Nyt se on taas. Se aika, kun beessit, keski-ikää vanhemmat (keski-ikähän on melko häilyvä käsite, tosin) naiset istuvat bussikatoksessa hajareisin käsilaukku sylissä, Martta-kengät liikavarpaiden ja turvonneiden jalkojen vevyttäminä. Niillä on kevyt kesälierihattu koketisti kallellaan takaraivolla ja Tallinnasta ostettu pitsinen villatakki tiukasti kaulan alta napitettuna. Suonikohjuiset jalat ovat rumat mutta se ei estä niitä pitämästä liian lyhyttä kirjavaa navettamekkoa, joka nousee takaa ylös, kun ne kävelee väärin säärin vaivalloisesti bussiin, joka vie niitä terveyskeskukseen.

Ne istuu aina ja valittaa. Paitsi, jos ne kävelee. Jos toinen samanmoinen ei ole kuuntelemassa, ne valittaa sille, joka ei ymmärrä välttää katosta. Bussissa ei pidä koskaan mennä istumaan eteen ikkunapaikalle tai viereen tulee navettamekkoinen mummu, joka huokailee kuuluvasti kunnes alkaa valittaa.

Niillä on kuuma ja ne valittaa, että on liian kuuma. Ne valittaa, että kesäkin se on kohta loppu ja että johan ne päivätkin lyhenevät. Ne valittaa, että terveyskeskuksessa on kauheat jonot ja verenpainekin on korkealla ja kolestrit koholla ja sydämesta niin otttaa. Eikä ne myönnä, että niistä on vain mukava istua siellä viileässä terveyskeskuksen aulassa ja valittaa mielensä kyllyydestä muille mummuille. Ainoa huono puoli terveyskeskuksissa niiden mielestä on, että täytyy kuunnella, kun mummut valittaa eikä saa yksin valittaa.

Kirjoitti: mea 12:45 | Jälkipuheet (6)

Kauppareissulla kävelin vahingossa keskelle perhedraamaa. Se alkoi naisen äänekkäällä "mä lähden nyt enkä koskaan palaa" -huudolla, jonka jälkeen mies siirtyi kadun toiselle puolelle huutaen, että menekin nopeasti taikka soitan poliisit. Jonka jälkeen nainen tuli takaisin ja tinttasi nyrkillä miestä keskelle näköä. Tai siis ainakin sinne päin. Jonka jälkeen mies otti naista tukasta ja retuutteli ympäriinsä.

Kukaan riskeistä ohikulkijoista ei tehnyt elettäkään auttaakseen pienikokoista naista. Kävelivät vaan naureskellen ohi. Ei se mieskään mikään gladiaattori ollut, tavallinen rimppakinttu pula-ajan hippi, joten apua sekin reppana olisi tarvinnut. Vaan erotuomariksi halukkaita ei näihin perheotteluihin useinkaan kaivata eikä haluta. Tuomarista tulee nopeasti yhteinen vihollinen. Mutta eipä siihen arvaa väliin mennä isompikaan ihminen. No. Tällä kertaa loppu hyvin: aikansa nahisteltuaan sekä iskuja ja luonneanalyyseja vaihdettuaan läksivät samaan suuntaan sulassa sovussa.

En tiedä, itkeäkö vai nauraa: Risto Aution kertomus Alzheimerin tautia sairastavasta isästään on laitettu Maikkarin Viihdeuutisten alle.

Tähän on tultu. Toisen tuska on toisen viihdettä.

Kirjoitti: mea 20:57 | Jälkipuheet (8)

Sillontällön aikuinen nainen joutuu kiusallisen kysymyksen äärelle. Kiertäen kaartaen tai kännispäissään suoraan rykäisten lähestyy satunnainen tuttavuus sillä The Kiusallisella Kysymyksellä: kuinkas vanha sä olitkaan. Syntymäpäivinä tututkin lankeavat tähän synneistä mustimpaan, kuinkas paljon sä täytitkään. No nainenhan on aina näitä tilanteita varten kehittänyt kukin tyylilleen sopivan vakiovastauksen. Ystäväni tapaa sanoa, että no ei toi sunkaan purentas paras mahdollinen ole. Mutta yleensä me olemme sanoneet, että 28. Viime vuonna sovimme täyttävämme jo 30. Sehän on semmonen kiva tasaluku ja tasalukuja on aina syytä juhlia.

