Mitenkä niin huonon elämän viettäminen on pahasta ja hyi-että-miten kamalaa ja tuomittavaa?

Olen nyt toista viikkoa valvonut myöhään ja nukkunut niin pitkään kuin huvittaa. Olen juonut aamulla sysimustaa 100%:sta arabicaa niin, että kitalaki räjähtää. Kahvin kanssa olen nauttinut pekonia ja munia ja joskus vaihteeksi rapean patongin, jonka välistä pursuaa rasvareunaisen kinkun ei-niin-vähäiset siivut. Joinain aamuina arabican keralla olen pelkän voisarven ottanut (tai saattoi siellä sisällä olla juustoa ja sitä samaa ihanaa kinkkua ja ehkä kerran pekonia). Lounaaksi kojuista niin rasvaisia mitä-lie paikallisia herkkuja olen syönyt, että vaikka korviin asti hymyilin, ei suuta kiristänyt. Illalliseksi olen syönyt rasvassa käristettyjä rasvamakkaroita rasvassa paistettujen, suolahunnulla harsotettujen ja valkosipulimajoneesilla kuorrutettujen perunoiden keralla. Ja kaiken olen huuhdellut alas hyvillä viineillä ja oluilla.

Entä oliko paha olla? Tuliko taivainen tuomio ja pahan vallat ottivatko minut ja rankaisivatko minua lyömällä verisuonet tukkoon ja kolesterolit koholle? No. En kyllä tosin siitä puolesta tiedä mutta hauskaa on ollut. Eikä voi kai mitenkään olla tuomittavaa niin täydellisen toimivasti arjen kuorman peittoaman ihmisen onnellistuttava elämä. Eihän?