Auts. Kuulostaa hyvin tutulta. :/

Pahinta on, että tässä pitää itseään viisastuneena ja seestyneenä ja vähän niin kuin asioiden päälle pääseenä mutta tosipaikan tullen ei pysty edes kurkistamaan sinne muurin taakse.

Kirjoita äidillesi kirje, missä kerrot, mitä ajattelet ja miten asiat koet. Sillä voisi olla räjäyttävä vaikutus ehkä jopa myönteisellä tavalla.

Jos minulla olisi sisko, tietäisin kenen äidistä kirjoitit.

Kirje on hyvä ajatus, Birdy. Olen parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Ennen kuin on myöhäistä, se pitäisi tehdä.

Natina, juuri näin. Joskus asiat ovat sisältä monimutkaisempia kuin päältä näyttää. Oikeastaan aina.

Mitä?? Mitennii SUN tarvii joustaa? Äitisi on aikuinen ihminen, samoin sinä. Äitisi saa myös käyttäytyä kuin aikuinen.

Minä kävelin mokomista porukoista kokonaan pois, eikä ole ollut ikävä takas.

Niin, Zapa, aivan hyvin voisi mielestäni näissä konteksteissa puhua asian auki. Ja kysäistä vaikka, kuten Ike taannoin Seiskassa, lehden tivattua äijän vointia: "paskooko tuo kennellekään kuuluu?"

Mä varmaankin jo olemuksellani tuon vietin, jos olen ymmärtänyt feedbackit.

Oih, typo, siis Zepa.
Sorry.

nim. Rauno Räsäsen nimen kerran Kemppis-blogissa väärin kirjoittanut.

Äidin kanssa välit paranivat, kun muutin maasta pois. Paluun jälkeen opin sen, että vaikka äitini saa marttyyrikohtauksia hänelle suuttuessani, on hän myös leppyvää sorttia. Välillä on kuin kahta kiveä hakattaisiin yhteen, sitten taas helpottaa. Muistan, kun vanhempani olivat eroamassa ja äiti oli kotona pikaisesti käymässä, oli jo muuttanut muualle. Hän halasi tiukasti ja sanoi rakastavansa minua. Muistan sen varmasti elämäni loppuun saakka, vaikka kiintymyksenosoituksia on siitä lähtien ollut ihan riittämiin. Se oli jokin käännekohta ja tuli tarpeeseen.

Olen hirveän huono suhtautumaan äitiin, kun hän on masennuksen alhossa (yleensä veljeni takia) ja ei näe maailmassa mitään hyvää. Silloin saamme kevyesti riidan aikaiseksi.

Kirje on muuten hyvä idea. Vastaanottaja voi lukea sen rauhassa eikä kirjoittajan tarvitse välttämättä olla vastaanottamassa niitä ensimmäisiä reaktioita...

Otsikko toi minut tänne euro per päivä -blogista. Minullakin on ongelmallinen äitisuhde. Minä en oikein laskisi sen varaan että kirjeestäsi äiti tajuaisi jotain, pehmenisi ja ottaisi opikseen. Äitisi kuulostaa persoonallisuushäiröiseltä - ja niillehän on ominaista että vika on aina muissa, ei koskaan itsessä. Luen tällä hetkellä kirjaa "Miksi aina sinä?" ja mainostan sitä kaikille. =) Kertoo narsismista, sopii ainakin minun äitiini moni juttu... Rajojen laitto ja itsensä suojelu toiminee paremmin kuin ikuinen toivominen, että äiti muuttuisi.

Joustajan on oltava minä, jos joustoa yhtään yleensä halutaan, sillä äiti se ei todellakaan ole. Olen jo joustanut niinkin paljon, etten ole pariin vuoteen menettänyt malttiani vaan yksinkertaisesti vain kävellyt pois tai en edes sisään.

Nyt meneillään oleva vaihe on hankala siksi, että äiti menee kaikessa isän varjon taakse ja sanoo syyllistäessään, että mitä isäsikin ajattelisi. Minusta se on ala-arvoista ja epäreilua. Isä ei koskaan ajatellut pahaa minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Eletään siis pattitilanteessa, koska en voi mennä siihen äidin ja hänen isästä rakentamansa haaveen väliin. En vaan voi sanoa, että isä ymmärsi, sinä et, sori.

Olen siis se joustavampi, hiljaisempi ja vetäytyvämpi osapuoli, joka tuntee syyllisyyttä.

Ofelia, olet lähempänä totuutta kuin uskallan myöntää.

btw.
Mullon täällä tuttu, äijä 57 v., ja äitisä kai jotain 87 v.

Mies yhä tämän äiteensä pihdeissä. Se päättää tärkeistä, ja joskus vähemmänkin tärkeistä asioista poikasa elämässä.

niin, kukaan meistä ei ole täydellinen, luulen että aikuisena ymmärtää. Ja parhatenhan me kaikki yritetään.

Tuttua. Vähän lievempänä tosin. Liekö itsellekin jäänyt lapsuudesta jokin fiksoutunut ajatus, että myös tulkitsee kaikki hyvinkin lievät sanomiset arvosteluksi ja epäkunnioitukseksi omaa itsenäistä päätäntävaltaa kohtaan.

