Vanhempiensa tytär
Olin alle kouluikäinen, kun äiti joutui sairaalaan moneksi viikoksi. Isä, joka oli tottunut kotiäidin valmiisiin ruokapöytiin ja puhtaaksi niistettyihin penskojen räkänokkiin, joutui yksin huolehtimaan kolmesta kersasta. Isä oli niitä vanhan kansan miehiä, joka ei osannut edes kahvia keittää, saati ruokaa laittaa. Mutta hän yritti. En ole koskaan saanut niin hyvää kaurapuuroa, vaikka se pitikin syödä haarukalla ja veitsellä. Tai niin ihania lihapullia kuin iskän kanelilla maustetut, kun ei iskä voinut tietää, mitä niihin piti laittaa.
Kun äiti oli tulossa sairaalasta kotiin, siivottiin porukalla paremmin kuin koskaan ikinä. Ylpeänä siinä sitten rivissä kuin sotamiehet odotettiin kehuja ja paijaamista. Mitään puhumatta äidin katse kiersi huonetta, ryppy syveni kulmien välissä ja hän meni oikaisemaan olohuoneen tuolin "oikealle" paikalleen, pari senttiä vasemmalle. Sen jälkeen hän kampasi maton hapsut ja kysyi, miksei talviverhoja ole vaihdettu kesäverhoiksi. Ei haleja eikä kehuja, ei pusuja, ei iloisia jälleennäkemisiä. Pääasia, että hapsut ovat suorassa ja tuoli siinä, missä sen _kuuluu_ olla.
Minun maton hapsuni ovat miten sattuu, tuolit siellä, minne ne joskus olen laittanut tai tarpeellisiksi katsonut ja tuolien päällä käyttämäni vaatteet. Viikkosiivoukseni kestää vartin kerran kuussa. Oven päältä olen pyyhkinyt pölyt viimeksi, kun äiti muutama vuosi sitten kävi kylässä. Verhot vaihdoin muistaakseni kymmenen vuotta sitten. Ja ruuanlaitosssa olen yhtä suurpiirteinen kuin iskä.
Joskus, ihan yllättäen, iskee varoittamatta ikävä. Ikävä mennyttä maailmaa, isää, aikoja, jolloin ei ollut huolta huomisesta. Ikävä sitä, ettei tarvitse miettiä strategioita, visioita ja asiakaspalautteita tai opetuksia, joissa kukaan ei halua oppia. Miten helppoa elämä olisikaan, jos ainoa murhe olisivat maton hapsut ja kesäverhot ja tuolin paikka. Miten huoletonta olisi, jos riittäisi, että edes yrittää. Ikävä sitä, että joku paijaisi ja kiittäisi, kun olen ollut hyvä ja taitava tyttö.
Jälkipuheet
Jaha, näitä muistoja on siis muillakin. Meidän äiti meni jonnekin koulutukseen viikoksi ja isän tehtäväksi jäi minun ja pikkusiskoni ruokkiminen : )
Ensimmäisenä aamuna isä laittoi mannapuuroa... ja loppujen lopuksi sitä oli viisi kattilaa täynnä, eikä isän tarvinnut koko viikkoon tehdä uutta aamupuuroa.
Sen jälkeen ei ole oikein tuo mannapuuro maistunut : )
Siitäköhän johtuukin, että teen _aina_ julman kokoisia annoksia ihan mitä tahansa. Nimittäin nyt kun muistutit, niin sitä kaurapuuroa oli toooodella iso katilallinen. Ja iskä on mun idoi.
Ja kaurapuurokin maistuu. Mutta erittäin löysänä versiona. Ja lihapullat mutta ilman kanelia.
Meidän mutsilla oli sama tyyli.
Isä yritti parhaansa mukaan tehdä viikkosiivousta äidin ollessa aamuvuorossa, mutta kun äiti tuli kotiin, niin hän lakaisi ja pesi lattiat uudestaan. Eihän se kenenkään muun tekemänä kelvannut.
Minäkin joskus lakaisin ja äiti lakaisi perässäni uudestaan. Voiko olla tehokkaampaa tapaa saada lapsi lopettamaan siivous kokonaan?
Tunnustusta tehdystä työstä, sitä me haluamme kaikki. Voikohan sitä koskaan saada tarpeekseen? Ainakaan siinä tapauksessa, että joskus on jäänyt vajetta? Pitäisi tietysti itse muistaa jaella kehuja, kun niihin on aihetta. Ja opetella vastaanottamaan niitä kehuja vähättelemättä omia aikaansaannoksiaan. Menipäs nyt ihan pohdinnaksi tämä kommentti!
Surumielisen kaunis tarina. Meillä isä oli se, joka ei koskaan kiittänyt tai arvostanut tekemisiä, ja kuinka sitä odottikaan...
Ääh, mun tuli itku silmään, kun tämän luin.. Myötäsukaa ja päänsilitystä ansaitsit monet virkasiskot perkeleen paljon enemmän kuin on saatavilla. Halataan!
