Olin alle kouluikäinen, kun äiti joutui sairaalaan moneksi viikoksi. Isä, joka oli tottunut kotiäidin valmiisiin ruokapöytiin ja puhtaaksi niistettyihin penskojen räkänokkiin, joutui yksin huolehtimaan kolmesta kersasta. Isä oli niitä vanhan kansan miehiä, joka ei osannut edes kahvia keittää, saati ruokaa laittaa. Mutta hän yritti. En ole koskaan saanut niin hyvää kaurapuuroa, vaikka se pitikin syödä haarukalla ja veitsellä. Tai niin ihania lihapullia kuin iskän kanelilla maustetut, kun ei iskä voinut tietää, mitä niihin piti laittaa.

Kun äiti oli tulossa sairaalasta kotiin, siivottiin porukalla paremmin kuin koskaan ikinä. Ylpeänä siinä sitten rivissä kuin sotamiehet odotettiin kehuja ja paijaamista. Mitään puhumatta äidin katse kiersi huonetta, ryppy syveni kulmien välissä ja hän meni oikaisemaan olohuoneen tuolin "oikealle" paikalleen, pari senttiä vasemmalle. Sen jälkeen hän kampasi maton hapsut ja kysyi, miksei talviverhoja ole vaihdettu kesäverhoiksi. Ei haleja eikä kehuja, ei pusuja, ei iloisia jälleennäkemisiä. Pääasia, että hapsut ovat suorassa ja tuoli siinä, missä sen _kuuluu_ olla.

Minun maton hapsuni ovat miten sattuu, tuolit siellä, minne ne joskus olen laittanut tai tarpeellisiksi katsonut ja tuolien päällä käyttämäni vaatteet. Viikkosiivoukseni kestää vartin kerran kuussa. Oven päältä olen pyyhkinyt pölyt viimeksi, kun äiti muutama vuosi sitten kävi kylässä. Verhot vaihdoin muistaakseni kymmenen vuotta sitten. Ja ruuanlaitosssa olen yhtä suurpiirteinen kuin iskä.

Joskus, ihan yllättäen, iskee varoittamatta ikävä. Ikävä mennyttä maailmaa, isää, aikoja, jolloin ei ollut huolta huomisesta. Ikävä sitä, ettei tarvitse miettiä strategioita, visioita ja asiakaspalautteita tai opetuksia, joissa kukaan ei halua oppia. Miten helppoa elämä olisikaan, jos ainoa murhe olisivat maton hapsut ja kesäverhot ja tuolin paikka. Miten huoletonta olisi, jos riittäisi, että edes yrittää. Ikävä sitä, että joku paijaisi ja kiittäisi, kun olen ollut hyvä ja taitava tyttö.

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (18)

Ymmärränhän minä, että Loimaalla ovat tapahtumat vähissä ja ilo on irroteltava sieltä, mistä saa. Eihän siellä ole kuin laakeaa peltoa ja maantie keskellä. Onhan se ankeata. Revipä siitä iloa elämään. Mutta onko ihan pakko huvitella ajamalla sieltä risteyksestä isolle tielle sen ainoan liikenteessä olevan auton eteen. Sen auton, jonka edessä ja takana on pelkkää ysitietä silmänkantamattomiin. Sen auton, jonka voisi antaa mennä menojaan ja sen _jälkeen_ ajaa ysitielle körryyttelemään kuuttakymppiä.

En minä sillä, että olisin kiireinen. Taikka ettei jarruja löydy. Kyllä löytyy ja ehdin ihan varmasti. Ihmettelenpä vaan. Kun. Joka. Kerta. Että mikä siinä viehättää.

Kirjoitti: mea 20:06 | Jälkipuheet (5)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Keittiö

Kirjoitti: mea 07:58 | Jälkipuheet (24)

Tänään minuun iski kesken Prisma-reissun aivan yllättäen kevät. Löysin itseni keittiötarvikeosastolta hypistelemästä limen väristä suloisen pikkuista paistinpannua ja haaveilin sillä tekeväni pieniä sieviä munakkaita, joissa on päällä jotain vihreää ja kesäistä ja kevyttä. Sitten ajattelin, että eihän se pannu sovi minun keittiööni ollenkaan. Enhän koskaan tee mitään piperrysmunakkaita enkä yleensäkään mitään pientä. Eikä se sopisi verhojen väriinkään ja missä minä sitä säilyttäisin, kun hellan alaluukku on täynnä vanhoja isoja paistinpannuja. Ripustin pannun takaisin koukkuun.

