Me kohtasimme tänään hämmentävän näyn Ideaparkissa. Nainen suuttui, kun mies ei antanut tämän mennä Marimekolle. Tai siis olisi antanut, mutta siinä tapauksessa nainen olisi saanut mennä taksilla kotiin (minkä mies ilmoitti jäätävän kylmin äänin ja elein). Nainen polki jalkaansa ja väänsi itkua, ja liukuportaita ylös kohotessa ääni kohosi samaa tahtia. Mukana olleet kaksi lasta eivät olleet milläänsäkään.

Pikku episodista riitti meillä juttua koko kolmen vartin kotimatkaksi. Riitoja nyt näkee kun vähänkin katselee ympärilleen, ja väkivaltaakin on tullut nähtyä (95 prosenttia siitä, kun asuimme yhden kesän Flemarin ja Hesarin kulmassa Kalliossa), mutta tuo tilanne oli kuin tragikoomisesta elokuvasta. Kuvausryhmää vain ei näkynyt missään.

Oikea ratkaisu olisi tietenkin mennä väliin, ottaa turpaan molemmilta ja halvaantua loppuelämäkseen kaulasta alaspäin. Ei kiitos. Mutta en mä silti naurais vieressä.

Maria, menikö se nainen Marimekkoon vai perheen kanssa? Tossa on varmaan vähän se sama juttu kuin lasten kanssa. Jos uhkaa, että jos et nyt tule, niin äiti jättää. penskat tietää, ettei se koskaan kuitenkaan jätä. naisetkin tulee aina perässä.

Janne, juuri noin. Plus saada syyte kahdesta pahoinpitelystä. Parempi vaan katsoa sivuta valmiina hälyttämään joko lanssi tai poliisi tai molemmat.

Jokirannassa lauantaina muuten yks tyyppi sai paikalle kolme paloautoa, kaksi lanssia ja poliisin. Ihan vaan, kun oli hauska temppu. Saattaa kolahtaa isohko lasku huomenissa.

Ei jääty seuraamaan tilanteen etenemistä, kun oltiin juuri ulko-ovella lähdössä pois koko lafkasta - mulla muuten Marimekon kassi kädessä :D

Mutta siis lähtiessämme nainen kiukutteli liukuportaissa, eli oli ainakin toistaiseksi vielä seurueensa mukana.

Naisen oli täytynyt joskus aiemmin vinguttaa luottolimittiä oikein huolella Marimekon myymälässä. Tai unohtaa hakea anoppi treffipaikalta, koska oli unohtunut Marimekolle. Tai pelehtiä jonkun metroseksuaalin miehen kanssa Marimekon sovituskopissa...

Tai sitten se mies oli kusipää.

Bill Clinton muistelmissaan kertoi, kuinka hän vierailu nuorna miehenä Suomessa ja näki miten kaksi miestä alkoi tappelemaan. Hän oli vähällä mennä väliin, mutta paikalliset olivat sanoneet että älä nyt ole tyhmä, anna olla.
Hänestä tuollainen oli outoa.
Itse en ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen, mutta kavereilta olen oppinut että ei kannata mennä väliin, nopeasti meinaan itse olet yhteisen vihan kohde.

Mediasta puheenollen itse tahtoisin kysyä seuraavan jutun kirjoittajalta miltä tuntui kun viimeinenkin osa hänen sielustaan kuoli: "Näin Michael Jacksonin ruumis kuljetettiin sairaalasta - katso kuvat ja video"

Ja tämä siis MTV3.fi-viihdeuutisissa...

kai ne elämästä sitten kertovat, elokuvat - katsoin tuossa kotomaauutuuden, joka paneutui niinkin omaperäisiin teemoihin kuin vieraissa käynti, parisuhderistiriidat, ryyppääminen räyhääminen: tappelu ja rellestys.

t, juuei, ei sekaan voi mennä, ellei halua syytettä sekä turpiinsa.

Tänne saakka kuuluu, kun maikkari ja iltaläpyskät hierovat karvaisia käsiään yhteen, kun joku kuolee. Niitä varmaan harmitti, kun kuolemia tuli ryppäissä.

-rh, niin ne tekee. Elämä vaan on usein tarua karumpaa.

"Toisen tuska on toisen viihdettä."

Sama vaivaa, ja juuri vastikään sitä tulin kommentoineeksi.

Luulen, että minua näissä lehtijutuissa surettaa ennen kaikkea se, minkälaisia piirteitä tällainen spektaakkelisoitu, julkisuuden voimistama tapa käsitellä asioita (vaikkapa sitten kuolemaa), tuo esille ihmisistä, ihmisyydestä. Ihmisten henkilökohtaisemmat surunilmaukset vaikkapa julkkisten kuolemista tuntuvat paljon kunnioittavammilta - ehkä juuri sen vuoksi, että ne ovat henkilökohtaisia.