vaikka kyseisen tapahtuman säännöistä tai toivottavasta esiintymisestä ei olisi hajuakaan, välittyy kummasti se, kumpi on altavastaaja. Olen aina vaistomaisesti heikomman tai sorretumman puolella. Jonkunhan täytyy.

Ihmisyksilöt käsittelevät omat masennuksensa, alakulonsa ja huolensa niin kovin monin eri tavoin ja suurin osa kai niin, ettei ympäristö edes tiedä, mitä on kaverin päässä tekeillä. Osa äksyilee, joku kiukuttelee, toinen lähettää tulikivenkatkuista palautetta tai soittaa ja haukkuu pystyyn ja useimmiten aivan viattoman ulkopuolisen. Osa osaa jopa ajoissa kertoa, että nyt ahistaa ja kelettää. Siis purkaa paineet, viallisiin tai viattomiin. Minä kuulun niihin, jotka käpertyvät omaan pieneen maailmaansa, sulkeutuvat ja peittävät huolensa kanavoimalla ne toisten piristämiseen, hymyilyyn kyynelten läpi, toisista huolehtimiseen. Kannattaisikohan opetella uusi tapa käsitellä huolensa ja tunnustaa ne reilusti.

Äitini soitti juuri, kun ajelin pyörällä ylämäkeen. Uusi radio/hands free -puhelimeni mahdollisti vastaamisen enkä sitten tajunnut puuskutukseltani, miksi hän niin huolissaan kyseli vointiani. Hänen huolenpitonsa sai kyyneleet silmiini, vaikka minunhan hänen vointiaan pitäisi kysellä. Jaa niin, olenhan äitini tytär. Onneksi muistin lähettää sen äitienpäiväkortin. Edes.

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (0)

Kesä tuli huikealla loikalla: yhdeksässä päivässä vaahtera muuttui pörröstä kukiksi ja lehdiksi.

Juoksulenkki sortseissa oli ihan jotain muuta kuin verrareissa, ei uskoisi, että pahaiset puntit ja hihat painaa niin paljon. Kohta jo kehtaa kävellä kaupungillakin paljain säärin, kun sääret saa vähän väriä joko auringosta tai purkista. Ensimmäiset askelet ilman lahkeita tai sukkahousuja on aina kuitenkin tehtävä pimeällä totutellen vapauden ja paljauden tunteeseen, joka kevään ensipaljaissa askelissa huimaa pään.

Sukkahousut ovat keleellinen keksintö: niiden ahdistava ja kuristava ote saa naisen kulkemaan selkä suorassa ja tiukka ilme päässä. Sukkahousujen tiukentama peba tuntee kääreestä vapauduttuaan itsensä isoksi ja vallattomaksi, mutta tottuu muutamassa päivässä vapauteensa. Kunnes syksy taas kerää vallattomuuden pakettiin ja vetää suupielen suoraksi.

Niksipirkan sukkahousuniksien helmi on sukkahousun käyttö kännykän kaulakotelona tai kaukosäätimen suojana. Sukkahousut tuulettajan hihnana on jo klassikko. Onkohan kukaan kokeillut käyttää sukkahousun irtileikattua kärkiosaa koiran kuonokoppana tai kakkapussina.

Kirjoitti: mea 07:03 | Jälkipuheet (3)

Eilen puolen yön tietämissä oli vielä yli 13 astetta lämmintä; se oli kuin pehmeä huivi harteilla, kuin lämmin suudelma ja ystävän halaus. Riittää, että se on. On läsnä ja jättää muiston. Sunnuntai-ilta on päivistä haikein.

Täysikuu näytti olevan tulollaan.

Mistä tietää, onko yötaivaalla näkyvä melkein täysi kuu menossa vai tulossa. Helppoa: vetäise mielessäsi viiva pallon litteämmälle puolelle. Tuleeko Q vai P? Koska kuu valehtelee, ei P tarkoita pienenemistä eikä Q kuuta, vaan siis päinvastoin. Eilinen lattapallo väitti pienenevänsä. Se tietää unettomia öitä ja levottomia ajatuksia.