Yhden kerran olen tehnyt sen virheen, että olen vastannut kysymykseen, että no arvaa. Virhevirhevirhe. Kysyjän päässä alkaa raksuttaa näkyvä laskukone: ensin se arvioi, sitten se vähentää varmuuden vuoksi muutaman vuoden, sitten se miettii, että entä jos mä arvioin väärin ja vähentää lisää. Sitten se pamauttaa jonkun mielestään imartelevan luvun ilmeellä, josta sokea otsaluullaankin näkee, että mies heittää imartelulukuja mutta tarkoittaa ihan muuta. Jolloin nainen laskemaan, että kuinkahan paljon se oikein alensi sitä arviotaan ja ynnäiltyään tovin tulee siihen tulokseen, että kaverihan on ihan pelle. Se pitää mua ikäloppuna.

Testin mukaan olen 26. Olkoon siis niin. Sitä onkin hyvä juhlia viikonloppuna. No. Oikeasti täytän 34. Tai siis hetkinen .... täytyy laskea. Täytän 36. Aikuisten oikeasti. Kai.

Kirjoitti: mea 19:40 | Jälkipuheet (11)

Onnea on saada ulkona paistettu kesän ensimmäinen, voissa rapereunaiseksi tiristetty lettu suoraan pannusta lautaselle. Päälle sokeria. Ei muuta: marjat marjoina, hillot hilloina ja letun päälle sokeria. Letun. Ei lätyn tai räiskäleen tai lätyn, saati plätyn. Herraparatkoon. Lettu on lettu.

Onnea on kesäilta, saa olla kylmä ja sateinenkin, kunhan kädessä on kuuma ja rapsahtavan lihaisa grillimakkara ja toisessa kädessä kylmä olut. Taustalla saunanlämmityksen tuoksu ja oven suussa vihta odottamassa. Vihta. Ei vasta.

Onnea on istua pitkää kesäyötä rantasaunan rappusilla vilvoitellen ja katsella, kun vesirotta kyntää vanaa peilityveneen pintaan. Savu tuoksuu ja jalkoja kihelmöi polviin asti uskallettu talviturkin heitto-operaatio.

Kirjoitti: mea 20:29 | Jälkipuheet (5)

Lapsena kesät oli aina aurinkoisia, pitkiä ja lämpimiä ja juhannus kesti monta päivää. Yhtenä juhannuksena oli pahempi ukkonen ja vaarin verstas paloi ja verstaassa olleet jännittävät jutut. Vaari oli oikeasti isovaari. Vaari oli puuseppä, joka teki verstaassaan venettä ja ruumisarkkua. Ja vaarilla oli siellä verstaan vintillä kessua. Siksi lapset eivät sinne saaneet mennä. Ja siksi menimme. Oikeasti vaari oli jo silloin niin vanha, ettei enää mitään nikkaroinut ja kessu oli aiheuttanut huulisyövän mutta en minä silloin ymmärtänyt vanhuutta. Kaikki olivat mummolassa vanhoja. Mutta arkku ja vene ja kessut siis paloivat. Monta vuotta leikin pelkääväni ukkosta, koska se polttaa taloja mutta oikeasti olin aika innoissani aina, kun ukkonen nousi. Ja vieläkin sillä kohtaa kasvaa outoa kasvia.

Juhannuksena mummolan portaiden molemmin puolin tuotiin koivut ja sisälle pihlaja. Ja sokerikakkutaikinassa oli monta ylimääräistä munaa, jotta vatkaaja sai taikinaa niin paljon kuin jaksoi syödä. Siksi sokerikakkutaikina on lohturuokaa vaikka ei siihen silloin liittynyt muuta kuin, että isä ja äiti tulivat kaupungista maalle ja mummo ja äiti aloittivat riitelyn. Sitten lämmitettiin sauna ja saatiin saunalenkkiä ja limsaa. Mikään ole niin hyvää kuin saunalenkki ja limsa. Ja kakkutaikina. Ja se, kun ne koivut oli siinä rapunpielessä ja aurinko paistoi ja juhannus kesti monta päivää.

