Alkaa pikkuhiljaa siisti ja korrekti kotikasvatus olla kantavuutensa päässä. Minkä helveissonin takia ei enää saa mistään kunnollista työtä. On sitten kyse talosta, kylpyhuonerempasta, auton lämppärin korjauksesta tai farkun lahkeiden lyhennyksestä. Mikä siinä nykyisin on vaikeampaa kuin ennen, jolloin asiakas sai, mitä tilasi. M.I.K.Ä?

Onhan se toisaalta ymmärrettävääkin. Kun niinkin yksinkertainen asian kuin farkun lahkeen lyhennyttäminen kestää viikon, maksaa 12 euroa ja asiakas saa pari senttiä sovittua lyhyemmät lahkeet, joista toinen on vielä toista lyhyempi, niin onko se nyt moinenkaan ihme, että vaikeammat asiat kusee kintuille. En siis ihmettele, että uuden rakennuksen lattia on vino ja neliöt todellisuudessa piirustuksia pienemmät. Enkä sitä, että samaisen rakennuksen sisäseinät ovat kuin juosten kustut. Ja rakennuspölyt jätetty seinille. Ja romut pitkin käytäviä. Tai että pienen korjauksen tekemiseen menee ilmeisesti vuosi, jos nyt koskaankaan tulee tehtyä. Oletan, sillä neljään sähköpostiin ja kahteen puheluun ei ole vielä edes vastattu.

Helvettiläinen. Ehkä siirryn sitten minäkin nykyaikaan ja teen samalla mentaliteetilla omat työni. Kyllä se jossain vaiheessa vähäisenkin virkanaisen työpanoksen falskaaminen farkun lahkeen lyhentäjän tai betonimiehen nilkkaan osuu. Ja silloin saattaa ahdistaa [TM].

Kirjoitti: mea 22:21 | Jälkipuheet (6)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Jatka kuvasta

Kirjoitti: mea 17:55 | Jälkipuheet (4)

Aamulehti, tuo mainio kyläsanomamme, antoi oivallisen vinkin tänään meille matalille ihmisille. Meillähän onnääs ongelmana tuo auton aurinkolippa, joka ei osu lähellekään silmien suojaksi iltasella auringonlaskuun ajellessa. Mutta hätä ei olekaan häikäisevä enää: ripustakaamme post-it-lappuja aurinkolippaan.

Pieni ihminen on muutenkin ongelmissa autonsa kanssa. Jos nimittäin istuimen laittaa niin eteen, että jalalla ylettää painaa polkimet pohjaan, ei mahdu istumaan selkänojan ja ratin väliin. Joten pakko on vaan kurotella jalkaterän varvastuksella polkimille. Mutta eipä mitään. Pinnimällä saa tehokasta persposkijumppaa. Vasenta pakaraa kehtaan kyllä kehua.

Sen sijaan siihen ongelmaan, että alle 160-senttisiin ei kaikki tavaratalojen pyörö- ynnä sähköovet reagoi millään tavalla, ei auta kuin pidemmän kanssakulkijan viereen änkeytyminen.

Kirjoitti: mea 12:22 | Jälkipuheet (14)

Sivusta kuultuna:

- Minä en kyllä ainakaan menis ikinä Facebookiin.
- Niinkö? Mikä arveluttaa?
- Nokun siellä varastetaan kaikki luottotiedot.
- Miten voi varastaa jotain sellaista, jota ei ole. Ei multa ainakaan kukaan kysellyt mun luottotietoja, kun rekisteröidyin. Ja kuka hullu niitä mihinkään antais vaikka kyselisikin.
- Niin, sekin vielä. Sinne pitää rekisteröityä. Joka paikkaan nykyään pitää aina rekisteröityä. Miksei ne vaan voi antaa ihmisten mennä jonnekin, minne niiden pitää mennä..
- Kun siis tota.... jos ei rekisteröidy, esimerkiksi pankkiin, niin mistä se pankki tietää, kuka sinne sun tilille on pyrkimässä?
- No kyllä nykyään pitää voida tietää.
- Äh...
- Ykskin mun kaveri, joka meni sinne Facebookiin, niin alko heti saamaan kaikenlaista outoa mainospostia sieltä.
- Ai? En minä vaan ole koskaan saanut mitään mainospostia Facebookista.
- No se sai. Sille oli tullu heti kutsu joltain sen sukulaiselta päästä sen ystäväksi.
- Niin?