Kirjoitti: mea 09:28 | Jälkipuheet (6)

Kun kotikaupungissaan vaihteeksi asentaa silmänsä turistiasentoon, näkee tutut paikat uudessa valossa ja mikä parasta, myös löytää ihan uusia paikkoja. Vanhasta tottumuksesta poiketen meneekin rohkeasti sinne, missä ei ole koskaan ollut ja kas, sieltähän löytyy jotain uutta ja jotain ihan muuta kuin osasi kuvitella. Ihmisetkin ovat yllättävän mukavia, ystävällisiä ja rentoja. Mitäs tämä nyt tarkoittaa, että hämäläinen peruskaupunki on muuttunut rennommaksi, baareissa henkilökunnan tehtävä onkin yllättäen saada asiakas viihtymään ja tulemaan uudelleen. Onko mihinkään enää luottamista, kun vieraat ihmiset puhuvat toisilleen, ovat kohteliaita ja nauravat. Vaikka edelleen minua kyllä jaksaa ärsyttää nuo keskustorin huumebussivalot.

Miten muuten on mahdollista, että kun nukkuu paljon, saunoo, syö, nukkuu taas, notkuu terasseilla, baareissa ja tapaa paljon iloisia ja rentoja ihminiä, laulaa karaokea, näkee uskomattoman hienon ilmamikrofoniesityksen, syö uudelleen paljon ja hyvin, niin siis miten voi olla mahdollista, että arki on raskas aloittaa. Ja väsyttää. Ja taas on joku käynyt pöllimässä mun sukatkin. Missähän ne kaikki kadonneet vaatekappaleet muuten on. Kuka käy yön aikana piilottelemaasa kamoja, kääntelemässä kelloja, muuttelemassa talojen paikkoja, kääntämässä tuulet vastaan, alamäet ylämäiksi, poistamssa tunteja vapaa-ajasta ja lisäämässä sen työaikaan. Tunnustakoon heti. Ja palauttakoon.

Kirjoitti: mea 06:53 | Jälkipuheet (5)

Aika kultaa muistot: työmatkani pitkä pyörätien alamäki onkin molempiin suuntiin yllättäen pääsääntöisesti ylämäkeä. Ajatella, että talven aikana mennään muuttelemaan tuolla tavalla tiet. Töihin aamulla polkaisen puolessa tunnissa ja kotiin kolmessa vartissa, joten päivän aikana ehditään taas kääntelemään osa tiestä yläviistoon. Puhumattakaan tuulesta, joka on aamuin illoin vastainen, ikinä en ole myötätuuleen onnistunut polkemaan. Ja entäs sitten sade: se alkaa aina kotimatkan puolivälissää, vaikka miten yrittäisin hämätä eri reittejä ja aikoja käyttäen, sade tietää.

Kypärän tarpeellisuuden muistin taas eilen ja tänä aamuna: kun köytän mankelini kiinni telineeseen, lyön joka kerta pääni sarviin. Kops. Aina.

Työtoverit ja ystävät, varoituksen sana: saatan sosiaalistua kesäksi, koska yksinäiset työmatkat kasvattavat seurustelutarvettani, jota eivät pysty lieventämään edes kesällä matkan varrelle tuotavat lempeäkatseiset lehmät tai korvaradion ärsyttävät juontajat [mitä varten niitäkin täytyy aamuisin rahdata radioon useampia yhtäaikaa].

Vaan vielä on kevät. Oja tulvii pyörätielle, aamuinen jääriite on kaunista ja illan sade toi ensimmäisen asfaltin tuoksun. Aaah! Kevät!

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (4)

Terassit ovat oikeastaan aika kummallinen ilmiö kotosuomessa, jotenkin niinkuin päälleliimattu. Jengi, joka kuukausia on hakeutunut varjoihin, verhojen taakse ja häpeillen hämärään piiloutunut, kantaa tuoppinsa aurinkoon kadulta narulla tai kyllästetyillä aidoilla erotettuun karsinaan, jonne on tungettu rumia puutarhakaluja ja asettaa itsensä pirtinpöytien ääreen koura tiukasti muovituopin ympärillä katselemaan ohikulkevaa kansaa. Ne samat, jotka eivät haluneet koko pitkän talven aikana tietää mitään ohikiitävästä maailmasta.

Terasseille eksyy myös se sakki, joka ei koko pitkän talven aikana astunut juottolan hämäriin, vaan paheksui ja loi alentuvia katseita pimeiden ovien aukkoihin. Vaan nyt ovat hekin tunkemassa itsensä näyttöpaikoille muovituoleihin ihan narun viereen. Ja käsi tarraten tuoppiin asiantuntevin elein aurinkolasien takaa asettuvat he kesään. Suotakoon se ilo heille, ovathan he mitä ilmeisimmin hankkineet ammattimaisen otteensa ulkomaisilta katukahviloilta. Kesän mittaan hioutuvat hekin ja kaikki näyttävät viimeistään kesälomalla luontevilta. Kyllä eturivin paikoille pitäisi kohtuuden nimissä olla etuotto-oikeus niillä, jotka itseään tai yleensä mitään säästämättä ovat koko pitkän kylmän talven jaksaneet savuisissa hämärisssä itsensä uhraten juottolaa tukea.

