Voi voi kun et ottanut minuun yhteyttä ennen - olisin voinut antaa sen ratkaisevan neuvon. Kaikki muut valmistelut teit aivan kuten piti, ja ilmeisen hyvin, mutta sitten... Käsi sydämelle: et kai mennyt lauteille selvin päin?

No, nyt kun kerta kysyit, niin kyllä. Kyllä menin. Alitajuisesti kyllä tajusin, että virhe. Mutta tehty mikä tehty. Seuraavan kerran tiedän.

Jos seuraavaa kertaa tulee. Epäilen.

Mut hei - voi olla että jonkun muun mielestä kaikki meni ihan hyvin, sitä niinkun itte kattoo asiaa liian likeltä.

Ja sitte on niinkin että arvovaltaisia yleisöjä tulee, arvovaltaisia yleisöjä menee. Sou vat.

Tätä likinäköisyyttä yritän tässä itselleni kaiken aikaa todistella.

Saattaahan olla, että joku sekosi trendikkään ja ihoa myötäilevän jakkuni muotihiin niin, ettei kiinnittänyt puheeseen huomiota. Ja luotan kuin seinään, että ketään ei oikeasti kiinnostanut, mitä puhuin. Se toisaalta juuri onkin se heikko kohta: niillä oli aikaa kiinnittää huomiota esiintyjän olemukseen.

Mutta sitä varten oli valittu tietenkin juuri se jakku.

Yksi on tosiaan varmaa: näistä arvovaltaisimmat kuuntelijat ovat jo eläkkeellä silloin, kun minä oikeasti alan olla se hauska ja sutki itseni. Kiinnitän siis katseeni tulevaisuuteen ja lakkaan kelaamasta tätä kompastelua.

Mutta positiivinen tarttee olla: kyllä se kuule hyvin meni, jos se olisi mennyt heikosti niin olisit kyllä huomannut siitä että korkeamman tahon edustajan taholta olisi tultu keskeyttämään esitys ennen loppuvihellystä. Ja mikä on yleisön jakkuja katsellessa - olisi voinut työnantaja Suvi Linkreenin antamin valtuuksin vaikka komentamaan että jakku pois. Ja tätäkään ei tapahtunut. Eli kyllä se nyt ihan hyvin ja asiallisesti meni.

No menihän se. ja minähän se olin kuitenkin juuri sillä hetkellä juuri sen asian ylin asiantuntija. Mistä ne tiesi, kuinka paljon _enemmän_ vielä olisin tiennyt. Jos olisin muistanut sanoa.

Ja onkokaan se nyt niin tarpeellista olla asiallisissa asioissa niin hauska ja sutki. No ei ole.

ehkä hyvä olla pari eri suunnitelmaa, siltä varalta että miten lähtee kulkemaan.
Ja rutiinihan se se on, mikä auttaa, jos sitä on ...huoh, ja sitä ei saa kuin töpätty tarpeeksi "uuden ja yllättävän" kanssa.

Jos on useampia suunnitelmia, niin saattaa mennä suunnitelmat sekaisin ja sitten sitä vasta pihalla onkin. Parempi vissiin vain lukea niitä powerpointteja. Niinhän ne muutkin tekee.

Rutiinia pitäisi saada mutta tällä esiintymisvauhdilla ja kun noita onnistumisia ei maineeksi asti ole, niin saattaa olla hankalaa saavuttaa maksimaalinen kyvykkyys eläkeikään mennessä.

Siis, se jos mielessä simuloidaan esiintymistä, siihen se jos menee hyvin yritän muistaa tämän (ja silloin sen muistaakin).
Muutenhan tulee sellaista JuttaPauliinaUrpilainen touhua; luonnottomuus, ulkoa opettelu ja väkisinyrittäminen siitä vain erottuvat.
(on tosin kalliita imago_esiintymis-vietintäkonsultteja jotka menevät syvemmälle maneerien luomisessa, ne ovatkin omia, haettuja omasta olemuksesta - esimerkkinä Olli Rehn, katsokaapa miten älyvälkyn oloisena se osaakaan funtsata jotain ihan tavan asiaa.