Tietty varovaisuus on toki aina paikallaan. Ja ainakin perusasioista kannattaisi ottaa selvää.

Kirjoitti: mea 17:37 | Jälkipuheet (6)

Altistuin lääkärikeskuksen odotusaulassa Elle-nimiselle korkeakiiltojulkaisulle. Ja voi jumalanpyssyt! Minkä helveissonin tähden niihin puuteri-, luomiväri-, meikkivoide-, huulipuna- ja kulmakynämainoksiin pitää murskata kakut ja katkoa punat kynät ja purskia meikkivoiteet pöydälle. Miksi? Ihan järkyttävää tuhlausta, joka todistaa vain ja ainoastaan kuvaajan äärimmäistä tyhmyyttä ja piittaamattomuutta. Eikä se nyt niin järin hyvää kerro tuotteiden toimittajistakaan. Jos ne tuotteet oikeasti ovat niin halpoja, että yhtä kuvaa varten kaakut on vara murentaa tuhannen päreiksi, niin miksi minulta sitten veloitetaan niistä maltaat ja mansikat?

Ja sitten yksi toinen juttu. Kävinpa kesällä muutamassa konsertissa. Musiikki soi joka kerta niin kovaa, että jos halusi olla lähellä lavaa ja nähdä artistit, niin oli pakko pitää korvatulppia. Ne maailmanlopun tulpat aiheuttavat vain sen, että ääni tumppautuu niin, ettei musiikista ole yhtään mitään iloa. Jos taas jättäytyy niin kauas taakse, ettei tulppia tarvitse, ei näe yhtään mitään. Voisiko joku valaista tätiä: miksi se musiikki pitää päästellä niin sietämättömällä volyymilla, ettei sitä voi kuunnella ilman viikon tinnittämistä.

Viikonlopun shoppailureissulla pisti taas niin pikkuvihaksi. Miksi me pienet naiset joudumme maksamaan farkuistamme enemmän kuin isot. Ensinnähän meidän housuihin menee huomattavasti vähemmin kangasta kuin XXL-mallistoon ja silti maksamme saman hinnan. Mutta eipä se vielä mitään; sitten me joudumme maksamaan vielä lahkeiden lyhentämisestä.

Kirjoitti: mea 19:22 | Jälkipuheet (17)

Koska mielelläni pidän itseäni peruspositiivisena kansalaisena, ja myös yleisön pyynnöstä, listaan eilisen vastapainoksi best of the best -ravintolakokemukseni. Listalle ei pääse, että on ihan kiva, ihan hyvää ruokaa tai mukava henkilökunta vaan kaiken pitää olla paljon parempaa. Ruuan pitää jättää minut hyvälle mielelle, sen pitää sulaa suussa, soida mielessä, saada minut haluamaan sinne uudestaan. Ruuassa pitää olla makujen harmoniaa. Ruoka ei saa olla vain lihaa tai kalaa tai salaattia tai pizzaa vaan siinä pitää olla makuja, jotka yhdessä säveltävät suuhun sointuisan sinfonian, joka jää mielen pohjalle hymisemään. Eikä se ole pelkästään se ruuan maku tai esillepano tai hyvä pihviliha vaan paikassa täytyy olla myös Tunnelma. Joka taas syntyy kokonaisuudesta, ilmapiiristä, tuoksuista ja henkilökunnasta, joka osaa ottaa asiakkaan haltuunsa juuri oikealla tavalla. Paikassa täytyy voida viihtyä. Isot food factoryt eivät pääse koskaan edes kokeiluun. Factory! Herra. Mun. Vereni.