Kanada-malja korvattiin 12 vuotta sitten jäljennöksellä, kun se alkoi olla liian arvokas poikien juhlakalu eikä tykännyt hyvää Aurajoessa uimisesta eikä nakkiastianakaan ollut sen sopivaa olla. Jäljennöskin alkaa olla jo niin arvokas, että tarvitsee jäljennöksen. Jääkiekkomuseon amanuenssi ehdottaa ratakiskon pätkää. Se olisi riittävän raskas ja kestävä. Vaan miten siitä voi juoda?

Kirjoitti: mea 09:30 | Jälkipuheet (2)

Paljastukoon nyt sekin, että pesen ikkunat vain kerran vuodessa, joskus ovat olleet parikin vuotta pesemättöminä. Mitä niitä syksyllä pesemään, pimeä tulee, eikä kukaan huomaa, onko pesty vai ei. Mutta kevätaurinko ja syvälle naiseen isketty syyllisyys pesemättömistä laseista ovat niin painava yhdistelmä, että sen kantaminen on raskaampaa kuin peseminen. Voi miten raastaakaan naisellista omaatuntoa, kun näkee ahkeria naisia roikkumassa ikkunoissa soheltamassa lastojen ja riepujen kanssa. Niitä kun on tarpeeksi katsonut, ylittyy omakin kipukynnys ja pakko on antaa periksi. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin.

Ikkunani kaipaavat juuri nyt kipeästi vettä ja Fairya. Muttamutta, puuttuu se tärkein: mistä tehdä kiukku, jolla ryhtymisen kynnys ylitetään. Helpoiten toimeen tarttuisi, jos olisi onnistunut hankkimaan erityisen suuren raivon ja turhautumisen vaikka ihmissuhderintamalla; kyllä silloin peseytyisi ikkunat. Jos mistään ei kuitenkaan onnistu kasvattamaan paiseita, niin vaikeata on. Viime keväänä pesin kiukkupäissäni kaikki ikkunat yhtenä raivokkaana pyörremyrskynä ja juoksin sen päälle vielä 4 tuntia järveä ympäri.

Minun mielialani näkee ikkunoiden kirkkaudesta: tällä hetkellä ei näytä hyvältä. Siis ne ikkunat.

Kirjoitti: mea 07:03 | Jälkipuheet (2)

Uguksen Aleksi haastoi näyttämään mäyräkoirallisen haaveita, jotka katsoivat kaukaisuuteen näytölläni lähes kolme vuotta. Mikähän vietti panee naisen hankkimaan koiran, jonka elämän lyhyyttä sitten alkaa välittömästi surra ja samalla kiduttaa itseään aivan liian aikaisilla aamuherätyksillä ja kruunaa päivänsä räntäsateisilla yökävelyillä. Ja voi sitä tuskan määrää, mikä on uroskoiran ulvonnassa naapuruston narttujen juoksuaikana. Lohduta siinä nyt koiraa, kun itsekään ei aina niin kasassa ole.

Joskus käy mielessä, että kannattaako asioita kuitenkaan etukäteen niin paljon surra, kun ei se kuitenkaan ole pois siitä varsinaisesta surusta, kun sen aika sitten joskus on.

Kirjoitti: mea 17:33 | Jälkipuheet (4)

Tältä pöydältä tanssii polggaa mea. Surffausalusta on siistitty esityskuntoon; normisti siinä on juomaa ja syömää, papereita, kirjoja, lehtiä, suklaata, lakuja, kamera ja joitakin vaihtuvia inspiraation lähteitä, mitä nyt milloinkin on meneillään. Oikeastaan tuo vaikuttaa siistittynä niin viehkolta, että taidan siivota sen useamminkin.

