Ehkä kannattaisi lakata käymästä siellä kylässä. Siellä on jotakin outoa ja epäilyttävää selvästikin käynnissä. Eihän tuo ole mitenkään normaalia.... O_O

No ei ole ei. Oletko muuten aivan varma, ettet asu tuossa talossa. Meinaan, että _kukaan_, toistan, _ei_kukaan_ halua käydä töissä kesällä. Siinä on jotain perin outoa. Varmaan tervehdit naapuriasikin. Tai jopa ventovieraita.

Olisit mennyt, seuraksi, hetkeksi.

Kyllähän se vähän kaivelee. Näin jälkeen päin. Kaunis kesäpäivä sentään. Ties mihin olisi päätynyt.

Varmasti en asu Siellä Talossa. Juu, minähän kyllä hölisen ympäriinsä, sanon Huomenta moneen kertaan päivän aikana samoille työkavereille jne ,D Varmuuden vuoksi. En kuitenkaan (yleensä) tervehdi vieraita.
Mutta työssä käynti kesällä on kivaa! Ei työkavereita. Vähän töitä. Aurinko (yöks!) paistaa, sisällä on viileää ja ilmastointi, ahh onnea *virn*. Ja syksyllä on kirpeän raitista ja voi istua rauhassa omalla parvekkeella ja ihailla mahdollista kasvustoa!

On kyllä todella outoa. Yritä mulkoilla vihaisesti takaisin, jospa ne siitä ymmärtäisivät. Tuollaisessa pienessä suljetussa tilassa vielä aletaan tervehtimään, johan siinä pakokauhu iskee. Eikö ne ymmärrä, että siellä täytyy vain katsella seiniä pitkin ja tuijottaa sitä juoksevaa numeroa?

Mikähän makunautinto sinulla menikään, sanan varsinaisessa merkityksessä, ohi suun?

Polga hei, tuosta se alkaa. Kohta tervehdit varmuuden vuoksi vieraita, koska et ole varma, tunnetko sen. kesällä on sikäli kyllä turvallista olla töissä, kun ei ole kettän, jota tervehtiä. Ovelaa.

Saanel, hississä pitää nimenomaan tuijotella seiniä. Ameriikklaisissa elokuvissa kaikki tuijotta eteensä, hiisn ovea, siististi rivissä. Outoa on sekin.

Joopa, kanisterin koosta jos voi jotain päätellä, niin saattoi mennä ohi suun muutama mörkö. Ainakin

Ehkä se on meidän talo tai mun entinen kotitalo, molemmissa moikataan, entisessä tosin vähän iloisemmin, täällä lähinnä murahdetaan jos muistetaan. Se on kiva kun tervehtitään! :)

Asustelin joskus työsuhdeasunnossa firman talossa, ja siellä oli tapana pihalla tervehtiä kaikkia. Siskon mies ehti pari vuotta miettiä mistä hiivatista hän tuntee ne sirpsakat nuoret rouvat, jotka aina yhtä iloisesti hymyillen moikkaili hiekkalaatikolta. Totuus oli tyly ja ynseä, niinkuin elämässä usein.

Miten se halvaantunut kaveri jakselee, josta kerroit pari vuotta sitten?

Pyörätuolitaksia ei ole näkynyt sittemmin. Ovessa on vaimon nimen vieressä uusi nimi ja rapussa liikkuu uusi mies.

Se tavallinen tarina.