Minulla on se henkilökohtainen ongelma, että olisi sanottavaa niin paljon mutta kaikki sanat katoavat minusta, kun seison silmäparien ristitulessa. Sitten yritän täyttää tyhjiötä höpisemällä niitä simuloimiani juttuja satunnaisessa, mieleen juolahtavassa järjestyksessä ja pitää samalla lankoja käsissä ja tiedostaa kaiken aikaa, missä mennään ja koko ajan olla kuulostamatta urpilaiselta ja takaraivossa pienoinen pelko, että just siltä kuulostan.

mea:
"Minulla on se henkilökohtainen ongelma, että olisi sanottavaa niin paljon mutta kaikki sanat katoavat minusta, kun seison silmäparien ristitulessa. "
oon puolestani taas kokonainen biisi kadonnut, huono keikka, "silmäparien ristitulessa" - voisi herkemmällä traumaa pukata, arvaan.

Sitten yritän täyttää tyhjiötä höpisemällä niitä simuloimiani juttuja satunnaisessa, mieleen juolahtavassa järjestyksessä ja pitää samalla lankoja käsissä ja tiedostaa kaiken aikaa, missä mennään ja koko ajan olla kuulostamatta urpilaiselta ja takaraivossa pienoinen pelko, että just siltä kuulostan.
Jesh, mull´on noin niin kuin koulutusmielessä, ja miksei soittajanakin sen verran kuitenkin noita onnistuneita keikkoja, että voi useimmiten palauttaa sen tunnetilan "tällä mennään".
Sitten taas kun sattuu, mikään ei auta. on Se päivä, niin ei mikään auta (rutiinin puutteessa) - ja sillä hyvä tai paha,

Mikähän siinä onkin, että pystyn takeltamatta kertomaan vaikka kaksi tuntia putkeen hauskasti ja värikkäästi samasta asiasta tutussa porukassa. Mutta annapa olla, kun vastassa on rehtoria ja vararehtoria ja rahoitusjohtajaa ja viisi muuta johtajaa.

Kyseessä täytyy olla joku lasikatto, johon lyön pääni, kun astelen sinne eteen. Ja sit kaikki tieto varisee lattialle.

Ennen oli sellainen herraseura, aamukahvit herrainklubilla - mä olin porukan nuorimpia, ja ihmettelin ittekin miten vaikea oli nousta sieltä valkoliinaisesta pöydästä hopeitten keskeltä käyttämään yleistä puheenvuoroa: Siin' kun oli pieni alustus, joku mielenkiintoinen puhuja. Ja sitten keskustelua.

Kuulostaa tutulta. Siellä liinapöydän ääressä on helppo puhua mutta kun pää pitää nostaa muita korkeammalle, niin päässä tapahtuu tyhjeneminen. Joka kerta.

Nyt kun sanoin tuon ääneen, niin eipä tule tyhjiö silloin, jos puhun niin, että olen samalla tasolla istumassa tai kaikki seisovat. Se yksin törröttäminen on se juttu, joka tyhjentää pään.

Tjaa, sillä mitä jengiä istuu on kyl´aina joku merkitys.
Nauttiiko sen porukan luottamusta? Ja mua kohtaanhan vanhat herrat ovat aina olleet skeptisiä - (tulee tässä esimerkkinä mieleen se mun heavybändi 16-vuotiaana kirkon pommisuojassa. Kauan myöhemmin betonikirkon kivilattiassa pommarin yläpuolella havaitut halkeamat yhdistettiin jollakin homekorvakausaalisuudella heavyyn) .

No0 onham se nyt selvää, että halkeamat on sun syytä. Luultavasti olisi sun syytä sekin, jos kirkko poltettaisiin. Ei ihme, että kohtaat epäluuloa.

Nöyryyden merkiksi olen lopettanut heavyn soiton sitten 1970-luvun (tosin sen hevikepin kaivoin esille studiossa yhtä sooloa varten).
Sittemmin nuo tuli tietooni seurakuntaneuvoston jäsenenä.

Muuten epäluuloisuutta ei voi välttää - esim. siellä aamukahvin kuunteluköörissä oli entisiä pomoja, kaupunginjohtajia; lienee heilläkin syynsä epäillä. Ja omien (luppakorva)uraohjuksiensa takana oli erilainen tunneilmasto.

Itse nyt jotenkii ajattelen samaan suuntaan, mea, että se yleisö on sivuutettava ikään kuin silmät sulkien, kunnes on luontevaa ottaa kontaktia saaliin.
Noin tästä.

Viisaita sanoja. Pääsimme varsin kasvattavaan johtopäätelmään. Pitäkäämme siitä kiinni.

Kiitos keskustelusta.