« elokuu 2009 |
Pääsivu
| lokakuu 2009 »
Paussilassa on meno hiljaista. Akut loppu. Lamppu palanut katosta. Digiboksi rikki. Kumit lutussa. Mehu vanhentunut jääkaapissa. Marikassin musta väri haalistunut. Farkut kiristää vyötäröltä.
Ja nakkikeittokin on eilistä.
Olin lapsena laiha ja ruma. Minulle laitettiin pienet tiukat letit otsahiuksista ja iso rusetti peittämään hapsottavaa tukkaa, joka meni takaraivolla takkuun. Letit kiinnitettiin pinneillä, jotka kiristi ihoa ohimoilta. Vanhemmalla veljelläni oli paksut vaaleat kiharat ja pulleat siloiset posket ja se hymyili aina kaikille. Minulla on kuvissa leuka painettuna rintaa vasten, vatsa pömpöllä, koska tekeydyin pulleaksi, koska söpön pullukoita lapsia taputeltiin ja niille hymyiltiin ja annettiin pullaa. Minua ei kuvissa koskaan hymyilytä, koska häpesin sitä rusettia ja pinnit kiristivät naaman irvelle. Muka en yhtään välittänyt, että veljeni oli kaunis ja mummojen lellikki ja sai enemmän palkkaa porkkanamaan harvennuksesta.
Haluaisin sanoa lopuksi, että olin silti kiltti lapsi, joka tyytyi osaansa. Mutta en minä ollut.
Perustin toista vuotta sitten työyhteisöblogin ja olen ollut siinä kirjoittajana yhtenä kolmen koplasta. Meillä on ollut hauskaa, homma ei ole tuntunut työltä ja olemme hitsautunet yhteen lähemmin muutenkin, ihmisinä työroolin takana. Tänään jouduin sitten perisuomalaisen kummallisuuden eteen: koska muillakaan yksiköillä ei ole blogia, ei sitä saa olla meilläkään. Ei sen kummempia perusteluja. Muuta kuin että Korporaation pitää viestittää yhtenäisyyttä, yksin ei saa sooloilla. Että sillä tavalla.
Huvittavaa oli kuunnella blogeista mitään tietämättömien ihmisten kaavailuja siitä, millainen sen tulevan koko Korporaation blogin olisi oltava. Säädelty, moderoitu, toimitettu ja sitä rataa. Kyllähän te tiedätte, millainen ihmisiä innostaa kirjoittamaan spontaanisti ja omaperäisesti, ehkä jopa hauskasti. Taino, eihän töissä ole tarkoituskaan olla hauskaa. Vissiin? Sain yskityksi, että älkää sitten hirveästi pettykö, kun ne kirjoitukset ei herätäkään valtaisaa kommentointia ja sosiaalista yhteisöä ja blogiin pyrkivät kirjoitukset eivät ehkä tule täyttämään toimituskunnan sähköpostilaatikoita.
Ilman henkilökohtaista innostusta ja asian omaksi tuntemista ei blogista tule mitään. Ei kukko käskien laula eikä virtuaaliyhteisö synny käskemällä. Se syntyy syntymällä. Jos on syntyäkseen. Jos se Suuri ja Kaunis joskus syntyy ja kasvaa komiaksi puuksi, niin olen ensimmäisenä jonossa onnittelemassa. Tosin jonoa näissä hommissa ei yleensä vaivoiksi asti pääse syntymään.
Että se siitä sitten. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.
Menopaussi täytti viime torstaina kuusi vuotta. Pitkä aika, joka on vienyt minut uusiin maailmoihin, parempaan elämään, avoimempaan suhtautumiseen ja rohkeampiin irtiottoihin. Kuusi hyvää vuotta. Kiitos niistä menopaussille ja lukijoille.
Blogin elättäminen on vähän kuin kasvattaisi puuta: ensin se on pieni ja söötti ja tarvitsee paljon aikaa ja rakkautta ja sitä onkin helppo antaa, koska lemmikki on uusi ihme elämässä. Sitten se lähtee kasvamaan ja vanhenee melkein itsestään. Jossain vaiheessa se kyllästyttää ja tekisi mieli kaataa koko puu mutta koska on slle niin kauan uhrannut aikaansa, ei kaada vaan kasvattelee sitä siinä elämän ohessa. Jossain vaiheessa huomaa, että sehän on aika iso ja kattaa koko pihapiirin. Eikä sitä sitten enää raaski kaataa. Isona ja vanhana se elää melkein itsellään vaikka sitä ei niin joka päivä kastelisikaan. Siihen on kiva nojata ja katsella maailman menoa.