Kotona heitin viininpunaisen ison huivin olohuoneen tuolin selkänojalle ja se sopi siihen kuin pekoni madeirakastikkeeseen ja täydensi olohuoneen värimaailman lämpimän tumman samettisen pehmeän pyöreän harmoniseksi kokonaisuudeksi kuin vain voi täydentää pekonimadeirakastike kermaperunoita.

Se siitä keväthuumasta. Jokakeväinen kodinmylläyshormoni oli asettunut ja paistoin isolla pannulla hapankaalia ja pikkuryynäreitä.

Kirjoitti: mea 19:43 | Jälkipuheet (4)

Sä olet valehdellu mulle.
- MITÄ. No en tasan ole. Ikinä. Missä muka?
Sä olet sanonu, että sä tykkäät Oululaisen jälkiuunipalan alapuolista.
- No en ole voinu sanoa, koska mä nimenomaan tykkään yläpuolista.
No mä huomaan sen. Sä olet viime aikoina syöny myös yläpuolia.
- Niin oonki, koska mä ennen söin alapuolia vain siksi, että mä luulin, että sä tykkäät yläpuolista ja mä siis niinku jätin ne sulle sulaa hyvyyttäni, koska mä halusin olla sulle kiva. Eksä sit tykkääkään yläpuolista?
No tykkään. Mutta ei se sitä muuta, että sä olet valehdellu.
- Miten muka? Mä siis halusin olla sulle kiva syömällä alapuolet mut sit mä aloin syömään yläpuolia, kun mä ajattelin, ettei sen o sulle niin väliä, kun sä et sanonu mitään.
Eli enää et siis haluu olla mulle kiva?
- No ei se nyt niin mene. Mä siis luulin, että mä söin turhaan niitä alapuolia, joita sä olisitkin ehkä halunnu syödä koko ajan ja aloin syömään yläpuolia, koska sillä kerta ei ole väliä.
Tottakai sillä on väliä, jos valehtelee toiselle.
- No sillä on tottakai väliä. Mutta mä en ole valehdellu.
Mutta tykkäät yläpuolista enemmän kuin alapuolista?
- Ni-iin?
Eli olet valehdellu.
- En. Kun mä söin niitä siks, että mä tykkään susta ja halusin olla sulle kiva.
Ja enää et siis tykkää?
- Tykkäänpä.
Alapuolista?
- En, vaan yläpuolista.
Nonni, mitä mä sanoin. Sä olet valehdellu mulle.

Kirjoitti: mea 19:07 | Jälkipuheet (8)

Klikkaa kuvaa.

Surffipöydälläni nököttävät nykyisin noin viidentoista, ehken enemmänkin, vuoden takaisen hankinnan, JVC 2000R:n kirsikkapuiset kaiuttimet. Etulevyt riipaisin pois, kun näyttivät jotenkin teknisemmiltä näin paljaina. Laite kaiuttimineen oli seissyt tyhjänpanttina viitisen vuotta, kunnes kaverin neuvosta kokonaisuus löysi tiensä tietokoneeni kovapuhujiksi syystä, että Spotify kuulosti niin ohkaisen muoviselta ja mitättömältä vanhoista kahdenkymmenen euron tikkuaskeista. Uushankintana tarvitsin vain piuhan tietokoneen kuulokeliitännästä JVC:n AUX-liittimiin. Ohjelmalähteeksi JVC:ssä AUX ja jo vain alkoi äänimaailma avartua.

Jotta naapurit eivät öisin hermostuisi, vaihdan korvilleni vanhat ja kunnianarvoiset Revox 3100:t. Asioista perillä olevat tahot osannevat arvostaa.