Myöhemmin ei enää ollut niin kivaa. Kerran olin kaverin kanssa viisitoistavuotiaana teltalla yli yön ja kotona iskä haukkui minut sanoilla, joita en ollut siinä talossa koskaan kuullut. Olin tyrmistynyt. Olen vieläkin. Tarkemmin ajatellen. Kyllä lapsiinsa pitää luottaa vaikka ne valkoisia valheita kertookin. Mutta se on vain vanhempien suojelemiseksi. Oikeasti mitään ei koskaan tapahtunut. Paitsi iskän mielikuvituksessa. Iskä kertoi tietävänsä, mitä pojat haluavat. Minä olin niin tajuton ja viaton, että en tiennyt ennen sitä.

Että hyvää juhannusta vaan itse kullekin. On se hyvä juhla. Oikeasti, pitää vaan löytää oikeat ihmiset ympärilleen.

Kirjoitti: mea 22:12 | Jälkipuheet (4)

Näyttää siltä, että blogimerkinnän nysvääminen kasaan ei onnistu ilman ärsykynnykseen kompastumista. Poikkeuksellisesti kaikki alkoi mennä pieleen jo eilen. Ensin keitin vaahtomaidot hellalle. Levyä hinkatessani paloi munakas pannulle korpuksi. Sehän myös siinä siivotessani sitten jäähtyi mutta mitäpä väliä korppumunakkaalla olisikaan ollut. Paitsi että se sattui olemaan ainoa, mitä leivän päälle oli laittaa.

No sitten se jumalanhylkäämä Krupsin keittimen pressopaineperhanan vempain vaimikäsenyton ei suostunut puristamaan vettä sen paremman hienoksi jauhetun Illy-kahvin läpi. Siis sen, jota tarjoilen vain vieraille. Aamuina, jolloin kaiken pitäisi olla täydellistä. Minä sitten tietenkin vääntämään kahvaa auki, jotta saan kahvijauhetta vähän pois, jolloin poltin käteni. Jonka jälkeen se maailmanlopun keitin puristi kyllä vettä kahvin läpi mutta niin vaivalloisesti, että julmasta ulinasta päättelin, että parempi lopettaa. Jolloin kupin pohjalla oli vain lusikallinen kahvia. Jonka jälkeen kahvaa irrottaessani paine räjäyttikin kahvit pitkin keittiön seiniä, kattoa ja lattioita. Ja siinä vaiheessa se ylikiehunut maitovaahto olikin jo sopivasti jäähtynyt. Kun join keitetylle maidolle maistuvaa haaleaa lattea ja söin kuivahtanutta munakasta, pääsi poru.

No. Oletin, että siinä olisi jo ne pakolliset kolme vastoinkäymistä. Mutta ei. Iltapäivällä poltin sipulin karrelle ja kalakeitosta tuli lievästi sanoen kummallista. Etenkin kun unohdin ostaa tilliä. Uskottelin Erityisavustajalle, että ne pienet mustat hittuset keiton pinnalla olivat maustetta. Mitä ne kyllä kieltämättä olivatkin.

Erityisavustaja kehui, että kahvi oli hyvää, munakas ihan ookoo (vaikkei sitä syönytkään) ja keitto oikein hyvää. Ihana mies.

Tästä päivästä en viitsikään sanoa mitään. Kun on nukkunut vain kolme tuntia, ei ole puhetuulella.

Kirjoitti: mea 19:50 | Jälkipuheet (14)

Kun olin äidin mielestä pienenä ollut paha, jouduin komeroon. Sellaiseen vanhan talon komeroon, jossa on nappulalukko, jonka saa auki vain ulkoa. Sellaiseen minut laitettiin. Ja ovi lukkoon. Aina siihen samaan kulmakomeroon.

