Olen kiitettävästi aina ollut hyvä välttelemään valokuvissa pällistelemistä. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen poistanut kavereiden kameroista kuviani, kun olen joutunut yllätetyksi. Minä en ole kuvauksellinen, minussa ei ole mitään kuvattavaa, en osaa olla luonnollinen, olen smurffi. En. Halua. Nähdä. Itseäni. Valokuvissa.

Tänään jouduin yllätetyksi, kun työporukka teki muuttoa. En kehdannut alkaa kirkumistani ja pakoilemista vaan jäkitin teennäisesti hymyillen muiden mukana. Ja voi helveisson, että kannattikin. Nyt taas voin oikein netissä kauhistella, miten näytän isotissiseltä smurffilta, joka hymyilee hauikset pullistellen virkatehtävissään.

Omituista. Olen puoli metriä muita pienempi kuvissa vaikka todellisuudessa olen yhtä pitkä kuin kaikki. Ajoittain jopa pidempi. Ja pienirintainen ja sopusuhtainen ja luonteva. En sellainen isotissinen smurffi, joka kuvissa esiintyy minuna.