Nyt kun vielä löytäisin jonkin sortin sovittimen, jotta voisin yhdistää Revoxit ja typerällä scart-liitännällä varustetun Nokia 6151:n, olisin niin kolea tuolla lenkillä ämpäreitä kuunnellessani, että loppahousut kalpenisivat kateudesta.

Haastan Realisti-Timon, Niken ja b.:n esittelemään omat vastaavat vekottimensa.

Kirjoitti: mea 18:05 | Jälkipuheet (9)

Mitä tekisi yksinkertainen asiakaspalvelussa punnertava asiakaspalvelija, jos asiakkaan ongelmaan löytyy helposti, parissa minuutissa toteutettavissa oleva ratkaisu? Hän tekisi vaadittavat parin minuutin toimenpiteet ja elämä jatkuisi ja maailma olisi kaikille parempi paikka.

Mutta mitä tekee Virkakoneisto, kun se ongelma ilmenee? Se perustaa työryhmän miettimään, mitä tehtäisiin ongelman ratkaisemiseksi. Työryhmään nimetään ne samat, jotka työryhmiin on nimetty viimeiset 10 vuotta ja mahdollisesti ehkä myös se, joka ongelman toi julki. Ensimmäisessä kokouksessa julkituoja ehdottaa, että jos tehtäisi tällainen pieni korjaus eikä ammuskeltaisi norsupyssyllä hyttysiä. Puolet työryhmään nimetyistä istuu torjuvassa asennossa ja mutisee, etteivät ymmärrä, miksi tätä nyt pitää taas jauhaa, kun vastahan tämä asia sovittiin 5 vuotta sitten.

Toiseen kokoukseen mennessä työryhmän pitäisi miettiä, mitä vaihtoehtoja on, mitä ne maksavat ja mitä on resurssien puitteissa mahdollista. Kokoukseen tullaan kahta kättä heilutellen ja laitetaan ne puuskaan ja taas sanotaan, että eikös tästä jo sovittu, että asia on kunnossa tälleen kuin se on. Työryhmän koollekutsuja tekee loppuraportin, jossa todetaan, että tehdään ensi vaiheessa tällainen pieni korjaus [se, jonka se asiakaspalvelija olisi voinut ja osannut tehdä vähin äänin jo kolme kuukautta aikaisemmin] ja mietitään jatkotyöryhmässä, mitä tehdään. Jatkotyöryhmään nimetään ne samat tyypit.

Sitä pientä ensiapuviilausta varten perustetaan kolmas työryhmä miettimään ja piirtämään mietoksistaan vuokaaviota, että miten ja kuka toimenpiteen suorittaa. Jostain syystä siitä työryhmästä ei koskaan kuulu mitään, joten puolen vuoden kuluttua asiakaspalvelija tekee vähin äänin sen alkuperäisen pikku fiksauksen puhumatta kellekään mitään.

Kirjoitti: mea 11:56 | Jälkipuheet (4)

Koska melkein mikään ei ole ärsyttävämpää kuin hikka [paitsi sanat enään, miltein (terveisiä KervÅlle) ja ainenkaan], haluan jakaa kanssanne isoisoisoäitini takuuvarman hikan lähdetyskonstin. Pienenä, jolloin hikottelin melkoisen usein, elin uskossa, että hikka lähtee tällä lääkkeellä vain-ja-ainoastaan emalisella kuupalla kauhoen mummolan ulkoeteisen nurkassa olevasta punakeltaisesta, sisältä harmaasta emaliämpäristä kylmää vettä, jonka isotätini oli ämmänlängillä [= niskaan ja olkapäihin tukeutuva kantolaite, jonka avulla voi kantaa esim. kahta vesiämpäriä [MOT Kielitoimiston sanakirja 2.0] sadan metrin päästä kaivosta kantanut. Nyttemmin olen oppinut, että se toimii ihan millä tahansa kipolla ja tavallista hanavettä hyväksi käyttäen.