Kun tätä kirjoittelin, alkoi näyttö vieriä huimaa vauhtia alas, josta en millään saanut takaisin ylös, en home-namiskuukkelilla enkä vierinuolella. Pelästyin, että no nyt: nyt se on tapahtunut, koneeseeni on iskenyt viimeinkin pöpö. Hädissäni suljin kaikki ja nojasin huojentuneena tuolini selkänojaan. Juuri sillä hetkellä huomasin, että olin nojannut niin lähelle ruutua Movablen kärpäsen kakan kokoisen kirjoitusikkunan nähdäkseni, että samalla nojasin johonkin, joka vämpytti ruudun vierityspalkin alas.

Että tämmöttönen nörtti.

Kirjoitti: mea 20:37 | Jälkipuheet (0)

Tiiviisti istuu elokuvissa ja sarjoissa klisee, että silmälaseilla saadaan naisesta älykön näköinen. Samoilla laseilla, hiukan liian isoilla ja vanhahtavilla, naisesta tehdään osoittelevasti myös "ruma", josta sukeutuu kaunotar, kun lasit riisutaan ja hiukset ravistellaan auki nutturalta. Elokuvien opettajat, sihteerit, nörtit, kirjastonhoitajat, opiskelijat ja tiedenaiset luodaan silmälaseilla. Siis henkistä työtä tekevät ihmiset on rumia, ja kauneus tulee esiin, kun älykön leima riisutaan, kö?

Ja kuinka ollakaan, kaunis poika rakastuu silmittömästi tyttöön juurikin sillä hetkellä, kun tyttö riisuu silmälasit päästään, siis sen oppineisuuden. Yhtään ei ketään huoleta myöskään, että tyttö ei näe kerrassaan mitään. Hän jatkaa kuin uudestisyntyneenä töitään ilman laseja. Elokuvissa myös silmälaseja riisutaan ja laitetaan takaisin ilman mitään logiikkaa: lukiessaan laseja tarvitseva ei tosiaankaan lue välillä ilman laseja vain siksi, että kaunis poika kävelee ohi, ja likinäköinen ei riisu lasejaan silloin, kun katsoo seinällä olevaa lentoaikataulua odottaessaan rakastaan, joka ilmestyykin juuri sillä hetkellä naisen viereen. Yksi on ja pysyy: elokuvien silmälaseista heijastuu aina valo kuin ikkunalaseista, jota ne tietysti ovatkin. Mutta miksi?

Ikuinen ihmetyksen lähteeni on, että vaikka optikot tarjoaisivat millaisin alennuksin laseja, loppusumma on suunnilleen sama, aina, vuodesta toiseen.

Kirjoitti: mea 07:22 | Jälkipuheet (4)

Keväisin minusta tulee tarkkailija: ei riitä, että olen tarkkana, missä mennään aamuvalon ja iltapäiväkirkkauden suhteissa työmatkoihin nähden, täytyy myös bussin ikkunasta tarkkailla, missä kohtaa sammuvat katuvalot. No, vielä ei ole lähelläkään, mutta sitten kun on, on helppo seurata päivän venymistä aamuun päin lyhtytolppien mukaan. Silloin, kun jo lähtiessä ovat katuvalot poissa, on asfaltin tuoksun hetki. Se on se maaginen kaupungin oma kevään tuoksu, se harvinainen helmihetki, joka on vain muutaman kerran vuodessa. Silloin vedetään henkeä. No, siihen on vielä aikaa.

Iltapäivisin pääsee nyt jo kotiin asti päivännäöllä. Viime viikolla vielä piti rientää suoraan töistä pesäkoloonsa, jotta ehti nähdä koto-ikkunasta muutakin kuin mustaa. Nyt voi jo käydä valoisaan aikaan hämmästelemässä kaupungin iltapäivän sinistä hetkeä ja ensi viikolla voi jo lorvailla toisenkin tovin ennen kotiin rientämistä. Se saattaa tosin jo tulla kalliiksi.

Onnellisen sinisen olotilani huono puoli, jos nyt mitenkään sellaisessa voi huonoja puolia olla, on se, että ei ole mitään mieltäkuohuttavaa kevätmyrskyä, joka väkisellä pukkaisi juttua ulos ja sirottelisi dramaattista särmää näihin tarinoihin. Ei kun ei, kaikki on niin seesteisen sympaattista, ettei synny kuin sinisen sävyisiä kirjoituksia, juurikin tällaisia. Kevään vaikutuksen voi aistia kuitenkin siellä ja täällä.

Aurinko laskee tänään kello 17.03, mitähän aikaa eletään juuri nyt?

