Oli poika, mutta mitään muutosta muiden kaltaiseksi tai siihen liittyvää hyväksyntää ei koskaan tullut. Luokan paras se lakkasi kyllä olemasta. Lakkasi olemasta hyvä. Ei tullut lääkäriä, ei muutakaan.

Oli varmasti useampiakin, mutta heidän tarinoihinsa en koskaan päässyt sisälle.

Olen blogisi vakilukija, mutten ole koskaan aikaisemmin kommentoinut. Ainakin jotain osaat paremmin kuin muut, en tätä muuten seuraisi niin suurella mielenkiinnolla. Kiitos ja kumarrus.

Olen tässä yrittänyt mennä tuon pojan nahkoihin mutta en pysty. Näen sen vain ajavan mopolla uhmakas ilme päällä. Yksin.

Auts, tökkäsit pahaan paikkaan. Tosin välistä jäi vähän pois, mutta silti!

Joku on nyt selvästi vakoillut meikäläistä teini-iässä.

Niin tuttua, niin tuttua... Ei tullut mitään, välitilaan (kts. blogini) jäätiin.

Minulla on kaksi juurikin sellaista teini-ikäistä tytärtä. Yritän parhaani mukaan auttaa, mutta en taida riittävästi osata...

Onkohan vertaistukiryhmää missään tarjolla entisille hyville.

Hyvä kirjoitus! Mieliksi olemisella on korkea hinta. Opin muutama vuosi sitten hyvän neuvon: don't be nice, be real.

Mieliksi olemisesta tulee niin toinen nimi, että siitä ei pääse helposti. Oppi saattaa tulla liian myöhään tai liian kovan hinnan kautta.

Hyvä neuvo, otan tuon elämääni.

Ihan liian tuttua, kirpaisisi jos ei samalla lämmittäisi muiden kommenttien jälkeen. Meitä on näin monta!

Tämä laudaturin ylioppilas yritti kapinoida ja olla itselleen mieliksi menemällä ammattikouluun, mutta nöyrtyi jatkamaan yliopistoon alisuorittamaan.

Totta, lämmittää, että meitä on monta.

Tämä ylioppisas (ei laudaturin) kapinoi menemällä ensimmäiseen yliopistoon lukemaan ensimmäistä pääainetta, joka päästi ilman pääsykokeita sisään. Myöhemmin luettueean sieltä ja täältä vähän kaikenlaista huomasi, ettei näillä leipää tee ja meni nöyrästi suorittamaan tutkinnon alalta, josta varmasti saa leivän, vaikka ohuenkin, ja jos oikein onnistaa, niin voita leivälle.

Kapina laimeni kaipaukseen. Olisi sittenkin pitänyt kapinoida vähemmän ja ajatella enemmän. Olisikohan sitä onnellisempi.

Muuten kyllä, mutta polttamaan piti ryhmään kuuluakseen opetella vasta yliopistossa (eikä niin vanhana enää oppinut, joten siinäkin jäi kapina puolitiehen). Sitä ennen piti tietysti aloittaa ja keskeyttää neljä muuta oppilaitosta, koska kaikki odottivat, että menen yliopistoon, enkä siksi halunnut mennä. Lopulta löysin onneksi akateemisen alan, jolla ei voi luoda loistavaa uraa. Se lämmittää kummasti.

Minäkin olen lämmennyt pikkuhiljaa tälle paikalle, josta ei uria puhkota eikä keuhäänkärkenä seikkailla maailmassa avarassa. Mutta ajoittain tunnen työn iloa ja loput sitten vapaa-aikana.

Vallankumous on enää yksi salanimistäni.

Ne entiset huonot kadehtivat myöhemmin niitä entisiä hyviä, tosin tietämättään, että hyvistä ei ehkä tullutkaan arkkitehtejä ja lääkäreitä.

Entinen hyvä, sittemmin paikasta toiseen ajelehtinut ja työhönsä sattumalta ajautunut kadehtii niitä, jotka tiesivät jo pienenä, mitä haluavat ja menivät määrätietoisesti sinne.

