En kykene sanoin kuvailemaan mitä mieltä olen tuollaisesta lapsenkasvatus-metodista, joten tyydyn vain toteamaan että tuohan on vapaan kasvatuksen mukainen rankaisu.

Toisin kuin yleensä luullaan, "vapaa kasvatus" ei tarkoita pellossa elämistä, vaan pelossa elämistä.
Lasta ei saanut rankaista fyysisesti, mutta psykologisia keinoja sai ja piti käyttää. Aikoinaan tuo oli niin vallankumouksellista, että tämä kasvatusmetodi jäi henkiin.

Vapaa kasvatus muuten keksittiin Ranskassa, eli samassa maassa joka on tuonut maailmanhistoriaan mm. giljotiinin.

You do the math.

Äitini oli edelläkävijä: hän harjoitti samaan aikaan perinteistä "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" -menetelmää sekä vapaata kasvatusta. Totisesti pelossa oli tarkoitus elää ja siinä äiti onnistui. Kunnes tuli teinivuodet ja kapina.

Hämmästyttää itseäni aika lailla, että nyt aikuisena huomaan monen asian teinikapinasta huolimatta iskostuneen itseeni. Elän toivossa, että keski-ikä tuo uudet kapinavuodet ja uskallan taas kyseenalaistaa ääneen ja voimakkaasti ilman syyllisyyden tunteita.

Koti nyt oli okei, useimmiten, mitä nyt uskoivat kulman penskkoja mua paremmin.
mutta kansakoulu, raakalaismaisine, estottomasti sympatia-antipatia-suhteitaan esitelleine pedagogian oppineineen, jo puistattaakin.
Siinä on monta puolta asiaa - mutta tarkoituksensa (kai) kaikella. Skidiäni mä tuin, kun se halus eroon painajaismaisesta uskonnonopetuksesta.

Kuulostaa tutulta! Oma lapsuuteni oli pääasiassa onnellinen mutta siihen kuului tiukka kuri varsinkin isän osalta. Aikuisen sana oli laki, työtä piti tehdä, liikoja ei kehuttu (se ylpistää suotta). Tietynlainen syyllistäminen ja pelottelu oli tehokas keino saada lapset tottelemaan. Teini-ikäisenä tottakai kapinoin, mutta silleen vaisusti että vanhemmat ei kaikkea tienny. Kasvatus oli sikäli tehonnut että ei uskallettu vastaan sanoa.
Sitten tulivat omat aikuisvuodet, perheen perustaminen ja omat lapset (ja niiden kasvatus). Nyt viidenkymmenen tienoilla olen sitten vasta ruvennut pohtimaan ja läpikäymään omaa lapsuutta toden teolla. Varsinkin sitä miten se on minuun vaikuttanut: syyllistyn helposti, en osaa sanoa ei, kuvittelen muiden näkevän minut laiskana ja saamattomana. Nämä tällaiset ajatukset enhän minä mitään jne. Sieltähän ne lapsuudesta vieläkin vaikuttavat oloon ja eloon. Kaipa ne on syytä nyt käydä läpi, jotta voi lopun ikänsä käyttää huolettomasti, turhia syyllistymättä ja pitäen pintansa.
Kyllähän sitä on hyvä kapinoida näitä lapsuuden kokemuksia vastaan, jollei teini-iässä, niin viimeistään täällä keski-iässä.

Koulu, aivan. Lisää takaumia. Eikä ihan kivoja. Nimenomaan tuo sympatia-antipatia-suhteilla manipuloiminen oli ahdistavaa. Mutta minuthan oli jo siihen mennessä koulittu keräämään pelkkiä sympatia-pisteitä, joten minulle asia ei tuottanut päänvaivaa. Ennen kuin vasta sitten teinikapinavuosina mutta silloinhan antipatiat käännettiin voitonmerkeiksi.

Onpa näistä epätoivoisista kasvuvuosista itse kukin varmasti sen veraan hyötynyt, että ei samaa rasitetta siirrä sukupolvelta toiselle. Enää.

Cirkus. Jos en tietäisi, että sinä et ole minä, tietäisin kenestä kirjoitat. Kun uskaltaa alkaa käydä läpi, myöntää vaikka näin ääneen asioita, joista ei ole voinut koskaan puhua. Oletan sen aukaisevan solmuja.

Isäni kirjoitti ennen kuolemaansa elämäkertansa ja näin, miten kirjoittaminen vapautti hänet. Jospa siihen samaan joskus pääsisin.

Kiitos,
luin kirjoituksesi ja se sai minut ajaittelemaan..
mina en hyvaksa kanssa yhtaan jos tyttareni sanoo vastaan..
Taytyy muuttua

Havahduttavaa saada eri puolelta katsottu näkökanta. Arvostan.

Ei-hyväksymisen ja kieltämisen välillä on pitkä matka. Ja matkahan on mielentila. Ei ole pakko muuttua. Voi olla sanomatta mitään vaikkei hyväksyisikään aina kaikkea. Ja jossain vaiheessa huomaa, että hyväksyy, koska huomaa, ettei kaikkeen tarvitse suhtautua joko tai. Voi antaa asioiden mennä ja olettaa fiksun jälkikasvun vain koettelevan omia ja vanhempien rajoja.

Jep, kasvattaminen on todella haastavaa. Miten opettaa oikea, väärä, kohtuullinen ja kohtuuton. Miten tukea tunteiden hallintaa, mutta ei tukahduttaa tunteita.

Meillä on jäähypenkki käytössä selvistä tottelemattomuuksista (vaaralliset tilanteet, lyöminen jne.). Jäähyllä on ns. "henkinen" komero, joka pitää rakentaa jäähykäytännön aloituksessa, eli jäähyltä ei pääse pois, ennekuin tullaan päästämään (aikaraja, 1min per ikävuosi).

Tuntuu että 3v tyttäreni oikeastaan pitää tuosta jäähypenkistään, strukturoitu tapa rauhoittua, pyytää anteeksi ja sopia.

Lapsen kohtuuttomuus ja kiukuttelu (tunteet) ovat sitten hankalampia. Rasittavissa, ylivenyvissä kitinä- ja parkukohtauksissa ajan usein tytön omaan huoneeseensa ja huudan, että ulos saa tulla vasta kun on rauhoittunut... Tuntuu toimivan sekin, mutta luulen että molemmille jää niistä vähän paha mieli.

Ylipäätään oma vanhemmuus on lisännyt ymmärrystä omien vanhempien virheitä kohtaan. Välejä se ei juuri kuitenkaan ole parantanut, ainakaan vielä.