Kirjoitti: mea 06:52 | Jälkipuheet (4)

Uusi työhuoneeni on suuri ja avara ja siinä on vain yksi ovi. Eilen vasta huomasin, että en ole koskaan aiemmin tehnyt työtä huoneessa, jonka läpi ei voi kulkea. Sellaisisssa huoneissa työskentely on opettanut rakentamaan oman näkymättömän huoneen, jonka sisälle kuuluu huonosti ja josta ei näe ulos, jos ei halua. Kannattaisi joskus tulla ja jakaa puhumattomat, miettimättömät ja purkamattomat kokemukset ja haaveet ystävän kanssa. Se tekee voittajaolon, itsensä voittajan.

Isojen asioiden äärellä on terveellistä ajatella ruokaa: isoisän perintönä on sanastooni jäänyt hassuja ruokalajeja. Miltä kuulostaisi tällainen menu:

Pääruuaksi tytinää: parrakasta sianpäätä keitetään päivätolkulla ja laitetaan kippoihin ja viedään kellariin hyytymään. Päälle kertyy paksu valkoinen hyhmäkerros ja alla on tärisevää hyytelöä, jossa sian karvaisen korvan ja kärsän palasia. Nimi tullee siitä, että se täristen pelkää tulevansa syödyksi. Minua sen ei tarvi pelätä, en syö.

Jälkiruuaksi ressukkaa: vettä, ruisjauhoja ja puolukoita haudutellaan ainakin yön yli uunissa savikipossa. Ruoka on valmiina vellin vahvuista, ruskean rumaa jälkiruokaa, joka on palanut kipon reunoihin mustaksi reunukseksi. Ehdoton suosikkiruokasanani. Hyvää.

Ennen oli ruokanimikkeistössä tyyliä.

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (0)

Joku on tehnyt minulle joulumielen.

Kirjoitti: mea 07:58 | Jälkipuheet (1)

Eilen illalla koiran kanssa kulkiessani koin valaistumisen. Olin lukenut Tommy Hellstenin kirjaa Saat sen, mistä luovut ja nyökytellen puhunut jo aiemmin samoja viisauksia, siis puhunut ja uskonut tottakai puhumiini asioihin. Mutta kun se kirkastuminen tuli, niin yhtäkkiä tajusin myös sisäistäneeni asian.

Elämä on tosiaan paradoksi: kaikki tärkeät käänteet ja asiat ovat tapahtuneet paradoksien kautta. Joiden eteen on tarvinnut nöyrtyä ja tyytyä ottamaan vastaan se, mikä annetaan, ei se mitä halusin. Tuplaparadoksisuus piilee siinä, että olen sittemmin päässyt lähemmäs sitä, jonne halusinkin, kun ensin olin ymmärtänyt luopua.

Sen tajuaminen pisti ihan naurattamaan. Juuri sen, miten yksinkertaista se on.

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (0)

En minä muuten tätä kuvaa olisi tähän laittanut, mutta Fabula suorastaan vaati. Laittaisin myös lumikolan kuvan, mutta kun ei ole.

Minun näemmä täytyy koko lailla pian kehittää tiukasti profiloitu teema tälle päiväkirjalleni, jos aion pysytellä tässä kelkassa. Kiitos Hakkis, että kerroit reseptin; nyt vaan täytyy valita, minne päin lähden suunnistamaan. Poikien juttuihin en voi seota, riittää kun silloin tällöin täytyy laittaa tekoparta ja kaivaa insinöörikyltti pöytälaatikosta Ikuisen kahvitauon konttorissa. Eikä meillä mitään kännyköitä siellä ole, puhelimet on langoilla kiinni seinässä ja kahvinkeitinkin vanha romu.

Olen tuomittu listakärjen ulkopuolelle, koska minulla ei menestystekijöistä ole mitään muuta kuin lemmikki. Tietysti siitä voisi yrittää vääntää katkeraa päiväkirjaa, mutta sellaisesta saa vaan ryppyjä keski-ikäiseen naamaansa. Mutta ei, minä en viitsi teidän kanssa leikkiä. Säästän sen huvin vanhainkotiin, jonne hankin laajakaistan ja kunnon pelit, seuraan keski-ikäisiä blogejanne ja kommentoin ahkerasti vaatien keski-ikäisten blogittajien poistamista netistä, jotta me anonyymit nuoret saamme rauhassa rakastaa maailmaa.

Väljät valjaimet ja reilu itsekehu. Niillä ajattelin yrittää.