Vakiopaikkani Tampereella on Gastropub Tuulensuu, joka onnistuu kaikessa. Tuulensuun henkilökunta on uskomattoman pätevää, asiantuntevaa, ei tyrkkyä, miellyttävää porukkaa. Paikan olut- ja viinivalikoima on loistava ja he myös tuntevat tuotteensa. Paikka sinänsä loihtii mieleen tummanruskean sävyisen samettisuklaan pehmeän rauhan. Kun syyspimeällä istuu kynttilän kajossa, nauttii isosta sinisestä Chimeystä, syö vaikkapa kanaleipää ja antaa mielensä levätä, on olo täydellinen. Jos menette sinne, niin muistakaa pyytää palauttamaan listalle ne ihanat lihavartaat uskomattomine kermaperunoineen.

Pihvi ei ole vain hyvä liha ja kastike sen vieressä. Pihvin pitää olla pumpulia, niin että sen voisi vaikka kämmensyrjällä leikata suupaloiksi. Sen pitää levätä pedillä, joka on vihanneksista tehty juhlahetki ja sille pitää löytyä kastike, joka ei peitä vaan korostaa. Eikä se saa olla tylsillä lohko-, lankku- tai talonpoikaisperunoiden nimellä esiintyvien ranskisten kanssa edes samassa talossa. Peruna ei ole annoksessa vain pakollinen vatsan täyte vaan se on pieni taideteos, joka täydentää kokonaisuuden. Sellainen annos on löytynyt Laternasta. Paikka lienee nykyisin valitettavasti vain tilausravintola.

Vaikka yhden kerran Astorissa sainkin kylmää ruokaa, ansaitsee se paikkansa ravintolana, joka ei ole vain hyvä vaan parempi. Henkilökunta on juuri oikeanlaisesti läsnä mutta ei häiritse tyrkkyämällä tai virallisuudella. Paikassa henkii jonkinlainen vanhanaikainen ravintolamaisuus valkoisine liinoineen. Ruoka on sointuisaa ja jättää hyvän mielen.

Valitettavasti Tampere ei ole onnistunut vakuuttamaan minua tämän enempää. Ehkä vielä jonain päivänä, kun alan rikastua ja lakkaan köyhtymästä, pääsen kokeilemaan Tiiliholvia, Näsinneulaa, Heinätoria, Tammeria ja Hella & Huonetta. Ne ehkä pääsevät listalleni, ehkä eivät. Tiettäväksi lie käynyt, etten ole helppo.

Mutta. Onneksi meillä on Suomen Turku. Sieltä löytyvät oikeanlaiset italialaiset pizzat ja maailman parhaat pastat paikoista Sergio's ja Trattoria Romana. Tunnelma molemmissa paikoissa on italialaisempi kuin Italiassa. Romanan Pasta Garbonara on ylitaivaallista. Aurajoen rannalla oleva Blanko puolestaan osaa hurnata paitsi lammaspastallaan myös juuri oikeanlaisilla salaateilla, jotka eivät ole vain salaatteja vaan elämyksiä.

Vähintäänkin Suomen parhaan pippuripihvin paistaa Pippurimylly ja ehken jopa maaiman parhaan kala-annoksen valmistaa Kaskenahde [kalaravintola, joka pitää kokea: listalta kannattaa poimia kokin päivän erikoisuudet (spelttikuorrutettu siika vei kielen, puhumattakaan paikan omasta leivästä ja oliivilevitteestä ja omistajasta, joka huomasi, että leipä maistuu ja kantoi sitä lisää pöytään)]. Molemmat paikat ovat olleet siellä saman näköisinä suunnilleen aina tai ainakin vuosista 1974 ja -73.

Vanhojen vastapainoksi tuli onneksi vielä yksi, joka on melkein ylitse muiden. Vasta ihan äsken elokuussa avattu Smör onnistuu ihan kaikessa. Sen ruoka on taivaallisen makuista, annos on niin kaunis, että sitä tuskin raaskii syödä ja makujen harmonia pitää mielen hyvänä viikon. Paikka Aurajoen rannassa vanhan talon kivijalassa on kaunis ja tunnelmallinen ja henkilökunta onnistuu saamaan hienostuneesta tunnelmasta huolimatta jopa sortseihin pukeutuneet satunnaiset matkailijat tuntemaan itsensä paikan erikoisvieraiksi.