Anne, juuri noin kasvattaen tulee meitä blogia kirjoittavia vanhempiaan vastaan hiljaisesti kapinoivia aikuisia, jotka siivoavat vain joskus ja jouluna ja muutaman vuoden äidin tullessa mutta sekin loppuu aikanaan.
Arja, joskus se vastaanottaminen on vaikeampaa kuin antaminen. Ehkä se on vain harjoituksen puutetta.
Pellon pientareella, isät ja äidit eivät tiedä, millaisen itusen lapsiinsa istuttivat. Ehkä, toivottavasti, osaamme paremmin.
Perkules, eipäs aleta nyt taikka tulee ei-tässä-mitään-antaa-tulla-lunta-tupaan-vaan -vaje. Halataan. Veeran kanssa vaikka mansessa 23.4.
Et kai sä tule kuuntelemaan?!? Tulee paineita, näetsen. Mutta varmana halataan. Ja jos aikataulu natsaa, tuon myös salapullon singlemaltia.
Tulenpa hyvinkin. Minun takiani älä painehdi. Jos siltä kuitenkin tuntuu, niin onhan sulla se salapullo.
Voihan isit. Me asuttiin iskän kanssa ilman äitejä useampikin vuosi, siis minä ja isosisko. Siivottiin kun siivottiin ja kaurapuuroa iskä kyllä osaa tehdä! Mitä se nyt oli aika kumista kun tultiin syömään sitä puoli tuntia myöhässä. Omaa huonettakaan ei tarvinnut siivota ennen kun iskä teki puoli vuosittaisen visiitin yläkertaan ja näki huoneen jonka lattia oli kadonnut rojun alle. Kunnon kansalaisia meistä silti tuli, siivota osataan ja ruokakin valmistuu. :)
Kyllä siinä kunnon kansalainen kasvattuu, kun joku rakastaa. :)
Harmi, että olin nuorena tyhmä enkä tahtonut asua iskän luona vaan manguin äidin luokse joka on sitten ihan toinen tarina. :(
Mutta eihän se ole äiti eikä mikään, joka ei osaa pitää hapsuja suorassa.
Äideillä pitäisi olla kirjallinen raideri: vaatii suorat hapsut, olohuoneen tuolin on oltava tarkalleen määrätyssä kulmassa olohuoneen sohvaan ja tv:seen nähden, ruoka-aikana koko perhe istuu saman pöydän ääressä terveydentilaan ja kaverien kesteihin katsomatta, koska "silloin perhe kokoontuu yhteen...perheenä" jne.
Meidän äiti laittoi kerran vahingossa kardemummaa kyljyksiin. Tuhansia kertoja laittoi onnistunutta ja maailman parasta ruokaa, mutta minä muistan vain ne kardemummakyljykset...
Sea, nuorna lapsi on aina vähän tyhmänrohkea. Se kuuluu kasvamiseen, jonka lopputuotteena on kunnon kansalainen.
Jan. Niinhän se on, että äideillä on tiettyjä oikeuksia. Osa täysin selittämättömiä ja loppuja ei ei tarvitse ymmärtää. näin se vaan on.
Eikös ne metsämiehetkin sano, että parhaiten muistaa sen ohiammutun jänöksen.
Se kaipuu osaa tehdä joskus niin kipeätä että ei tekisi mieli sitä miettiä. Ei vaan taida olla itsensä päätettävissä tämäkään ajattelun aihe, se tunkee liki just silloin kun on muutenkin vedet silmissä.
Tervetuloa Alma taas elävien runoilijoiden kerhoon. Ilahduin.
Joo, ei ole ihmisen päätettävissä se. Saattaa iskeä aamun hämärinä tunteina, kun on päässä pyörinyt asia jos toinenkin, jotka eivät mitenkään liity mihinkään. Ja siinä se on. Yhtäkkiä. Ikävä. Ja niin kipeänä, ettei uskalla ajatella loppuun tai jos niin tekee, niin vain yksin pimeässä. Kattoon tuijotellen. Mutta hyvä niin. Toisaalta. Että on asioita, joita on niin ikävä.
Kiitos.
Voi kun tuo on niin totta ja millä sen muistaisi, että on hyvä olla ikävöitäviä asioita!
Aina ei voi etukäteen tietää, mistä asioista tulee niitä kaiholla ikävöitäviä. Aikanaan kipeitäkin jotkut mutta historia muovaa muiston, mielellään ikävöitävän, huonommastakin muistosta. Ei niitä maton hapsujakaan oikeastaan niin pahalla muistele. Vähän hymähdellen ja ymmärtäenkin. Surullista onkin se, kai, että ymmärtäessään asettuu muka ylemmäksi tai paremmaksi, jota ei kuitenkaan ole. Samanlainen, ehkä eri virheitä tekevä. Mutta ainakin omasta mielestään jotakin muiden virheinä kokemistaan oppinut.
Toivottavasti minua ei muistella aikanaan ihmisenä, joka keitti viikon jatkokeittoa, kirjoitti internettiin pehmoisia eikä haikaillessaan saanut koskaan remonttiaan aikaiseksi. Ja sitten vähän naureskellaan. Toivottavasti hellästi kuitenkin.