Havaitsen valaistumista. :)

Näin voisi sanoa. Nyt on menossa vaihe: "Järjestä elämäsi pienet asiat, niin suuret järjestyvät itsestään."

Kiitos vinkistä.

Liikaa facebookkia: Olin valmis painamaan tähän "Peukalo ylös"- nappia, ja hämmennyin, et mihin se nyt olikaan hukkunut.

Pitäisi keksiä hyymiöt peukalo ylös yai alas -ilmaisuille. Miten vaikka: ::::/ (oikea käsi)

Jahah, Josef Kirschner kävi kaupaksi. Kyllä ko. guru on oikeassa mm. siinä, että egoismi alkumatkasta suojaa ihmistä: vahvistaa yksilön aitoa minätuntoa kestämän maaliman paineet - palvelee myös johonkin rajaan saakka myös manipulaatiosta tietoiseksi tulemista ja sellaista.
Mutta sitten. Erillistynyt minä jatkaa kasvuaan. Sen latvat tulevat valon eteen; itsekkyys varjostaa sielua kuin suuri tammi kansalliseepoksessamme. Ja pankaamme merkille: egoismissaan tietyn kulminaatiopisteen savuttanut yksilö alkaa itse kriittisesti havainnoida egoismin ilmennystä kanssaihmisissä, eikä tartte olla ees Timo TA. Katse tarkentuu.

Luulen, että minulla ei ole mitään pelkoa latvusten liikakasvusta. Jos edes sen verran sisäistäisi, että ylitseni ei käveltäisi. Ainakaan ilman hyväksyntääni. sitten olisi itsensä kanssa hyvä pitää kehityskeskustelu ja tähdätä seuraavaan visioon.

Latvusten liikakasvun havaitsemisessa on se inhimillinen ongelma: sokeus itselleen.
Kuten kerroin, yksi oire on tuo itsensä peilaaminen muista ihmisistä, heidän itsekkyytensä ja minäkeskeisyytensä alkaa ottaa päähän.
Sitten tämä, vaikka minätietoisuuden kasvu suojaa ihmistä, ja se mahdollistaa tietynlaisen piittaamattomuuden; se voi mahdollistaa myös jollakin muotoa epäeettisen toiminnan tai työn jatkamisen - puhun nyt ennen muuta omasta kokemuksestani.
Kuluttaa energiaa.
Seuraus: onnellisuuden väheneminen elämässä. Jota taas saatetaan kompensoida esimerkiksi päihteillä ja pakkomielteillä.

Tänä aamuna aamubussin ruuhkassa yksi keskenkasvuinen ison reppunsa kanssa ohitti kaikki käytävillä seisovat ilman pienintäkään väistöliikettä. Repun vetoketjut repivät ohitettavien vaatteita mutta kukaan ei älähtänyt. Kiltisti yritettiin väistää ja poika jatkoi matkaa. Pysäkkien kohdalla ei väistänyt senttiäkään valloittamaltaan oveneduspaikalta ja taas ihmiset kiltisti yrittivät kiemurrella itsensä bussista ulos.

Täytyy myöntää, että pojan itsekkyys ja minäkeskeisyys todella ottivat päähän. Mielessäni kävin niin agressiiviseksi, että hävettää tunnustaa. Todellisuudessa en tehnyt mitään enkä sanonut enkä edes aikonut.

Miten oikeaopisesti tuossa tilanteessa pitäisi menetellä. Kun kukaan ei sano mitään, poika ei tajua minäkeskeisyyttään. Jos sanoisi, saisi haistattelut ja sanojan olisi vielä pahempi mieli.

Ei siihen autakaan kai kuin ehkä ystävällinen huomautus: teidän reppunne, uh, anteeksi. Ja hymy.

Joo, se on just toi ystävällinen huomautus tiukassa siinä kohden, kun ottaa lujasti päähän. On tässä itsekasvamisen paikkaa kyllä meikäläisellä.

JOS pystyisin tuohon, saisin vastaukseksi hölmistyneen ilmeen ja "haista vi**u". Ja sitten vasta olisinkin vihainen. Niin tai näin, olisi minun osattava olla välittämättä ja se taas on minun mielestäni väärin, koska yli- ja päällekäveleminen on ylimielistä toisten halveksuntaa. Ja sitä minä en siedä. Ja sille ylimielisyydelle en mitään voi. Muuta kuin olla välittämättä.

Kierre.

Hmmm.... ensinnäkään en ole varma, että se skidi haistattelee.
Joskus jollekin pienelle miehelle hieman näet huomauttanut. Ei ongelmia.
Mutta enemmän ollut tuolla suojelupuolella, esim. känniläinen joka potki persiille ohikulkevia lapsia ei ollut kaunista katsottavaa.
Jos tulee puututtua, ne lähtenevät karkuun.
enkä mä tiedä tosta "yli- ja päällekäveleminen on ylimielistä toisten halveksuntaa", en koe niin. paitsi joku valtionvirasto, joka kerran järkkäsi mulle potkut. Jotenkin ajattelen nyt, että saattoi olla hyvä asia.
Silloin en ole omassa olemuksessani jos tunnen tämän itsen jotenkin uhatuksi.

Ongelma on ilmiselvästi siinä, että olen keskenkasvuinen: en pysty hillitsemään turhasta hermostumista ja ärtynyt minäni kuuluu takaa vaikka kuinka kauniisti muka sanoisin. Ja koen kyllä tönimisen, päälle- ja ylikävelemisen töykeänä itsekeskeisenä toisten halveksuntana. En vaan voi mitään sille. Kun riittävän paljon sitä kokee, ei voi suhtautua muuten kuin siten, että en ole olemassa tuolle toiselle. Ja se on loukkaavaa, koska en ole lasia.

Hhhmm, voikohan tätä nyt sanoa, mutta kuulostaa ettei rakkautta olisi, sitä "mitä minulla olisi, jos ei minulla olisi rakkautta, ei minulla ... "
Muutenkin. Se on buddhalaisuus, joka tuntee monta epätyydyttävyyden, dukhan, tilaa joita olen itsekin läpikäynyt.
ja siellä tutkinut egoismin lait.