Jotta ei jäisi vaikutelma, että vain rahalla saa hyvää, on kierros hyvä lopettaa Allin grillille. Alli tekee lippakioskissaan maailman parhaan kerroshampurilaisen, jonka salaatti melkein vielä kasvaa maassa ja kokolihapihvi ammui vielä aamulla.

Kirjoitti: mea 10:06 | Jälkipuheet (27)

Ajattelen mielelläni olevani pitkämielinen ihminen. Annan lähes aina toisen tai kolmannen mahdollisuuden, jos toiveeni ja/tai odotukseni tulevat petetyiksi. Pätee ihmisiin sekä palveluja tuottaviin laitostumiin, mikä yleensä tarkoittaa tietenkin ihmistä myös. Jospa nyt jätän tuonnemman pohdiskelun kohteeksi ihmisen an sich ja kohdistan terävän kieleni minut aivan liian usein pettäviin ruokaravintoloihin. Muutaman kerran olen jättänyt antamatta edes toista mahdollisuutta, koska ruoka on ollut joko luokattoman huonoa tai kylmää tai annokset hintaansa nähden niin pieniä, että pitää mennä nakkikiskan kautta kotiin. Näitä mahdollisuutensa jo kerrasta menettänietä on Tampereella Aino ja Ilmari [aivan kohtuuttoman pitkä aika odottotelua ennen kuin edes lista tuotiin käteen eikä ruokakaan ollut kummoista], 2H+K [jos ruuan nimi on härkäruukku, niin asiakas olettaa, että annoksessa on ruukun lisäksi myös lihaa] ja Kehräsaaren Hook [ribsit kummallisia lattanoita läpysköjä].

Toisen ja kolmannenkin mahdollisuuden mutta eivät enempää ovat saaneet Salud [yliarvostettua ja -hintaista ruokaa tehdasmaisen ja ylimielisen tarjoilun saattelemana], Myllärit [ensimmäisen kerran loistava ruoka antoi odottaa toiselta käymiseltä samaa mutta pettymys oli suuri, ilmeisesti kokki oli vaihtunut], Dennis [ylimainostettua lättyä], Napoli [ylirasvaista lättyä], Bella Roma [yliarvosettua tuikitavallista lättyä] ja Plevna [ylimielistä ja huolimatonta tarjoilutyöskentelyä sekä tarjoilijaa liian kauan odottanutta, valmiiksi kylmää, ylirasvaista mättöä].

Männäviikonloppuna nälän kurniessa suolistossa arvoimme Erityisavustajan kanssa, mihin Tampereen vielä pannassa olemattomaan syöttämöön rahamme kantaisimme. Kummallakin kivisti lihahammasta enemmän kuin pizza- tai pastahammasta ja ihan sillä perinteisimmällä tavalla eli halumme kaluta sian luita nosti päätään voimallisesti. Muistimme että The Grillllä oli vielä kolmas mahdollisuutensa saamatta.. Ensimmäinen kerta jätti jotenkin petetyn olon vaikka tarkempaa muistikuvaa ei olekanaan, jotain salaattia se oli. Toisella kerralla sain kanapastan tilattuani lautasellisen keitettyä nauhamakaronia, jonka päällä kolme mautonta ja väritöntä kanafilettä. Mutta siis. Koska paikan nimi on The Grill, niin kohtuullista on antaa grillimestarille myös oikea lihamahdollisuus, joten kannoimme nälästä kurnivat vatsamme Frenckellin aukiolle. Paikka oli lauantain alkuillasta jo lähes täynnä ja joka ainut vapaa pöytä varattuna.

