Äidin ja isän toisilleen lähettämät kirjeet olivat kotikotona yläkaapissa pöytäliinojen alla piilossa puisessa, koristellussa rasiassa. Siinä oli myös kuivattuja ruusuja ja hilekoristeisia kortteja. Oli siellä isän muillekin naisille ja heidän isälle lähettämiä kirjeitä. Jossain vaiheessa ne olivat hävinneet. Myöhemmin koko rasia oli hävinnyt. Kirjeitä lukiessa tutustuin aivan uusiin ihmisiin: isään ja äitiin ennen kuin heistä tuli Isä ja Äiti, joilla ei lapsen, minkä ikäisen tahansa, mielestä ole ollut eikä tule olemaan muuta elämää kuin olla Isä ja Äiti. Sitä rasiaa ei olisi koskaan saanut hävittää.

Mikään ei ole ikuista. Ei tuuleen huudetut sanat, ei paperille kirjoitetut rakkauden tunnustukset, eivät kuivatut muistot. Ne hävitettään, kun rakkaus loppuu tai häveliäisyys alkaa tai tuli polttaa. Ei ole internetiin kirjoitettu elämäkään ikuista vaikka toisin väitetään. Eivät keskustelupalstoille purskautetut nolot tylytykset, eivät hetken huumassa kirjoietut vuodatukset, eivät statuspäivitykset, eivät päiväkirjatkaan. Mikä tahansa voi loppua. Ikuisuuden uskoon on turha ja tyhmää tuudittautua. Paperi palaa, netti kaatuu, hakkeri iskee.

Pelästyin eilen aikalailla, että sinnekö ne meni, hengentuotteeni, tiistaiepistolani, vuodatukseni, itkuni ja turhaumani. Jos toki iloiset ja onnelliset muistonikin. Noin helpostiko se kävisi, jos olisi käydäkseen. Onneksi ei tällä kertaa kuitenkaan. Joku hakkeri oli iskenyt melankoliaan ja Nebula veti sivut pois: 404 Not Found. The requested URL /menopaussi/ was not found on this server. Onneksi menopaussi löytyi. Vielä en ole valmis luopumaan.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (7)

Olen viettänyt pari päivää sukupolvien törmäyskursseilla. Eilen kuuntelin kuusi tuntia, kun nörtit selittivät thresholdeja ja parse parameja. Tänään emännöin Korporaation perinteistä eläkeläisten joulukahvitilaisuutta. Kumpiakaan en oikein ymmärtänyt.

Maailma on totisesti muuttunut vuosikymmenessä. Työelämän termistöt törmäilevät ja kimpoilevat ja keskivaiheilla pinnistelevä uraputkessa rimpuileva virkanainen yrittää ottaa koppia kaikesta. Koska on pakko. Nykyisin ihmiset eivät kohtaa. Työt kohtaavat. Ennen oltiin yhtä isoa ja onnellista työperhettä kaikki tyynni. Jaettiin ilot ja surut, yhdessä murehdittiin kolotukset, avioerot ja anopin reuman myhkyröittämät sormet. Ei nykyisin enää jaeta yksityisasioita kahvipöydässä. Ei enää työkavereille kerrota meidän Erkin reumasta eikä Pertin juopottelusta eikä Lauran ja Pirkan matematiikan kokeiden numeroista. Nyt tehdään töitä, hörpätään kahvit käytävällä, jaetaan työmurheet ehkä kehityskeskusteluissa ja koitetaan jaksaa.

Tulkaa ja kantakaa minut kompostiin, jos ilmestyn eläkekahveille puhumaan kihdistä ja lastenlasten mielijugurtista. Ja vaikka puhuisin parse parameista, niin kantakaa silti. Tai oikeastaan nimenomaan silloin.

Kirjoitti: mea 18:08 | Jälkipuheet (1)