Ruusunpunaista äitienpäivää
Aaamulehden ylisönosastolla tänään joku äiti valitteli katkeraan sävyyn, että kun perheen lapset on niin pieniä vielä, ettei ne yksin osaa oataa äitien- ja isänpäivälahjoja, niin hän ei koskaan saa lahjaa mutta isä kyllä saa. Kyllä on maailmassa murheet pienet, jos ne tuossa ovat.
En ymmärrä tätä äitienpäivän touhotusta. Isommat lapset pyytää rahaa, että ne voi ostaa jotain tarpeetonta krääsää tai halpaa kielohajuvettä. Perheen isät ostaa vaimolle yöpaitoja vaikka eihän ne vaimot niiden äitejä ole. Sunnuntaiaamuna teeskennellään puolin ja toisin ja päivällä ravintolat on täynnä kirkuvia lapsia ja niiden valmistajia syömässä ylihintaista massalounasta. Ensi viikolla paituleita sitten vaihdetaan mieluisampiin.
Kävin äsken laittamassa omalle äidilleni kortin, kun tiedän, että jos korttia ei tule, niin maailma kaatuu. Kortin pitää hänelle lisäksi olla mahdollisimman kallis ja kuoressa postitettu, mikään taakse kirjoitettava ei tule kyseeseen. Ei muuten ole helppo tehtävä löytää tekovitsikkäiden, vaaleanpunaisten ja siirappia valuvien korttien joukosta edes suhtjärjellisen asiallisen korrektia. Jos välit eivät ole siirappia, niin en tajua, miksi kerran vuodessa pitäisi teeskennellä. En vaan pysty. Vaadin korrekteja ja tyylikkäitä kortteja.
Pari sanaa niistä korttien suojakelmuista vielä: minkä saaterin takia ne pitää olla niin tiukasti sinetöidyt, että ilman saksia tai puukkoa niitä ei saa auki ja harvemmin on tuolla postilaatikolla asioidessa teräaseita mukana. Äitini varmaan nyt yli-ilahtuu, kun saa reunastaan ruhjoutuneen ja revenneen kortin.
Jälkipuheet
Ylimakeat äitienpäiväkortin sijaan minäkin haluan lähettää äidilleni asiallisen ja kauniin kortin. Sellaisen löytyminen todellakin kestää, mutta en pysty antamaan periksi tarjonnalle. Jos en löydä mieleistäni, jää äitini ilman korttia.
En oikein tajua tätä vaalenpunaisen ja äitienpäivän yhdistämistä. Vaaleanpunainen ei missään tapauksessa ole äitiyden väri. En tiedä, mikä se on, ehkä joku paljon raadollisempi väri.
Vaaleanpunainen on pikkutyttöjen prinsessaleikkiväri. Ehkä tässä nyt yritetään uskotella, että äiti saa olla päivän prinsessana.
Mä tein kortin itse niin pääsi vähemmällä. :)
Joo, niin minäkin tein kortit aina tuonne teini-ikään saakka. Niitä äiti siellä vaalii kuin pyhäinjäännöksiä ja huokailee *merkitsevästi*, kun ennen oli kaikki paremmin.
Tämä ei odota mitään, tämä ei itsekään lähetä mitään! Kapitalistista hapatusta *phthyh*!
Tämän on pakko lähettää tai elämä muuttuu *erittäin* vaikeaksi. Mieluummin nielen kapitalistisen kalkin kuin otan päälleni äidin kirouksen.
Isompien voimien edessä on elämässä vaan nöyrryttävä.
Äitienpäivä, isänpäivä, ystävänpäivä - jos vuodesta täytyy omistaa yksi päivä äideille, isille ja ystäville, jotta ihmiset muistaisivat heillä sellaisia olevan, niin maailmassa on virhe. Taas. Toisaalta voisin hyväksyäkin liian helposti unohdettavien ihmisten päivät, niin kuin "mummujen ja vaarien päivän", "ulkomailla asuvien sukulaisten päivän" tai "vankilassa säilytettävien entisten kavereiden päivän".