Istahdimme meille armollisesti pariksi tunniksi osoitettuun pöytään. Tilasimme arvelematta ribsit uuniperunalla, koska niitä mielemme teki. Kohtuullisessa ajassa eteemme kannettiinkin laatuisan kokoinen lautasellinen vaaleita [sic!] telaketjun pätkiä. Tiedämme toki, että ribsit keitetään ennen kuin ne grillataan mutta kun paikan nimi on The Grill, niin vähiten juuri siellä odottaa saavansa mikrossa lämmitettyjä keitettyjä sian luita. Vaikka kuinka yritti uskotella itselleen, että hyviä ovat ja mahdollisimman nopeasti niitä kalusi, niin puolivälissä oli jo pakko antaa periksi. Luut olivat kylmenneet syömäkelvottomiksi ja vaaleaa mikrolihaa ei pystynyt millään mielikuvituksella perustellen enää nielemään. The Grill saa minun puolestani syöttää manselaisia niin paljon kuin kehtaa mutta minua ei sinne enää saa.

Vinkiksi ulkokuntalaisille herkkusuille: jos Tampereella ruokapaikka on suosittu, kuten Salud, Plevna, Bella Roma, Napoli ja The Grill, niin älkää menkö. Tai voitte te mennäkin mutta olkaa varoitetut: tamperelaisten makuhermoja tyydyttääkseen ei tarvitse kokin loihtia ikimuistoisia sinfonioita. Täällä riittää, kun on paljon rasvaa tai syöttölällä hieno maine.

Kirjoitti: mea 07:45 | Jälkipuheet (25)

Klikkaa kuva isommaksi.

Parasta kesässä oli pitkäaikaisen ja tähän saakka mahdottomalta tuntuneen haaveen toteuttaminen: Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle, Galdhöpiggenille kiipeäminen. Kuvan ottamisen hetkellä, 11.7.2009 klo 17, olin noin 2400 metriä meren pinnan yläpuolella, takana oli 7 tuntia kipuamista. Olin juuri laskenut kuvan kaksi pyllymäkeä [JIIHAA!] ja onnellisen tajuamaton, että vuorelta laskeutumiseen menee vielä toiset 7 tuntia.

Valokuvatorstai / Parasta kesässä

Kirjoitti: mea 05:54 | Jälkipuheet (16)

Virkanainen aina niin inspiroituu elokuisin, kun hänen aamulehtensä väliin ujautetaan työväenopiston ja naisvoimistelijattarien syksyn kurssitarjonta ja Hyvät harrastukset -lehti.

Ajattelin aloittaa tänä syksynä tällä lukkarilla:

Ma: tankotanssi, veneilyn alkeet, seinäkiipeily, Dance Flow, Ju-Jutsu ja joogan perusteet
Ti: joogan jatkokurssi, portugali, napatanssi, Hip Hop, puno-itse-seinäkiipeilynarusi-kurssi sekä kirjallisuuspiiri
Ke: kudo-itse purjekangas-kurssi, tulivuorilautailu, lassipallo, helmikurssit I ja I ja shakkinyrkkeily
To: maastoyksipyöräily, vesijuoksu, avainkaapin teko, kuntosali, takan rakentamisen alkeet ja kreikka
Pe: 50 km:n juoksu, ratsastus, kahvakuulailu, spinning, Balletone ja Step'n Fun
La: veneen rakentamisen perusteet, purjeen ompelukurssi ja Centered Riding
Su: miesten telinevoimistelu

Aika varmasti osa uusista harrastuksistani hiipuu syksyn mittaan mutta sehän tarkoittaa vain, että voin uuden vuoden aloittaa taas uusien elvyttävien ja elähdyttävien harrasteiden parissa.

Kirjoitti: mea 17:37 | Jälkipuheet (17)

Inspiroiduin tästä ansiokkaiden keski-ikäisten herrojen uudesta aloituksesta miettimään, mistä tunnistaa nainen keski-ikäisyytensä. Tunnustahan hän ääneen sitä ei mutta hiljaa mielessään tunnistaa merkit toki. Toisinaan. Niinä hetkinä, kun aamulla ei vaan jaksa. Ja silloin, kun ei vaan osaa. Ja silloinkin, kun ei enää viitsi. Ja myös silloin, kun ei enää välitä. Eli aika usein.

