Mitä tekisi yksinkertainen asiakaspalvelussa punnertava asiakaspalvelija, jos asiakkaan ongelmaan löytyy helposti, parissa minuutissa toteutettavissa oleva ratkaisu? Hän tekisi vaadittavat parin minuutin toimenpiteet ja elämä jatkuisi ja maailma olisi kaikille parempi paikka.

Mutta mitä tekee Virkakoneisto, kun se ongelma ilmenee? Se perustaa työryhmän miettimään, mitä tehtäisiin ongelman ratkaisemiseksi. Työryhmään nimetään ne samat, jotka työryhmiin on nimetty viimeiset 10 vuotta ja mahdollisesti ehkä myös se, joka ongelman toi julki. Ensimmäisessä kokouksessa julkituoja ehdottaa, että jos tehtäisi tällainen pieni korjaus eikä ammuskeltaisi norsupyssyllä hyttysiä. Puolet työryhmään nimetyistä istuu torjuvassa asennossa ja mutisee, etteivät ymmärrä, miksi tätä nyt pitää taas jauhaa, kun vastahan tämä asia sovittiin 5 vuotta sitten.

Toiseen kokoukseen mennessä työryhmän pitäisi miettiä, mitä vaihtoehtoja on, mitä ne maksavat ja mitä on resurssien puitteissa mahdollista. Kokoukseen tullaan kahta kättä heilutellen ja laitetaan ne puuskaan ja taas sanotaan, että eikös tästä jo sovittu, että asia on kunnossa tälleen kuin se on. Työryhmän koollekutsuja tekee loppuraportin, jossa todetaan, että tehdään ensi vaiheessa tällainen pieni korjaus [se, jonka se asiakaspalvelija olisi voinut ja osannut tehdä vähin äänin jo kolme kuukautta aikaisemmin] ja mietitään jatkotyöryhmässä, mitä tehdään. Jatkotyöryhmään nimetään ne samat tyypit.

Sitä pientä ensiapuviilausta varten perustetaan kolmas työryhmä miettimään ja piirtämään mietoksistaan vuokaaviota, että miten ja kuka toimenpiteen suorittaa. Jostain syystä siitä työryhmästä ei koskaan kuulu mitään, joten puolen vuoden kuluttua asiakaspalvelija tekee vähin äänin sen alkuperäisen pikku fiksauksen puhumatta kellekään mitään.