Koti täynnä minuutta
Elämä voittaa. Sen tietää siitä, että pitkän en-mie-jaksa-kauden jälkeen katselen taas kotia sillä silmällä. Jotain muutosta saadakseni purin Lundian osiinsa, vaihdoin sen paikkaa, pyyhin pölyt miljoonasta viidestäsadastatuhannesta kuudestakymmenestäkahdeksasta pikkuesineestä. Päätin jo heittää kaikki pikkuiset apteekkipullot roskiin ja alkaa feng shuiksi mutta silloin käteen osui vihreä pullo, jonka kohokirjaimet Ekenäs - Tammisaari ja koristeellinen H-kirjain toivat mieleen isoisovaarin. Mitähän niissä pulloissa on ollut. Niitä on kymmeniä. Ja mitä isoisomummo otti siitä pienestä ruskeasta nokkapullosta, jonka korkki on kuin kukon pää. Enhän minä niitä voi pois heittää. Istuin lattialla sekamelskan keskellä ja annoin feng shuille kyytiä.
Katselen kotiani ristiriitaisin tuntein. Rakastan sen toheloutta ja elämän tuomia värejä. Rakastan sen nuhruisuutta ja täyteyttä ja sen minuutta ja sen sekaluutta. Rakastan itse kasvattamiani rumia kaktuksia ja huojuvia traakkipuita, joiden latvat taipuvat katon alla. Rakastan. Mutta haluan kuitenkin muutosta. Toisaalta en halua. Haluan yksinkertaisuutta mutta en kai kuitenkaan. Ehkä. Tai ehkä vähän. En minä tiedä. Katselen selkeitä musta-valkoisia sisustuksia ja olen kateellinen ja en kuitenkaan ole. Entä, jos kaipaisin muutoksen jälkeen tätä täyteyttä. Millä minä kaiken takaisin sitten otan. Haluan ne pois ja en halua.
Aloitan siis hitaasti muuttamalla vain tavaroiden paikkaa, piilottamalla osan komeroon ja kylmästi osan heitän pois. Varmasti heitän. Elämä voittaa.
Jälkipuheet
"Elämä voittaa."
Ihanaa! Minä jo kaipasin tiistaiepistolaasi. :-)
No kattos peijoonia; tiistaista on näemmä tullut epistola-päivä. Mitenkä se noin: koko viikon on kiire ja kiireempi.
Viikonloput olen yrittänyt olla poisssa netin äärestä.
Maanantaina pamahtaa ariki ja angsti ja kas tiistaina syntyy purkaus.
Mutta elämä voittaa. Nyt ei ole angsti. Ehkä joku haikeus kuitenkin ilmassa leijuu. Mistä lie johtuu. Pääasiassa kuintekin valoa tunnelin päässä. Joka ei ole jouluvaloa. Jo nyt alkanut joulun hössötys saattaa kohta aiheuttaa lievää törkeämpää pahoinvointia.
Ihana kirjoitus. Teemuki käteen sitten luen sen uudestaan.
Laura, olet ihana. Kotimme ovat linnoituksemme pahaa maailmaa vastaan. Miedän omat kodit meidän elämistämme syntyneet, ei keneäkään sisustajan trendihuonekaluilla sisustamat.
Ja joson pitkään alityydyttynyt olo (kuten sitä buddhalaisuudessa kutsutaan), eikä oikein tiedä, mikä sen tilan synnyttää - alkaa epäillä, onko paluuta. Sekoanko?
Oli lahjakas tai ei, nää ovat jotain samaa.
Toipuva alkaa duunata kasvien kanssa ym., tämä on tiedettä.
Se ei ole tiedettä, että 57v. mies (josta olen jostain syystä täällä kertonut) vapautui äitinsä 89v. holhouksesta lopullisesti, ja ilmeisesti selviää itsenäisyydessä.
Riivasi mieltä siihen asti kun tapasin hänet, ja sain valettua uskoa äijään kuin lätkävalmentaja ykkösketjuunsa.
Jokaisen miehen takana pitää olla lätkävalmentaja. Alussa se voi olla äiti mutta siitä pestistä pitää ymmärtää irtisanoutua ihan itse.
Tuunaaminen ja asioiden aikaansaaminen tuottaa niin suurta tyydytystä, että sitä ihan ihmettele, miksei hanki sitä mielentilaa silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.
Kumma juttu, että pieni muutos, kirjahyllyn uusi järjestys, aiheuttaa niin suuren hyvän olon.
Katselen aina suuren hämmästyksen vallassa sisustusohjelmia, joissa joku nuori mies tulee ihmisten kotiin ja laittaa kaiken uusiksi: lamput, huonekalut, uudet taulut seinille, uudet kasvitkin hyvässä lykyssä. Minä en hetkeäkään sietäisi sellaista omassa kodissani! Mikä kukaan muu on sanomaan, miten minun olisi hyvä asua?
Kyllä, kaipaan selkeyttä ja kauhistelen tavaroiden määrää. Mutta ei kaikesta pidäkään luopua. Vaikken tahdo koskaan muuttaa kotiani edesmenneiden sukulaisteni tavaroiden museoksi, on kauhean tärkeää, että täällä on jotain niin monen ihmisen käsien kautta kulkenutta.
(Ratkaisuni asiaan olisi muutto isompaan asuntoon. Ihan kuin tavaramäärä sitten ei muka kasvaisi salaa täyttämään taas kaikki komerot.)
...sitä ihan ihmettele, miksei hanki sitä mielentilaa silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.
Kumma juttu, että pieni muutos, kirjahyllyn uusi järjestys, aiheuttaa niin suuren hyvän olon.
se onkin sisäisen ulkoinen ilmennys, ikään kuin koriste päälle, kun varsinainen prosessoiva työ mielessä on jo tehty. Päinvastainen järjestys, voihan sitä aina yrittää, toimii jos toimii.
Exme, minä myöskään, vaikka leikilläni Paanasen Marcon haluaisinkin elämäni muuttajaksi, en ymmärrä, kuinka jolu vieras voi tehdä toiselle *kodin*. Kotihan syntyy ihmisen elämästä eikä huonekalukaupoista ja muuttuvista trendiväreistä.
Aamulla oli vaikea herätä kunnes muistin uuden järjestyksen. Töistä oli kiva tulla kotiin. Ehkä tässä tunteessa parasta onkin se, että se onkin itse asiassa sisäisen järjestyksen ilo, joka tässä nyt nautitituttaa.
Hienoa, eläköön ilo.
Tämä oli lohdullinen kirjoitus. Olen muuttanut, ja mikään ei ole kaikenlaisen nostalgisen roinan kerääjälle kamalampaa kuin muutto isosta asunnosta pienempään asuntoon.
Kahdenkymmenen vuoden aikana isoon asuntoon kertyy sekä menneisyyden että tulevaisuuden tavaroita ( = Tämä on esikoiselle, kun hän saa isommman asunnon. Tämä keskimmäiselle kun hän tulee takaisin ulkomailta, tämä nuorimmaiselle kun hän ostaa oman asunnon).
Kestänee kauan ennen kuin toivun tästä muutoksesta. Mutta sanovat, että muutos ravistelee meitä kunnolla ja siitä on hyötyä. Ehkä joskus.
Tärkeintä on pitää kiinni niistä todella tärkeistä esineistä, niistä isoisovaarin apteekkipulloista.
Kiitos :) Näin juuri se menee.
Ja sitten on vielä ne tavarat, jotka vie mökille, kunhan sen saa.