Ei-kuntoilijan ominaisuudessa on nyt sitten kysyttävä tämmöinenkin: mikä se on se nyt ilmeisesti jotenkin pannaan julistettu _teleskooppimakkara_? Tiede on jossain välissä kehittänyt tämmöisenkin olion tahi vehkeen tai tiesminkä, mistä me ei-kuntolijat emme tiedä mitään?
(Kategorisesti analogisena ilmiönä tiedetään vain tämä luokitus: "tennissukka, alalaji pöytätennissukka").

Teleskooppimakkara on kehitetty nimenomaan meille laihduttaville himokuntoilijoille. Mehän tunnetusti rakastamme makkaraa, ihan mitä tahansa makkaraa mutta mitä pidempi, sen parempi. Mutta koska olemme laihduttavia kuntoilijoita, emme voi syödä pitkää makkaraa, siispä meille on kehitetty tämä teleskooppimakkara, joka näyttää syömishäppeningin alussa ihan piskuiselta ja vähäiseltä mutta joka aktin edetessä kasvaa ja kasvaa saavuttaen lopulta mitan, joka tyydyttää meidän himomme.

Teleskooppimakkaralla ei täten ole mitään yhteyttä tennissukkaan. Ei-niin-mitään. Ellei sitten, noh ... olkoon.

Alalta on sitten uutta tutkimusta olemassa? Muistan vielä senkin auvoisen ajan, jolloin makkaransyöjät kuulemma olivat tutkijoille vakuutelleet, että makkarassa sen pituus ei ole mitenkään keskeinen ominaisuus vaan tärkeitä olivat aivan muut asiat, päinvastoin kuin katutietämys kertoi. Lie sitten vaikka lama vaikuttanut siihen että arvostukset ovat nyt näin teleskopaalisesti muuttuneet?

Kyllä meillä täällä naistutkimusinstituutin naisvoimistelu- ja lihastutkimusosastolla eteläsiivessä on näyttävästi todistettu, että pituus on se, joka ratkaisee. Suutuntumaa toki unohtamatta.

Lama on sen verran kyllä vaikuttanut, että makkaran muista ominaisuuksista olemme naisvoimisteluosastolla valmiit tinkimään.

Nyt kun kissa on jaksettu nostaa pöydälle, niin muistelen että aikoinaan mainitsitten One hundred pushups-projektin, ja siitä innostuneena itsekin sitä aloin kokeilemaan.

Miten sen kanssa kävi? :)

No siinä kävi niin, että pääsin parhaimmillani 60:een ja jätin asian lepäämään, kun kyllästyin aloittamaan aina muutaman askeleen päästä. Ehkä tosiaan taas voisin elvyttää senkin.

Mä hukkasin toissapäivänä kulmakarvasiveltimen. EN IKINÄ HUKKAA MITÄÄN! Olin ihan järkyttynyt. Siinä se oli pöydällä, ja sitten ei ollut. Hyvä duroyn jäpäkkä muoviharja, ostettu vasta n 8 vuotta sitten, 5 e. Menin Stokkalle katsomaan korvaajaa. Ei ollut. Oli muutettu näädänkarvaksi ja hintaa oli melkein 16 e. NOUTÄNKS.

Päättelin että kissat on varmaan hokanneet harjan ja leikkineet sen piiloon. Katoin mattojen aluset ja kirjahyllyn alta. Ei missään. Sitten tutkin vielä kerran laukun, meikkipussin ja meikkilaatikon. Ja siellähän se tietty oli...

(lieventävä asianhaara: sekä meikkilaatikosto että harjan varsi on läpinäkyviä.. )

Tuttua. Paitis, että minulta häviää aina kaikki. Päivittäin. Enkä koskaan löydä niitä vaikka haen i-h-a-n k-a-i-k-k-i-a-l-t-a.

Joka kerta ne ovat löytyneet ennemmin tai myöhemmin (yleensä hyvin paljon myöhemmin) vahingossa ja siitä kaikkein loogisimmasta paikasta, josta en hakenut.

Mitä arvokkaampi tavara, esim. lompsa, sitä suurempi paniikki ja sitä varmemmin sitä ei osaa katsoa siitä loogisimmasta paikasta.

Minä olen muuten mestari panikoitumaan nollasta sataan sekunnin tuhannesosassa.