Vapun aattona joitakin vuosia sitten kulutin Turun kuuluisan Rokkibaarin loossin jo ennestään kuluneita sametteja juoden punaviiniä talon ainoasta viinilasista. Auringon kirkas valo siivilöityi mustille seinille ja sympaattinen intiaanin näköinen pitkätukka taivutti hevikaraoken ihan uusiin mittoihin.

Viereeni istui kohtelias ja vaitelias mies. Hänellä oli liina päässä ja ystävälliset kasvot. Jokainen ohikulkija näytti hänet tuntevan. Mies hymyili ja nyökkäili kaikille. Mitään ei puhunut. Olalle taputtelijoita tunki loossiin ja tunnelma tiivistyi niin, että mies lopulta istui melkein sylissä. Hän pyysi anteeksi, että joutui niin tunkemaan. Sanoi, ettei hän noita tunne.

Muistaakseni se oli seuraava kevättalvi, kun kohtasimme taas. Tällä kertaa Tiniksessä, tuossa klassisen kuuluisan karussa mutta sitäkin rosoisemmassa baarissa. Hän istui tuttu liina päässään yksinäisen näköisenä seinän vieressä. Eksynyt ja hämmentynyt katse vaiteliailla kasvoilla haravoi savuisen baarin tiheää tunnelmaa etsien tuttuja kasvoja. Ei ketään. Kukaan ei taputellut olalle. Kukaan ei tuntenut. Mies oli selvästi parikymmentä vuotta vanhempi kuin sillä hetkellä baarissa juopuneesti örisevä porukka. Sukupolvien välinen kuilu oli käsin kosketeltava.

Humalainen nainen istui saman loossin kulmauksessa ja itki lohduttomasti. Niin lohduttomasti, että mies siirtyi varovasti häntä lohduttamaan. Hiljaa mies silitti naisen hiuksia. Välillä mies katsoi ympärilleen kuin neuvoa kaivaten. Naisen itku vain yltyi lohdutuksesta ja hän veti naisen syliinsä mutta kasvot olivat poissaolevat ikään kuin hän ei olisi tiennyt, missä on tai mitä hänen odotetaan tekevän. Baarin örinä oli kuin painava peite, joka ei ylettynyt syrjäisen parin päälle.

Viime kesänä melkein tapasin hänet taas. En muista monenkaan ihmisen tehneen minuun niin suurta vaikutusta vain sanomalla, ettei hän noita tunne. Uskomattoman karismaattinen tyyppi. Jotenkin eksynyt, kuin irtireväisty omasta ajastaan. Aikansa ikoni.