Mun äiti on lieventynyt isän kuoleman jälkeen ja oon ruvennut miettimään, että olikohan se sittenkin isä, joka oli tuon junttaamisen takana.

Kaikkihan me toimimme parhaan kykymme mukaan. Äiti kasvatti niin kuin hänet oli kasvatettu kasvattamaan, ei hän tiennyt paremmasta. Meistä jälkipolvista on sitten kiinni se, ettei ne meistä pahoilta tuntuvat tavat ja asenteet siirry meissä.

Minusta itsestäni, tosin myös äidistäni itsestään, on/oli kiinni, miten maailmankuvat siirtyvät jälkipolviin. Lapsen kunnioitus on se juttu.

Katkaista alentuva traditio, se on se juttu.
Vanha maailma oli sellainen kuin oli, ei siellä paljon poikkeavuuksia ollut.
Isänpuolen suku oli hiukan erikoisesti jakautunut joko täysiä pöyhkeileviä mulqwisteja tai sitten "maailman kultaisimpia ihmisiä".
Vaikka kaikki siteet ovat katkenneet: kiinnostaa, miksi näin.
Isoisäni oli mulkku, tausta au-skidi, mutta hänen äitinsä lienee ollut aika erikoinen immeinen - vaikutti mukana 1800-luvun loppupuolen Kuopiossa naisasialiikkeen syntyyn - ja siis mm. äänioikeuteen.

Luulen, että tradition katkeaminen tapahtui juuri minun sukupolveni aikana, sillä meillä oli ja on jo muutakin tietoa kuin vanhemmilta ja isovanhemmilta saatu perimätieto. Mutta se ei helpota yhtään sitä, mitä meidän sukupolvemme ne edustajat, jotka joutuivat kasvamaan vanhoissa kaavoissa, kokevat ja kokivat. Miltä meistä tuntuu.

Meiltä vaaditaan vanhempiimme sellaista suhtautumista kuin nykyinen kasvatus tuottaa, silti meidät on kasvatettu vanhoilla perinteisillä menetelmillä: joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee ja jos lasta kehuu, niin se ylpistyy.

Minutkin kasvatettiin ilman kehuja - eikä rakkauttakaan todisteltu sanoin, mutta onneksi sentään teoin.

Tuskin tein mitään tietoista päätöstä, mutta selvästikin olen yrittänyt tehdä asioita toisin :
omat 4 muksua kuulevatkin päivittäin kuinka heitä rakastan, halaan ja suukotan vielä päälle!

Nähtäväksi jää, millaisia traumoja muksut tästä kohtelusta saavat .. ja kuinka äitiään "kiittelevät" 10-15 vuoden päästä!

Noinhan se menee. Minuakin pidetään rasittavuuteen asti hellyyden kipeänä mutta myös sen antajana.

Tämä äiti-asia on oikein mielenkiintoinen. Meillä äiti-tilanne ei vaikuta noin pahalta kuin mealla, mutta sama asia lievempänä tuohon verrattuna.

Jotenkin kun äitiä menee katsomaan niin molemmilta, sekä äidiltä, että minulta lakkaa etuotsalohko toimimasta. Äiti sen aloittaa, jäkätys painosta heti kun istuu notkuvaan(!!!) ruokapöytään ja kaikki pitää syödä, mutta ei liikaa(!!!), ettei liho.

Kyllä se on semmonen limbo, että varmaan tuollaisessa skitsofreenisessa tilanteessa kaikki reaktiot ovat sallittuja oman mielenterveyden säilyttämisen vuoksi! On kyllä harvinaisen pirullinen ilmiö tämä tulehdussukulaissuhteellisuus...

Hah, en muistanutkaan tuota: juuri kun o kuullut olevansa liian lihava, istutetaan ruokapöytään, jossa on syötävä kaikkea ja otettava lisää, että jaksaa. ja sitten mökötetään, jos ei syö, kun kerran laihduttaa (mikä on paha).

ja sitten vaatteet:jos on uusia, niin aina on tuhlattu turhaan. Jos ei ole, niin aina kuljetaan samoissa vaatteissa eikä yhtään kunnioitetaan tädin/sedän/enon/kummin tunteita pukeutumalla oikeasti.

Huoh!

Minua kummastuttaa, että kun tässä elämässä on ihan pakko koko ajan oppia kaikenlaista, niin jotkut ihmiset onnistuvat elämään vaikka sen 85 vuotta oppimatta mitään, muttumatta miksikään. Se on hassua, ehkä myös pelottavaa.

Se on erittäin pelottavaa. Olen lohdutellut itseäni siillä, että uskottelen sen olevan vain tällä hetkellä 85-vuotiaiden kohdalla oleva ilmiö, koska he eivät ole tottuneet ympäristön ja tiedon nopeaan muutojkseen ja kulkuun.

Mutta uskon ehkä liian optimistisesti. Näen ympärilläni vähän väliä esimerkkejeä, että eivät kaikki opi elämästä ja kokemuksista mitään.