Kirjoitti: mea 08:56 | Jälkipuheet (0)

Miksi koira kakkii kolme kertaa juuri silloin, kun on vain kaksi Hauska-pussia taskussa? Ja miksi se kolmas kerta tapahtuu ihmisten ilmoilla, kun ne kaksi edellistä kertaa päästeltiin metsässä?
Ja sitähän on tietysti turha kyselläkään, miksi ei löydy lähimailtakaan roskasäiliöitä juuri silloin, kun niitä tarvittaisiin.
Sekin askarruttaa mieltä, että miksi lähiöissä asusteleva koira maksaa saman koiraveron, vaikka kaupungin tarjoamat maatuvat kakkapussit tarjotaan vain keskustakoirille.
Se kakkapusseja keskustan koirapuistossa repivä pälyilevä ihminen olen minä: tungen taskut täyteen pusseja aina, kun vaan mahdollista. Ja pyydän vielä keskustassa asuvia kavereita repimään niitä minulle tuliaisiksi. En suostu säilömään koirani jätöksiä kaupan leipäpusseihin. Enkä jaksa sitäpaitsi syödä niin paljon leipääkään. Enkä kantaa hedelmiä.

Ja kun kerran päästiin perimmäisten kysymysten äärelle, niin kysynpä vielä, että kurillaanko koira kakkii juuri sen talon ruusupuskaan, josta singahtaa sättivä naiskansalainen välittömästi ähellyksen alettua? Ja miksi nasevan vastauksen haukkumisiin keksii vasta seuraavassa korttelissa?

Ja mitä on ajateltava aikuisesta naisesta, joka ei keksi muuta kuin kakkajuttuja blogiinsa? Hävettää.

Kirjoitti: mea 07:33 | Jälkipuheet (0)

Terveisiä metsästä; konkreettisesti sekä kuvaannollisesti. Tuliaisina kauniita värejä, hyviä tuoksuja, hyvä mieli, lehtien rahina korvissa ja koiran tassujen tuoma hieno hiekka sängyssä.
Varhaisimpia muistojani on juuri kuivien lehtien keskellä käveleminen kenkiä raahustaen. Lehtien rahina tuo mieleen myös nuoruuden ahdistuksia; pitkiä yksinäisiä päämäärättömiä yökävelyjä pohdintoineen. Suruja. Syksyyn liittyy menetyksen muistoja.

Miten ihmeessä minä noin syvälle jouduin; oikeastaan minun piti tarkentaa eilistä ruokaohjetta. Ei niitä kalapuikkoja siis polteta, vaan palaneen haju tulee moneen kertaan käytetystä leivinpaperista. Joskus täytyy paperi vaihtaa ja silloin ohjeen noudattaminen on hiukka hankalaa.

Hassumpaa, että juuri kun satun kertomaan ruoanlaittotaidoistani, huomaan, että TuoToi.netin Heli on listannut blogini omilla sivuillaan. Olen siitä aika ylpeä. Kiitos. Vaikka en osaakaan ruokaa laittaa, olen siitä kiinnostunut. Minulla on kaksi täyttä hyllyllistä lehdistä leikattuja ruokaohjeita keittiön kaapissa, kerään vanhoja keittokirjoja ja katson kaikki ruokaohjelmat (alaston kokki on minun mieleeni, soppamies taas ei). Selailen ohjeitani silloin tällöin ja haaveilen tekeväni tuota ja tätä. Vanhat keittokirjat ovat ihania: kuvat ja kielenkäyttö ovat hellyttäviä. Valmistusaineet, -astiat ja koko prosessi kertovat, mihin isoäitien aika kului. Ei otettu voita ja kermaa jääkaapista, vaan separoitiin, hapatettiin ja kirnuttiin. Muistikuva mummolasta: vastakirnuttu voi oli notkeaa ja hyvää ja sinisestä emalimukista juotu lypsylämmin maito oli ihanaa. Tuntikausia rautapadassa voissa kypsytelty kaalipata oli parasta, mitä koskaan olen maistanut.

Eilen nautittu mutakakun pala oli juhlaa. Olen yrittänyt muutaman kerran tehdä sitä, mutta lupaavan näköinen kakku leviää leikattaessa lautaselle suklaisena kastikkeena. Kakun pitää olla päältä lätsähtänyt, keskeltä raaka, reunoilta rapea ja pysyä leikattaessa kuitenkin kasassa. Päällyksiksi riittää keko kermavaahtoa.

Itse asiassa mikä tahansa on hyvää, kun päällä on runsaasti kermavaahtoa.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (0)