Siellä minä istuin. Nurkassa pimeässä ja ymmärsin joka kerta enemmän maailmasta. On paha, jos on oma mielipide. On paha, jos sanoo vastaan. On paha, jos kysyy sopimattomia. On paha, jos kyseenalaistaa.

Olin kovapäinen ja istuin usein. Lopulta opin. Opin olemaan olematta mitään mieltä auktoriteettien edessä, opin olemaan hiljaa ja nieleksimään. Opin, ettei oikeus ole aina kohtuus ja että toisen paha on toisen hyvä. Opin kaikenlaista.

Aika ajoin aikuisena on tuntunut samalta kuin silloin pienenä komerossa. Voimattomuutta, vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta. Mutta pelota ei. Enää.

Opin, että joku aukaisee lukon ennemmin tai myöhemmin.

Kirjoitti: mea 22:59 | Jälkipuheet (8)

Valokuvatorstai/Määrämuoto

Kirjoitti: mea 18:11 | Jälkipuheet (18)

En kai minä mitään ylenpalttisia suosionosoituksia odottanutkaan. Mutta että täydellinen hiljaisuus. Tein sentään pyytämättä. Tosinhan pitäisi jo tajuta, että nimenomaan se on väärin. Kun ei saisi tehdä mitään, mitä joku muu ei osaa, sillä se saa sen toisen tuntemaan itsensä tyhmäksi ja sehän ei ole siitä toisesta kiva. Ei. Mutta että silti. Ainoa vastaus on yksi automaattipoissaoloviesti. Kahteenkymmeneen postiin.

Mikä muuten panee jotkut luulemaan, että kun ne on niin tavattoman tärkeitä ja merkittäviä, niin ne on myös automaattisesti kaikkien alojen asiantuntujoita. Kun tieto sitten loppuu, alkaa huuto, että ei nyt tartuta pikkuasioihin vastauksena vastaukseen, jonka yrittää antaa, kun kysytään. Miten ne sen tekee: saavat toisen tuntemaan itsensä täydellisen typeräksi asiassa, jonka tietää satatuhatta kertaa paremmin vaikka päällään seisten, oikea käsi sidottuna, silmät kiinni ja vasen jalka kipsissä väärin päin takapuolessa.

Valtaväylällä mopoauto vaihtelee kaistaa miten sattuu ja on aina oikeiden autojen tiellä. Tekee mieli käyttää kansainvälistä kieltä.

Jalkakäytävällä saa väistellä räkäklimppejä.

Joskus maailma on niin täynnä virheitä, että itkua pukkaa.

Kirjoitti: mea 18:23 | Jälkipuheet (12)

Rantakahvilan edessä arviolta kuusivuotias tyttö hakee keskittyneesti balettitanssijan asentoa. Jalkaterät viipottavat somasti sivulle kömpelöissä lenkkitossuissa ja kädet kaareutuvat sirosti pään päälle. Kukkamekko pömpöttää massun päällä ja pää vinossa, katse keskittyneenä suoritukseen hän niiaa monta kerta. Yhtäkkiä tytön katse kirkastuu ja riemastuneena hän juoksee äidin luokse: "Aitiäiti, nyt mä tiedän, mitä mä haluun tehdä isona. Mä haluun prinsessaksi."

Vierasvenesatamassa miesjoukko istuu jutellen miesten välisiä viikonloppujuttuja. Vähän väliä joku tuttu ohittaa seurueen ja miehet huutavat, että aina yhdelle on aikaa. No, aina on. Yksi on ollut ylioppilasjuhlissa, yksi vetänyt pleksit, yksi ollut viikonloppuisänä. Siis sitä samaa turvallista jätkäelämää. Viikonloppuisä kertoo kuitenkin vähän huolestuneena, että hänellä alkaa olla hiukan tukalat ajat kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa. Olivat lauantaina olleet terassilla ja hän oli ottamassa kolmatta olutta, kun tytär oli sanonut: "Iskä hei, toi on jo kolmas." Yksikään vanhoista muijista ei ollut kuulemma ollut yhtä tiukka.

Kirjoitti: mea 19:22 | Jälkipuheet (0)