Itse asiassa. Oikeastaan en kadehdi. Kohtalon sormi vaan tiesi niiden kohdalla siirtää nappulat ajoissa oikeisiin ruutuihin. Me loput pelattiin upporikasta ja rutiköyhää sillä aikaa.

Oliko sinun luokallasi tyttö, joka sai kokeista aina ysejä ja kymppejä.
Ei, sellainen oli, joka veteli vitosia jossei välistä nelosiakin aineesta kuin aineesta.
Kysyi kerran kun silmäsin jotain sen noloa enkun koepaperia, jotta haluanko mä tietää, missä hän on hyvä?

Tjaa, korjaan ... siis tarkemmin: oli lukiossa 10:n englanti yhdellä, se riiteli kapakassa irlantilaisen poikaystävänsä kanssa. Olin kuulolla, alkoi vocabulary heti kummasti karttua tosi kielellä.
Muistan vieläkin, mitä kauheuksia viattomat korvani poimivat, sujuvasti äännettyinä kuin kotikieltä olis.

Niin, mea, et pysty (menemään nahkoihin), kun ei ole kasassa vielä tarpeeksi aineksia yhteen kokonaiseen tarinaan. Se mopokin on ihan väärin. ;-)

Mutta ei mitään, niin tavallaan "pitääkin" olla. Puuttuu liikaa kontekstia: mitä, missä, milloin, kuinka kauan, milloin ei, ja mitä sitten tapahtui. Ja kun tämä on sinun blogisi, en lähde liiaksi täydentämään, eikä taitaisi olla oikein soveliastakaan. Kirjoitan sitten tuntemuksista sopivassa kontekstissa omassa blogissani, jos ja kun siltä tuntuu; lienen kirjoittanutkin jo.

Pitkä kommentti tästä tuli joka tapauksessa, mutta yleisemmin. Lukee ken tahtoo.

Se tosin tekee mieli kommentoida alkuperäiseen merkintääsi viitaten, että en itse oikeastaan koskaan tuntenut (kovin) voimakasta tarvetta "samanlaisuuteen" an sich (ja kapinankin kanssa taitaa olla vähän niin ja näin ;-), mutta tulla hyväksytyksi (omana itsenään, joukkoon) joka tapauksessa. Onhan se niin perustavanlaatuinen tarve.

(En muuten mea tiedä, olisiko kapinaa edes voinut korvata "enemmän ajattelulla", ja mihin suuntaan se sitten onnellisuuteen olisi vaikuttanut, jos olisi voinutkin. Jos ei silloin tiennyt, mitä olisi ajatellut, mistäpä sen olisi hoksannutkaan, ennen kuin hoksasi. Elämässä kun ei ole kenraaliharjoituksia.)

*

Noin yleisemmin: niin kuin kirjoitin, oli varmasti useampiakin jo samoilla luokilla, mutta... ulkopuolisuuden tunteen tarinoilla nyt vain on suuri taipumus *jäädä* sinne ulkopuolelle. Kuulumattomiin, näkymättömiin.

Siis sisäpuolelle. Piikiksi.

"Epäonnistumisten" kohtaamisen vaikeudella, riittämättömyyden tunteella - "ei (tarpeeksi) hyvä" - myös. Ja mieliksi olemisen halulla.

Siksipä on (kuten huomaamme) niin vapauttavaa, kun sellaisen joku taitavalla tavalla ottaa puheeksi. Siis kiitos minunkin puolestani. :-)

Omalla kohdallani muuten luokkakokous noin 20 vuoden jälkeen oli varsin terapeuttinen kokemus, en tiedä, onko muilla samanlaisia tuntemuksia. Huomasi, että ihmisejä nekin on, ja jokaisella oma tarinansa, myös - niin saattoi tällä kertaa jo aavistaa ja ymmärtää - omat ulkopuolisuutensa.

Ja huomasi, että ne ihmiset olivat vieläpä hyvin pitkälle samoja kuin silloin aikaisemmin, ja siitä huolimatta huomasi tulevansa vallan hyvin toimeen joukossa.