Ota pivoon mikä tahansa nestettä kestävä laite ja laske hanasta vettä lasiin sen verran kuin kuvittelet juovasi seitsemällä kulauksella. Hengitystä pidätellen ota ensimmäinen hörppy ja kurkista lasin pohjaan nostamalla lasia silmiesi korkeudelle samalla kun nielaiset. Toista edelleen hengitystä pidättäen seitsemän kertaa. Pidä koko ajan mielessä, että veden pitää loppua viimeisellä hörppäyksellä. Ja *splädäm*, hikka on poissa. Rohkelikoimmat voinevat kokeilla samaa kaljatölkistä suoraan, jos uskovat voivansa hörppiä koko tölkillisen tasan seitsemällä kulauksella.

Kirjoitti: mea 11:34 | Jälkipuheet (5)

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai/Murphyn laki

Kirjoitti: mea 18:34 | Jälkipuheet (8)

Tein maanantaina keittoa: viiden litran kattilaan vettä silmämääräisesti, kasvissuikaleita 2 pakastepussia, savurouhelihaa Wigrerin kipollinen, hapankaalia puoli rasiaa Rasilaista, säilöttyä paprikaa jääkaapin tähdehyllystä, paketti nuudeleita maustepusseineen, rasvattomia lihaliemikuutioita ja chilikastiketta. Soppa oli äärimmäisen hyvää. Sitä oli myös aika paljon, tietenkin. Minähän en mitään yhden naisen piperryksiä ala veivailla. Otin sitä siis mukaan eilen myös lounaaksi.

Iltaseksi sitten taas soppaa eilen lämmittäessäni huomasin, että lientä on aika vähän, joten lisäsin vettä. Jonka jälkeen se oli vähän latkun makuista, joten lisäsin loput hapankaalit. Soppa maistui sitten latkulta ja happamalta, joten lisäsin sweet chiliä, jolloin se maistui latkulta, happamalta ja tuliselta, joten lisäsin lihaliemikuution. Jonka jälkeen se maistui aika tuhdilta, joten lisäsin hiukan vettä. Soppaa oli sitten lopulta enemmän kuin aluksi mutta hyvää se oli edelleen eilen. Ja tänäänkin taas lounaalla. Ostamani tomaatit sen sijaan eivät maistuneet yhtään miltään, joten taidan lisätä ne soppaan tänään.

Näillä näkymin syön samaa soppaa ensi viikollakin.

Kirjoitti: mea 14:07 | Jälkipuheet (6)

Kaikkihan me tunnemme ainakin yhden ihmisen, joka on joka asiassa parempi kuin muut. Sanotpa harrastavasi, nähneesi tai olleesi mitä tai missä tahansa, on näillä Paremmin Asioista Tietävillä aina nokittaa isommilla elämyksillä, taidoilla ja tiedoilla.

Jos kerrot olevasi pienen, muutaman hengen työllistävän, siinä-ja-siinä kannattavan bisneksen vetäjä, hän kertoo olevansa kansainvälisen pörssiyhtiön Suomen johtaja ja tietää, miten bisnekset hoidetaan: vähennät menoja ja isonnat tuloja. Yksinkertaista. Jos kerrot soittavasi bassoa ihan harrastus- ja rentoutusmielessä, hän kertoo soittavansa erinomaisesti sekä klassista että sähkökitaraa. Enempää et viitsikään kertoa. Eikä tarvitse, sillä hän auliisti kertoo pelaavansa mestarilisesti shakkia, sählyä, lentopalloa ja mahjongia. Lisäksi hän tietää kaiken urheilusta, lenkkeilee kolme tuntia päivässä, hiihtää sekä perinteisellä että vapaalla tyylillä paljon ja lujaa sekä Saariselällä että Rukalla, joissa hänellä on parinsadan neliön lomamökit. Lisäksi hän oli maailman nopein parantuja: kun molemmat jalat olivat poikki, hän viiden viikon jälkeen jo lähti Hongkongiin tekemään isoja kauppoja, joiden jälkeen juoksi kahdenkymmenen kilomerin lenkin. Lopuksi hän kertoo erinomaisten elämäntapojensa tähden näyttävänsä niin nuorelta kuin näyttää. "Eihän uskoisi, että olen 45?"

Näissä ihmisissä on harvoin yhtään mitään miellyttävää. Tässä nimenomaisessa yksilössä oli: minun ei tarvinnut kuunnella kuin sivukorvalla ja suuresti huvittua vilkaistessani taakseni. Mies ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin 65-vuotias appiukkoni.