Havahduin omaan mahdolliseen keski-ikäisyyteeni tänään, kun huomasin, että se ansiokas kahden loistokkaan, mutta ah aivan liian kalliin naamarasvan yhdistelmä, johon höyryspäissäni sijoitin lentokentällä pienehkön omaisuuden, alkaa olla lopuillaan. Ensinnäkin: nyt jo?! Vasta kolme kuukautta käytössä! Mutta varsinaisesti vanhaksi tunsin itseni, kun aloin arpomaan, ostanko uudet naamarasvat vai uuden television. Ne nimittäin maksavat yhtä paljon.

Maailma on ajanut ohitseni varmasti jossain siinä main, kun televisioiden hinnat ovat halvenneet tai naamarasvojen nousseet tavoittaen toisensa. Tai ehkä silloin, kun aloin tuntea tarvetta moisiin ylellisyyksiin. Tai ehkä juuri tänään, kun aloin miettiä, kumpaan sijoitan. Yksi on kuitenkin varmaa: vanhuus on koittanut sinä päivänä, kun en edes mieti rasvan ostamista vaan katselen vaan sitä televisiota.

Kirjoitti: mea 17:20 | Jälkipuheet (7)

Ajan kohtuullisen paljon autolla ja kuuntelen pakosti Novaa, koska se on ainoa kanava, joka kuuluu kaikkialla. Novan miesjuontajat ovat leppoisia, huumorintajuisia, selkeäsanaisia ja nokkelia. Samaa ei kuitenkaan todellakaan voi sanoa saman firman naisista, joista löytyy koko kirjo ässävikaisia, ylipirteitä, kummallisella tekolaulavalla nuotilla kailottavia hölöttäjiä, jotka joka toisessa välissä hohottelevat omille tyhmille jutuilleen. Kesällä näillä naisjuontajilla on lisäksi erinomainen tarve kertoa joka välissä puolihuolimattomasti, että niillä on omakotitalo ja kesämökki. Milloin on jätetty pyykit pihalle, milloin uitu kuutamolla ja milloin grillailtu ja saunottu.

Kesämökkiterrorismi ottaa aika huolella päähän tällaista kerrostalossa öitään hikoilevaa virkanaista, joka on lomansa jälkeen viettänyt käytännössä kellon ympäryksiä töissä. Todellakin olen näin ollen innosta piukeana, hymy korvissa myötäilemässä, kun joku kertoo kuutamouineensa ja tulevansa töihin suoraan mökiltä ja kuinka ihanaa on aamu-uida ja kuinka se niin piristää työpäivää.

Ihan totta. Meitä tavan tallaajia ei t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n kiinnosta kärpäsen kakan vertaa teidän kesämökkielämänne ja saunaremonttinne.

Kirjoitti: mea 20:13 | Jälkipuheet (8)

Olen kiitettävästi aina ollut hyvä välttelemään valokuvissa pällistelemistä. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen poistanut kavereiden kameroista kuviani, kun olen joutunut yllätetyksi. Minä en ole kuvauksellinen, minussa ei ole mitään kuvattavaa, en osaa olla luonnollinen, olen smurffi. En. Halua. Nähdä. Itseäni. Valokuvissa.

Tänään jouduin yllätetyksi, kun työporukka teki muuttoa. En kehdannut alkaa kirkumistani ja pakoilemista vaan jäkitin teennäisesti hymyillen muiden mukana. Ja voi helveisson, että kannattikin. Nyt taas voin oikein netissä kauhistella, miten näytän isotissiseltä smurffilta, joka hymyilee hauikset pullistellen virkatehtävissään.

Omituista. Olen puoli metriä muita pienempi kuvissa vaikka todellisuudessa olen yhtä pitkä kuin kaikki. Ajoittain jopa pidempi. Ja pienirintainen ja sopusuhtainen ja luonteva. En sellainen isotissinen smurffi, joka kuvissa esiintyy minuna.