(Jäin jälkikäteen oikein miettimään, menettivätkö ne pari luokkakokouksesta poissa ollutta (hyvää, tunnollista, ulkopuolistakin kenties, tyttöä) kenties jotain siinä, etteivät olleet paikalla. Ehkä. Ehkä eivät. Ehkä heille luokkakokous olisi ollut kokemuksena jotain ihan muuta, tai ehkä he olivat sinut näiden asioiden kanssa jo ennestään.)

Niin kuin yltäkin voi lukea, omassa(kin) tarinassani on vielä avoin loppu. Suhtaudun toiveikkaasti siihen, että loppukin tulee. ;-)

Zurbanon Satu: anteeksi, en huomannut, että kommenttisi oli jäänyt jostain syystä filtteriin. Olen todella pahoillani.

Kiitos kuuluu sinulle ja kaikille, jotka kommentoitte. Ilman palautettanne en pystyisi. Tai en jaksaisi. Tai en välittäisi. Tai en uskaltaisi. Nämä kuusi vuotta blogia ovat kasvattaneet rohkeammaksi. Nyt uskallan myöntää itselleni asioita, joita en muistanut minussa olevankaan.

Joku: Kun kirjoitin tätä, mietin todella pitkään, että halusinko sittenkään olla oikeasti samanlainen vai erilainen sellaisella tavalla, että se miellettäisiin samanlaisuudeksi sen kapinan kautta. Jotenkin niin se meni, koska en minä tapettiin halunnut. Tosin en silmillekään. Lopulta päädyin tuohon, että samanlaiseksi. Ehkä se, että haluan jollain tasolla ajatella olleeni erilainen muutenkin kuin sillä tavalla, jolla olin, on itsepetosta. Kukapa meistä ei haluaisi olla hiukan jännittävämpi kuin on.

No joo, näin monimutkaisesti voi ajatella vain tyttö, joka ei koskaan aikuistunut. Positiivista on se, että on vielä se avoin loppu.

"... joka ei koskaan aikuistunut"

Äsken soitti n. 55-vuotias äijä tosi hädissään. hänen äitee n. 89v. , jost poika ei koskaan itsenäistynyt, on kuolemankielissä.
Keskusteltiin. aikamiespoika ei näe tulevaisuuteen, vaikka siellä on esim. perintö, jolla hän, varaton, elää herroiksi loppuikänsä.
Hän jatkaa elämäänsä; rauhoittui se vähän.
Mietin tässä vain itsekseni, miten syvällä voivat olla pelot, alistaminen, ja jonkinlainen Tukholman syndrooma ihmismielessä.

Erilainen, samanlainen, hyväksytty, kiinnostava. Siinäpä oiva elämän kiikkulauta, jolla tasapainoilemme.

("Aikuisetkin". Että siinä mielessä aikuistuminen on harhaa ja yliarvostettua. Vaikka onhan siinä tietysti muutakin.)

Only solution is revolution! =I *poistuu etsimään AK-47 -kopioiden kätköään* Huomatkaa, että tässäkin etsitään kopioita - ei aitoja!

-rh, olen tuntenut naisen, jota lyötin ja alistettiin avioliitossa mutta hän ei uskaltanut lähteä, koska oli niin alistettu ja vahvasti uskossa, ettei pärjää yksin. Pelot voivat olla todella syvällä. Syvemmällä kuin kukaan, joka ei ole siellä ollut, voi ymmärtää.

Joku, se on mielenkiintoinen kiikkulauta. Se kallistuu puolelle ja toiselle täysin vailla ennustettavuutta. Tänään samanlainen, huomenna erilainen, samassa porukassa. Jopa itsensä kesken.

Polga, hyvä huomio. Kopiotahan me etsimme, kun etsimme sitä, mitä emme ole.

itte:
"Keskusteltiin. aikamiespoika ei näe tulevaisuuteen, vaikka siellä on esim. perintö, jolla hän, varaton, elää herroiksi loppuikänsä."

Ihmeellistä kyllä, nyt hän sit´näkee, ja ymmärtää itsensä vapaaksi.
:)