Alkuvuodesta alkanut hivuliaasti etenevä kuntokuuri elää ja voi hyvin. Olen kävellyt tänä vuonna reilut 1,2 miljoonaa (miljoona kaksisataa tuhatta) askelta, joka tekee pyöräilyn kanssa noin 1900 kilometriä. Osa askeleista on taivallettu hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Esimerkiksi toissapäiväiset 20 000 askelta, jotka kuljettivat virkanaista pienehkön vuorehkon korkuisia nousuja ylös ja alas ja taas ylösalas, aikaansaattivat mukavasti kipeät reidet ja pakarat.

Tänään oikein erikoisen kipeät, koska kompastuin yöllä eilen intopäissäni kokoamaani kenkiä täynnä olevaan jätesäkkiin. Kaatua tossautin itseni nolosti takamuksilleni parketille. Mutta ah, kipu on niin kaunista, kun se on oikeista asioista lähtöisin. Kaatuminenkin. Etenkin tällä kertaa se. Taidan jättää säkin vielä pariksi päiväksi muistuttamaan raivaamisen ilosta.

Minussa on kyllä jotain masokistin vikaa. Paitsi että nautin luonnottomasti fyysisestä, itseaiheutetusta terveestä kivusta, minussa elää henkinen pikku masokisti. Se kutkale pakottaa minut silloin tällöin ja yhä uudestaan itserääkintään muutamien blogien äärelle. Ne saattavat minut aina potkuraivokiljunnan valtaan. Miksen vaan hävitä niitä listoilta? En tiedä. Joku itsepiiskaaminen minua niin vaan niissä kiehtoo. Juuen, en kerro, mitä ne ovat. Niitä on kolme. Kuulisittepa sen joka kertaisen puhkumisen, minkä ne minussa nostattavat.

Jumalavita. Nyt ei muuten ole asiaa meikäläisellä kauppoihin. Siellä myydään vain joko yo-hepeneitä ja korkokenkiä tai allöpinkkejä äitienpäiväpaituleita, joissa on öklöttäviä kuvia ja hempuleita tekstejä. Jos on pakko ostaa paita, niin miksei osta rehellistä ja puhuttelevaa. Minä taidan ostaa itselleni tämän.