Lapsena kesät oli aina aurinkoisia, pitkiä ja lämpimiä ja juhannus kesti monta päivää. Yhtenä juhannuksena oli pahempi ukkonen ja vaarin verstas paloi ja verstaassa olleet jännittävät jutut. Vaari oli oikeasti isovaari. Vaari oli puuseppä, joka teki verstaassaan venettä ja ruumisarkkua. Ja vaarilla oli siellä verstaan vintillä kessua. Siksi lapset eivät sinne saaneet mennä. Ja siksi menimme. Oikeasti vaari oli jo silloin niin vanha, ettei enää mitään nikkaroinut ja kessu oli aiheuttanut huulisyövän mutta en minä silloin ymmärtänyt vanhuutta. Kaikki olivat mummolassa vanhoja. Mutta arkku ja vene ja kessut siis paloivat. Monta vuotta leikin pelkääväni ukkosta, koska se polttaa taloja mutta oikeasti olin aika innoissani aina, kun ukkonen nousi. Ja vieläkin sillä kohtaa kasvaa outoa kasvia.

Juhannuksena mummolan portaiden molemmin puolin tuotiin koivut ja sisälle pihlaja. Ja sokerikakkutaikinassa oli monta ylimääräistä munaa, jotta vatkaaja sai taikinaa niin paljon kuin jaksoi syödä. Siksi sokerikakkutaikina on lohturuokaa vaikka ei siihen silloin liittynyt muuta kuin, että isä ja äiti tulivat kaupungista maalle ja mummo ja äiti aloittivat riitelyn. Sitten lämmitettiin sauna ja saatiin saunalenkkiä ja limsaa. Mikään ole niin hyvää kuin saunalenkki ja limsa. Ja kakkutaikina. Ja se, kun ne koivut oli siinä rapunpielessä ja aurinko paistoi ja juhannus kesti monta päivää.

Myöhemmin ei enää ollut niin kivaa. Kerran olin kaverin kanssa viisitoistavuotiaana teltalla yli yön ja kotona iskä haukkui minut sanoilla, joita en ollut siinä talossa koskaan kuullut. Olin tyrmistynyt. Olen vieläkin. Tarkemmin ajatellen. Kyllä lapsiinsa pitää luottaa vaikka ne valkoisia valheita kertookin. Mutta se on vain vanhempien suojelemiseksi. Oikeasti mitään ei koskaan tapahtunut. Paitsi iskän mielikuvituksessa. Iskä kertoi tietävänsä, mitä pojat haluavat. Minä olin niin tajuton ja viaton, että en tiennyt ennen sitä.

Että hyvää juhannusta vaan itse kullekin. On se hyvä juhla. Oikeasti, pitää vaan löytää oikeat ihmiset ympärilleen.