Olen viettänyt pari päivää sukupolvien törmäyskursseilla. Eilen kuuntelin kuusi tuntia, kun nörtit selittivät thresholdeja ja parse parameja. Tänään emännöin Korporaation perinteistä eläkeläisten joulukahvitilaisuutta. Kumpiakaan en oikein ymmärtänyt.

Maailma on totisesti muuttunut vuosikymmenessä. Työelämän termistöt törmäilevät ja kimpoilevat ja keskivaiheilla pinnistelevä uraputkessa rimpuileva virkanainen yrittää ottaa koppia kaikesta. Koska on pakko. Nykyisin ihmiset eivät kohtaa. Työt kohtaavat. Ennen oltiin yhtä isoa ja onnellista työperhettä kaikki tyynni. Jaettiin ilot ja surut, yhdessä murehdittiin kolotukset, avioerot ja anopin reuman myhkyröittämät sormet. Ei nykyisin enää jaeta yksityisasioita kahvipöydässä. Ei enää työkavereille kerrota meidän Erkin reumasta eikä Pertin juopottelusta eikä Lauran ja Pirkan matematiikan kokeiden numeroista. Nyt tehdään töitä, hörpätään kahvit käytävällä, jaetaan työmurheet ehkä kehityskeskusteluissa ja koitetaan jaksaa.

Tulkaa ja kantakaa minut kompostiin, jos ilmestyn eläkekahveille puhumaan kihdistä ja lastenlasten mielijugurtista. Ja vaikka puhuisin parse parameista, niin kantakaa silti. Tai oikeastaan nimenomaan silloin.