Mutta tietysti tämä on tällaisen äidittömän, isättömän ja melkein ystävättömän katkeraa hapatusta. Eihän maailmassa voi olla koskaan liian montaa tekosyytä syödä kakkua.
Minä myös mieluusti söisin Ellen Svinhufvud -kakkua jonkun vanhainkotiin hyljätyn mummun päivänä. Tai vaikka yksikseni sen kauas jääneen sukulaisen päivänä. Jos kavereita on vankilassa, niin myös niiden päivänä kakku maistuisi.
Ja meidän isättömien ja melkein ystävättömien päivänä oikein iso kakku meille. Mutta ei mitään käpykakkua. Inhoan käpykakkua.
Nappasin mukaani kaupasta äidille kortin - käyminen olisi parempi mutta matka on liian pitkä pikku pyrähdykselle. Inhoan kaikenlaisia lahjanostamispäiviä, ärsyttää suunnattomasti päälle vyöryvät tavarakasat joissa mainostetaan sydänten kera "äidille, hali pusi pusi".
Mutta käpykakkua! Mmmmmmm!
Käpykakku on liian makeaa ja siinä on liikaa kakkua ja sitä oli aina meillä, koska se oli halvinta, koska se oli edellispäiväistä, koska sitä ei kukaan ostanut.
Prinsessakakku, mutakakku ja se Ellen S. ovat The Kakkuja.
Niin, ja monelle äidille paras lahja on se halipusi vaikka vain ajatuksen tasolla, jos ei läsnä ole. Läsnänä tietenkin iso halipusi eikä mitään ostolahjuksia.
Isänpäivät ne vasta hölöjä onkin: isä vie perheen syömään kallista huonoa lounasta ja maksaa kaiken. Öidie ei kyllä tasan maksa itse.
Prinsessakakku ja Ellen S., jam jam. Mutakakkua en ole muuten koskaan maistanutkaan!
Mitä!? Etkö ole käynyt Tuomiokirkonkadun Kahvisalongissa. Sinne heti huomenna ja mutakakkua kermavaahdolla. Se vie kielen mennessään eikä voi vähään aikaan muuta kuin hymistä.
Minä en ota pulttia äitienpäivästä, en omasta puolestani enkä äitini puolesta. Kakkua syödään jos siltä tuntuu.
Omalle äidille ostan yleensä kukkia tai puutarhaan kasveja. Voin kyllä ostaa niitä muinakin päivinä.
Turhaa hössäystä kai se pienille lapsille on tärkeää siinä kuin joulukin.
Minäkin olen sitä mieltä, että jokainen päivä on läheisten päivä. Ilman hössäystä.
Elämässä on ihan liikaa turhaa hössäystä muutenkin.
Työpaikoilla sen varsinkin huomaa: mitä enemmän hössäystä jossain, sitä vähemmän jälkeä siellä. Hiljaiset ei maata peri mutta onpahan sinumpi itsensä kanssa.
Oi. Tarttee sitten mennä käymään joku kaunis päivä!
Olen kehittänyt jonkin huiman himon metwurstiin/meetvurstiin (en osaa päättää miten sen kirjoittaisin, jälkimmäinen on varmaan mun puhemuoto) ja tässä mussuttamisen lomassa olen päätynyt seuraavaan tulokseen: Wigrenin tuotos on paras. Ei liian kovaa, ei liian lötköä, ei liian vähäsuolaista vaan juuri sopivaa. Ah. Jos äiti olisi lähempänä niin tekisin hänelle metwurstileivät aamupalalle.
Minäkin rakastan metukkaa/meturaa. Parasta on sellainen, joka ei ole missään tapauksessa lötköä, siivun pitää pysyä vaakasuorassa, kun sitä pitelee reunasta kiinni. Oululaisen jälkiuunipalalle persiljaa paljon ja siihen päälle tuota jaloa lihastuotetta ja ehken kurkkua päällimmäiseksi. Jam.
Joo, tuore kurkku antaa siihen kepeän säväyksen :) Tomaatti taas ei ole ollenkaan sopiva!
Pidetään nyyttärit, meillä tuntuu olevan kovin yhteneväinen maku.