Identiteettiongelma
Aivan pientä identiteettiongelmaa vilauttelee nykyisin tämä oleminen sekä äällä meanderiassa että samaan aikaan toisaalla omalla naamalla Naamakirjassa. Nimittäinkin nokkelan statuksen keksiminen kahdesti päivässä tai vähintäänkin useasti viikossa on kovin työlästä. Jos Naamakirjaan keksinkin, niin sitten en voi sitä laittaa tänne tai päinvastoin.
Ja muutenkin. Naamakirjassani on listalla "Ihmisiä, joita saatat tuntea" melkoinen joukko bloggajia, jotka tunnen ihan oikealta nimeltään mutta joita en uskalla käydä tökkäsemässä, että oisitsää mun kaa, kun en tiedä, että tietääkö hän, että minä tiedän. Joten kaikki te, jotka tunnette minut, niin pokatkaa. Minä olen oikeasti ja varmasti teidän kaveri. Jooko. Minä tiedän, että joku siellä tietää ja luulee, että minä en tiedä, että se tietää mutta tottahan minä tiedän, jos sinäkin tiedät. Sinä juuri.
Vaikka eihän se helpota yhtään sitä tosiasiaa, etteikö edelleen tarvitsisi keksiä nokkelia statuksia. Kun täytyy yrittää pitää hauskan naisen leimaa työkavereidenkin parissa. Sillä tavalla, että ne ajattelisi, että onpa chic ja witty.
Jälkipuheet
Tämä on yksi kärkisyistä siihen miksi minä en saa nykyisin enää mitään aikaan. Sinulta sentään vielä aika hyvin irtoaa.
No sinä se olet viimeinen mies sanomaan, ettei synny. Kun Ugus-mies kirjoittaa, niin siinä voi vain huokailla, että osaisinpa itse.
Ja mitä siihen toiseen mieheen tulee, niin hänestä olen samaa mieltä kuin se pieni asiantuntija.
Sä kuvasit tämän ongelman syvyyden kyllä todella hienosti! Justiinsa tämän vuoksi mä lopetin koko naamakirjailun, oli liikaa pohdittavaa edellistenkin pohdittavien lisäksi.
Äh, ai en sitten saa sinustakaan ystävää. No, totta puhuen juuri sinua en kyllä olisi tuntenutkaan, joten menetys on teoreettinen. Silti harmittavainen, sillä minulla ei ole riittävästi ystäviä, jotta voisin edes vastata meemeihin, joissa vaaditaan meemin edelleenlähettämistä 25 ystävälle.
Eikö aika noloa.
Mitä maailman pauhusta - voihan sitä tyytyä olemaan wittymainen kotioloissa, omaksi ja lähipiirin iloksi.
Hyvä idea. Se tuppaakin joskus jäämään unohduksiin, kun kaikki aika menee julkistä minäkuvaa muokatessa. Tai siis kahta kuvaa.
Jeps, kun minä aloin nähdä tuossa mäyräkoirassani, ikämies muuten, omia arrogantteja, kärttyisiä piirteitäni, mutta tietenkin jotenkin koomisiksi vääristyneinä, mä ajattelin .....
Haha, tuttua. Kun minun ikämiesmäyräkoirani läksi kuustoistavuotisna koirien taivaaseen (Hundsville muuten paikka nimeltään) lakkasin kokemasta outoja mäyräkoirafiiliksiä ja eheydyin nimenomaan ihmisenä.
Mäyräkoirat ovat jumalankirous, tietty, mutta enhän mä ansaitse muuta.
Me vaan peilaillaan.
(Oh, taidanpa tehdä stygen: "Me vaan peilaillaan". Se mäykky aina vetää huuliharpun kanssa unisonoa)
Jumalankirouksen ansaitsevat vain net, ken ovat riittävän isoja [kuv.] kantamaan kirouksen.
Ai niin, nyt kun mainitsit, niin en olekaan vielä päässyt yli mäyräkoiravainaan haamusta enkä siis eheytynyt täysin. Peilaan edelleen toisinaan.
Jumangega, huuliharpun kanssa unisonoa.
ilmeisesti kärsii siitä harpun taajuudesta (samoin kuin lähistön rumaäänisistä kirkonkelloista) - ja protestoi sitä ulvomalla.
Sitä en ihan käsitä, miksi se sitten ottaa tuohon sävelen, eikä ulvo nuotinvierestä.
Kaverit meinas viime syksynä, että otetaan karkkis studioon. Mä selitin, että se kärsii, sillä ottaa korviin ja koko pieneen pannuun. Eli olisi snadisti epäeettistä ryhtyä sen ka´ ottoja veivaamaan.
Siinä tunnit vieryy.
Mikään ei ole niin raastavaa kuin, jos karkkista ottaa pieneen pannuun.
Voi liikutus.