Vanhempiensa tytär
Olin alle kouluikäinen, kun äiti joutui sairaalaan moneksi viikoksi. Isä, joka oli tottunut kotiäidin valmiisiin ruokapöytiin ja puhtaaksi niistettyihin penskojen räkänokkiin, joutui yksin huolehtimaan kolmesta kersasta. Isä oli niitä vanhan kansan miehiä, joka ei osannut edes kahvia keittää, saati ruokaa laittaa. Mutta hän yritti. En ole koskaan saanut niin hyvää kaurapuuroa, vaikka se pitikin syödä haarukalla ja veitsellä. Tai niin ihania lihapullia kuin iskän kanelilla maustetut, kun ei iskä voinut tietää, mitä niihin piti laittaa.
Kun äiti oli tulossa sairaalasta kotiin, siivottiin porukalla paremmin kuin koskaan ikinä. Ylpeänä siinä sitten rivissä kuin sotamiehet odotettiin kehuja ja paijaamista. Mitään puhumatta äidin katse kiersi huonetta, ryppy syveni kulmien välissä ja hän meni oikaisemaan olohuoneen tuolin "oikealle" paikalleen, pari senttiä vasemmalle. Sen jälkeen hän kampasi maton hapsut ja kysyi, miksei talviverhoja ole vaihdettu kesäverhoiksi. Ei haleja eikä kehuja, ei pusuja, ei iloisia jälleennäkemisiä. Pääasia, että hapsut ovat suorassa ja tuoli siinä, missä sen _kuuluu_ olla.
Minun maton hapsuni ovat miten sattuu, tuolit siellä, minne ne joskus olen laittanut tai tarpeellisiksi katsonut ja tuolien päällä käyttämäni vaatteet. Viikkosiivoukseni kestää vartin kerran kuussa. Oven päältä olen pyyhkinyt pölyt viimeksi, kun äiti muutama vuosi sitten kävi kylässä. Verhot vaihdoin muistaakseni kymmenen vuotta sitten. Ja ruuanlaitosssa olen yhtä suurpiirteinen kuin iskä.
Joskus, ihan yllättäen, iskee varoittamatta ikävä. Ikävä mennyttä maailmaa, isää, aikoja, jolloin ei ollut huolta huomisesta. Ikävä sitä, ettei tarvitse miettiä strategioita, visioita ja asiakaspalautteita tai opetuksia, joissa kukaan ei halua oppia. Miten helppoa elämä olisikaan, jos ainoa murhe olisivat maton hapsut ja kesäverhot ja tuolin paikka. Miten huoletonta olisi, jos riittäisi, että edes yrittää. Ikävä sitä, että joku paijaisi ja kiittäisi, kun olen ollut hyvä ja taitava tyttö.