Pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, hiljainen tarkkailija, jonka ärsyyntymiskynnys matalasta luonteestaan huolimatta ei leimahda maltillisen virkanaiseuden laskoksista kovinkaan herkeästi. Olen siis melko mieto ja letkeä ihminen. Pääsääntöisesti ja normaalioloissa. Jonkalaiset olosuhteet eivät ole silloin, kun marraskuun aamutuima on pimeä ja kostea ja haisee märälle mäyräkoiralle, katuvalot eivät pala ja tuuli viiltää kauluksesta sisään, litistää tukan liiskaksi ja kenkä astuu asfaltin kolossa piilevän lätäkön likaisen tahmeaan syöveriin.

Tällaisina aamuina minun on äärimmäisen vaikea ymmärtää teinejä, jotka istuvat huppu päässä bussin käytäväpaikoilla iso reppu jalkojen välissä välinpitämätön ilme tympeällä naamallaan täydellisen piittaamattomina siitä, että ikkunapaikka on varattuna näiden itsetäyteisten teinien megalomaanisille egoille. Ymmärrykseni ei myöskään ylety rakastamaan ihmisiä, jotka luulevat ostaneensa ikilipun seisomapaikalle bussin poistumisoven edestä.

Saatan hyvinkin jo aamukahdeksalta olla näin ollen mielentilassa, jolloin ärsyttää ihan kaikki: Rovaniemen yöjunan pituiset kaulaliinat kedottuina teinikaulojen ympärille, lukkosolmulla kiedotut pinkit Burberry-huivit, isot reput viuhtomassa ohikulkijoiden naamoja, hukkuneelle rotalle haisevat naulakot ja valottomat pyöräilijät, jotka suihkivat hihaa hipoen jalkakäytävillä.

Sanoinko jo, että tänään ei ole hyvä päivä.