Ilman menopaussia en olisi se nainen, joka nyt olen.
Aika vaikea kuvitella mitään lattaotsaisemman näköistä kuin ääsmarketissa punaista maitoa ja tarjouslenkkimakkaraa kärräävä halpapukupaitamies, jolla sojottaa korvan kohdalla ultimaattinen bluetooth hands free headset. Ihan varmaan se tosi tärkeä puhelu tulee just nyt ihan milloin tahansa.
Melkein tulee sääli, ettei se oikeasti koskaan näille tyypeille tule.
Olen tahtomattani [tai siksi, etten vaan osaa sanoa EI] joutunut tilanteeseen, jonka hallinta keikkuu kaaoksen ja tuhon rajapinnalla. Toisaalta nautin tilanteesta, koska kerrankin saan tehdä nopeita päätöksiä. Toisaalta olen ruton ja koleran välissä, kun en oikeastaan saisi tehdä oikein mitään. Mutta silti oletetaan, että teen.
Heräilen öisin painajaiseen. Huudan APUA ja luulen kuolevani, koska olen unohtanut ottaa lääkkeet. Paniikissa menen penkomaan kaappeja ja etsimään niitä lääkkeitä ja ajattelen, että ehkä en kuole jos nyt otan. Tajuan, että minulla ei ole edes mitään sairautta, jossa olisi lääkkeitä. Painajaisen ja valvetilan välimaastossa todistelen itselleni, että minulla EI ole mitään sairautta, joka tarvitsisi lääkkeitä. Silti lievä paniikki ei hellitä vielä silloinkaan, kun tajuan vähitellen olevani taas samassa painajaisessa. Menen takaisin nukkumaan mutta en edelleenkään ole varma, olenko unohtanut jotain elintärkeää.
Alku on kuulemma hirressäkin pahinta. Kuinka pitkä aika on alku?
Vapun aattona joitakin vuosia sitten kulutin Turun kuuluisan Rokkibaarin loossin jo ennestään kuluneita sametteja juoden punaviiniä talon ainoasta viinilasista. Auringon kirkas valo siivilöityi mustille seinille ja sympaattinen intiaanin näköinen pitkätukka taivutti hevikaraoken ihan uusiin mittoihin.
Viereeni istui kohtelias ja vaitelias mies. Hänellä oli liina päässä ja ystävälliset kasvot. Jokainen ohikulkija näytti hänet tuntevan. Mies hymyili ja nyökkäili kaikille. Mitään ei puhunut. Olalle taputtelijoita tunki loossiin ja tunnelma tiivistyi niin, että mies lopulta istui melkein sylissä. Hän pyysi anteeksi, että joutui niin tunkemaan. Sanoi, ettei hän noita tunne.
Muistaakseni se oli seuraava kevättalvi, kun kohtasimme taas. Tällä kertaa Tiniksessä, tuossa klassisen kuuluisan karussa mutta sitäkin rosoisemmassa baarissa. Hän istui tuttu liina päässään yksinäisen näköisenä seinän vieressä. Eksynyt ja hämmentynyt katse vaiteliailla kasvoilla haravoi savuisen baarin tiheää tunnelmaa etsien tuttuja kasvoja. Ei ketään. Kukaan ei taputellut olalle. Kukaan ei tuntenut. Mies oli selvästi parikymmentä vuotta vanhempi kuin sillä hetkellä baarissa juopuneesti örisevä porukka. Sukupolvien välinen kuilu oli käsin kosketeltava.
Humalainen nainen istui saman loossin kulmauksessa ja itki lohduttomasti. Niin lohduttomasti, että mies siirtyi varovasti häntä lohduttamaan. Hiljaa mies silitti naisen hiuksia. Välillä mies katsoi ympärilleen kuin neuvoa kaivaten. Naisen itku vain yltyi lohdutuksesta ja hän veti naisen syliinsä mutta kasvot olivat poissaolevat ikään kuin hän ei olisi tiennyt, missä on tai mitä hänen odotetaan tekevän. Baarin örinä oli kuin painava peite, joka ei ylettynyt syrjäisen parin päälle.
Viime kesänä melkein tapasin hänet taas. En muista monenkaan ihmisen tehneen minuun niin suurta vaikutusta vain sanomalla, ettei hän noita tunne. Uskomattoman karismaattinen tyyppi. Jotenkin eksynyt, kuin irtireväisty omasta ajastaan. Aikansa ikoni.