Kirjoitti: mea 12:12 | Jälkipuheet (7)

Mitenkä niin huonon elämän viettäminen on pahasta ja hyi-että-miten kamalaa ja tuomittavaa?

Olen nyt toista viikkoa valvonut myöhään ja nukkunut niin pitkään kuin huvittaa. Olen juonut aamulla sysimustaa 100%:sta arabicaa niin, että kitalaki räjähtää. Kahvin kanssa olen nauttinut pekonia ja munia ja joskus vaihteeksi rapean patongin, jonka välistä pursuaa rasvareunaisen kinkun ei-niin-vähäiset siivut. Joinain aamuina arabican keralla olen pelkän voisarven ottanut (tai saattoi siellä sisällä olla juustoa ja sitä samaa ihanaa kinkkua ja ehkä kerran pekonia). Lounaaksi kojuista niin rasvaisia mitä-lie paikallisia herkkuja olen syönyt, että vaikka korviin asti hymyilin, ei suuta kiristänyt. Illalliseksi olen syönyt rasvassa käristettyjä rasvamakkaroita rasvassa paistettujen, suolahunnulla harsotettujen ja valkosipulimajoneesilla kuorrutettujen perunoiden keralla. Ja kaiken olen huuhdellut alas hyvillä viineillä ja oluilla.

Entä oliko paha olla? Tuliko taivainen tuomio ja pahan vallat ottivatko minut ja rankaisivatko minua lyömällä verisuonet tukkoon ja kolesterolit koholle? No. En kyllä tosin siitä puolesta tiedä mutta hauskaa on ollut. Eikä voi kai mitenkään olla tuomittavaa niin täydellisen toimivasti arjen kuorman peittoaman ihmisen onnellistuttava elämä. Eihän?

Kirjoitti: mea 21:17 | Jälkipuheet (2)

Jokaisen metroaseman nimi on Sortida. Kulje taalla nyt sitten.

Kirjoitti: mea 20:30 | Jälkipuheet (3)

Pipon höllennystä ja punaviiniä. Lomalle haikaa jo puurtajan mieli.

Valokuvatorstai / Piposta vedetty

Kirjoitti: mea 19:22 | Jälkipuheet (13)

Tervetuloa hyvät katsojat, kuulemaan taas aivan ihania vetoja, mitä nää ihanat artistit tänään meille taas vetää. Nää on harjotelleet näitä vetoja koko viikon aivan älyttömästi. Jännittyneinä odotamme, miten hyvin ne vetää tänä iltana.

- No Timo, mitä te ootte tänä iltana ajatelleet meille vetää?
- No me vedetään ekana Queenia, se on niin hyvä veto, että me vedetään se meinaan Pohjanmaan kautta. Niin hyvin me se vedetään.

- Hyvin te veditte sen Timo. Miltä nyt tuntuu, kun se veto meni niin hyvin.
- Joo, me vedettiin se tosi hyvin. Vai mitä kuoro? Eikö me vedetty hyvin?
- JOOOOO, me vedettiin ihan täysillä. Se oli tosi hyvä veto.

- Seuraavaksi meille vetääkin sit Mikin kuoro aivan ihanan vedon. Yllättävä valinta teiltä Mikki, on tää Womanizer. Miks te pääätitte tän vetää?
- Tää on niin mahtava kuoro vetämään, et me päätettiin vetää tää nyt ihan täysillä. Eikö ollu hyvä veto vetää tää tällanen yllättävä veto tähän?

Kristiina "Varapelkonen" Komulainen, hyvin sä vedit eilen Kuorosotaa. Pelkosena. Vasemman käsivarren vatkausta myöten olet opetellut vetämään Pelkosta ärsyttävämmin kuin Pelkonen itse. Olen tähän saakka ollut luulossa, että mikään ei ole Pelkosen vatkausta ja nUOtTia ärsyttävämpää mutta kyllä tämä sinun vetosi veti pidemmän vedon. Ethän sinä yksin syyllinen ollut mutta pahin kaikista olit kyllä: ohjelman aikana kuulin yli kolmekymmentä (30) kertaa vetojen vetämisestä.

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (8)