Kirjoitti: mea 21:10 | Jälkipuheet (4)

AargHh!$¤%&! Taas on käsillä se aika vuodesta, kun virkanainen tuntee itsensä turhaksi kansalaiseksi ja epänaiseksi. Kaikki muut Suomen naiset kun ovat pakastaneet kymmeniä litroja mansikoita, jotka ovat käyneet omin käsin poimimassa jossain Perä-Heikkilän mansikkakartanon pellolta 500 kilometrin takaa. Lisäksi he ovat poimineet hilloja elikkäs lakkoja ämpäritolkulla ja tottakai mustikoita on kymmeniä litroja poimittuna. Oman puutarhan viinimarjasadotkin olivat vallan mahtavaiset ja niistä keittelivät he marjamehua kellarit pullolleen.

Joka ilta samaiset naissankarit lisäksi pyöräyttelevät piirakoita edellisvuoden marjoista, jotta saisivat tilaa uudelle saaliille. Että minä olen näppylöillä, kun kuulen, että joku pyöräytti pari piirakkaa. Onko mitään muuta ilmaisua, jolla kertoa yhtä ytimekkäästi yhdellä sanalla oma erinomaisuutensa, ylivertaisuutensa, ahkeruutensa ja näppäryytensä.

Minä inhoan yli kaiken kiisseleitä ja marjapuuroja. En voi sietää kaurapuuron seassa marjoja; voisilmä on puuron ainoa oikea mauste. Pakastetut mansikat näyttävät väljähtyneiltä etanoilta ja mihin niitä muka voi käyttää? Mustikkasoppa on lierua, joka sinistää hampaat eikä maistu miltään ja marjamehut sokeripommeja. Ja jos nyt joku sanoo, että marjoilla voi korvata karkit, niin minä sanon, että tyyppi ei tiedä yhtään mitään karkeista. Marja voi korvata karkin vain, jos siinä on puolet sokeria ja sittenhän onkin ihan sama, syökö karkkeja vai marjoja. Marjat eivät *todellakaan* ole karkkeja.

Säästäkää minut iltamyöhään pyöräytetyiltä pakasteentyhjennyspiirakoiltanne ja sankarikertomuksilta marjasaaliiden mahtavuudesta. Herrahyvästihallitkoon: kohta alkaa se sienestyssankaruus. Eikä siinä vielä kaikki. Kun aletaan vaihdella kurpitsareseptejä, poistun kahvipöydästä. Kurpitsa on maailman turhin vihannes.

Kirjoitti: mea 17:49 | Jälkipuheet (23)

Kun pää ja takki ovat tyhjiä, pitäisi tehdä, kuten työkaveri tänään iltapäivällä. Hän ryhtyi perkaamaan viinimarjoja. Huoneessaan odotti purkamaton muuttokuorma, työtehtävät pursuilivat käytäville ja koko Korporaation muuttoprojekti on kesken noin tuhannen muuttolaatikon verran. Tyynen rauhallisesti hän kuitenkin ryhtyi perkaamaan marjoja, koska hän ei omien sanojensa mukaan pystynyt sulattamaan kaikkea sitä muutosta. Muuttoa, uutta työtä ja kaikkia niitä purkamattomia laatikoita.

Miksi, kysyi tuttava, kun ylpeänä kerroin kiivenneeni kahden ja puolen kilometrin korkeuteen vuorelle? Niin. Miksi? Ehkä siksi, koska olin päättänyt. Tai siksi, että se on Pohjois-Euroopan korkein vuori ja sinne kiipeämällä todistin itselleni pystyväni ihan mihin vaan, jos haluan. Ja ainakin siksi, että opin, ettei ei pidä ajatella liikaa asioita etukäteen. Ne tulevat sellaisina kuin tulevat, pohdin minä niitä tai en. Liiallinen pohtiminen vain estää ryhtymästä ja vain ryhtymällä selviää, pärjääkö vai ei. Kaikesta selviää, kun ottaa asiat kivi kerrallaan.

Kirjoitti: mea 18:35 | Jälkipuheet (4)