« tammikuu 2009 |
Pääsivu
| maaliskuu 2009 »
Me tullaan molemmat uskovaisesta perheestä.
No jopas!
Melko harvinaista, onhan sentään kyse täyssiskoista. Mutta toisaalta, jos kädet ja jalat ja kaikki halvaantuneena alkaa heti soitella kaikille ystäville, on mikä tahansa mahdollista.
Tänä aamuna vetäisin sujuvasti jalkaani vuosien takaiset lempifarkut. Tsuih. Huomasin yhtäkkiä omistavani ainakin kolmet istuvat, uudet vanhat farkut.
Pakkasin evääksi banaanin ja raejuustoa aivan uudella innolla.
Töihin rientäessäni vedin hanskoja käsiini ja tunsin jotain outoa muhkuraa hanskan sisäpuolella. Tarkempi tarkastelu osoitti vuoriin takertuneen rakeen sallittua salmiakkia.
Aamupäivällä kahvihuoneessa kaatelin mukiini juuri kahvia, kun työtoveri kysyy, että onks sulla uudet farkut. Ette arvaa, kuinka hyvää teki sanoa, että eikun ikivanhat mutta sisältö on kaventunut 3 kiloa.
Joku oli tuonut rasiallisen erittäin kaloripitoisen näköisiä järjettömän kokoisia suklaapalloja kahvihuoneeseen. Tuijotin niitä koko mukillisen ajan kuola valuen äärimmäisen hyvin istuvissa farkuissani. En ottanut.
Iltapäiväevääksi otettuun banaaniin oli liiskautunut taas yksi salmiakki.
Kaikkihan te rakkaat lukijani olettekin jo pitkään palaneet halusta kuulla, kuinka laihdutus- ja kunnonkohotusprosessit etenevät. Ettekö? No ei se mitään, kerron kuitenkin.
Nyt, kun meanderiassa on eletty vajaa kaksi kuukautta tiukan kurin ja järjestyksen aikaa, on aika kertoa väliaikatietoja. Ja miksiköhäm juuri tänään? No siksi, että tasan kolme [3] kiloa on juuri pari minuuttia sitten kirjattu miinuksen puolelle. Tähän on päästy kävelemällä ja viime aikoina jopa juoksemalla 523 967 askelta, joka tekee noin 367 km eli kokolailla Tampereelta Kouvolaan ja takaisin. Huomenna on välipalkinnon aika: Late saa taas tehdä tukalle ihan mitä lystäjää. Saattaa siis seurata lisää haircuttia. Pysykää kanavalla.
Jo jokunen aika sitten huomasin hukanneeni rakkaan teleskooppimakkaratikkuni. Jokaikisestä loogisesta ja loogittomasta paikasta moneen kertaan etsittyäni päädyin tulokseen, että tikun häviäminen on kohtalon sormen osoitus oikealle polulle, jonka varrella ei makkaroita pidä kärvistelemän. Tänään löysin sen. Ihan loogisesta paikasta, retkipullon vierestä astiakaapista.
Pienistä se on joskus pienen ihmisen ilo ja riemu kiinni.
Kustannuspaikalla silloin tällöin löydän itseni tilanteesta, jolloin huomaan olevani kujalla kuin Burberry-rouvan villakoiran jätös. Virkavuodet kuitenkin ovat koulineet pitämään julkisivun peruslukemilla ja olemaan kuin ymmärtäisin kaiken mutta heti tilanteen lauettua olen rientänyt ottamaan asiasta selvää.
Missä välissä maailma muuttui niin, ettei enää tarvitse tietää mistään mitään mutta pokka pitää vaikka suu jauhaa kuin tuuli huulia heiluttaisi. Mitä korkeammassa asemassa tyyppi on, sitä hatarammat ovat tietonsa ja esitystapansa itsevarmempi muita. Kukaan ei alisemmasta / uusimmasta päästä kuulijakuntaa / työryhmää kehtaa / tohdi / raaski oikaista ja niin jää terävään päähän pysyvä itsensä ylivertaisuuden olettama.
En tiedä, jaksanko satavuotiaaksi asti tätä sirkusta.
Olin ihan justäsken hyvin tuohtunut. Niin tohkeissani olin, että päätin kirjoittaa blogiin, että poistan aseesta varmistimen heti, kun näen ...
Niin ... mitä.
En enää muista yhtään, mistä olin niin perin tohkeentunut.
Pari kuukautta sitten yhdet kaverit muuttivat kerrostaloon, jossa tapahtuu outoja. Olen nyt käynyt siellä kylässä nelisen kertaa ja joka kerta kohdannut hississä ja käytävillä, jopa pihalla, ihmisiä, jotka tervehtivät. Aina. Ääneen. Hymyillen.
Mikähän niitä vaivaa?
Olen asunut omassa kerrostalokolossani nyt yli kymmenen vuotta eikä täällä tervehdi kukaan. Eikä täällä kyllä ketään juuri koskaan näekään. Paitsi Hemppaa. Hemppa tervehtii. Mutta se johtui koirasta. Hemppa jutteli enimmäkseen koiralle. Mutta Hemppaakaan en ole nähnyt aikoihin. Tuolla kylän raitilla yksi tyyppi kyllä tervehtii. Mutta vain kännissä. Kerran se pyysi mua tonne järven rantaan maistelemaan kotiviiniä, jota se kanniskeli kanisterissa. En sitten mennyt.
Mikähän meitä tamperelaisia vaivaa?
Tänä aamuna, kun taas kerran vein Hermannin sinne surullisen kuuluisalle korjaamolle [kolmas kerta saman vian takia], nousin bussiin päättärillä ja onnittelin itseäni ajoituksen suhteen. Bussi lähti saman tien liikkeelle. Kun se kaarsi läheisen ABC:n pihalle, olin vähän, että mit'ttua. Kuski veti takin niskaansa, nousi autosta ja huikkasi, että sori, pitää käydä vessassa. Viiden minuutin kuluttua jatkettiiin matkaa.
Siinä bussia vahtiessani tuli mieleeni mitenkään vessassa käyntiin liittymättä, että kun kerta on puolittain sallittuehkoa puolustella sanomisiaan ja tekemisiään sillä, että oli kännissä tai on tempperamenttinen luonteeltaan, niin miksei laiskat, tyhmät ja saamattomat voi yhtälailla saada synninpäästöä. No mä nyt olen vähän tällanen laiska ja saamaton, sori. Tai että, sori jätkät, mä nyt satun olemaan tyhmä enkä vaan osaa. Miksi vain ilkeät ja känniset saa anteeksi käytöksensä?
Ameriikkalaisissa elokuvissa muuten aina, kun joku lähtee vessaan, se sanoo seurueelleen, että excuse me. Kun suomalainen lähtee vessaan, se kertoo, että se menee vessaan. Tai jopa tarkentaa, millaiselle asialle vessaan on menossa. Miksiköhän? No toki olisin kovin ihmettellyt siinä ABC:n pihalla, jos kuski olisi sanonut vain, että sori ja lähtenyt. Ehkä me vaan olemme käytännöllinen ja huomaavainen kansa.
Esiinnyin tänään erittäin arvovaltaiselle yleisölle. Olin valmistellut, hinkannut, poistanut, lisäillyt, yksinkertaistanut, taas lisäillyt, muuttanut järjestystä ja hionut esitystä kuukauden. Mentaaliharjoittelin eilen lenkillä rennon, hauskahkon ja tasavertaisen lähestymistavan kautta hyväntuulista esitystä, jossa en tukeudu dioihin vaan taustoitan ja hauskuutan ja olen kaiken kaikkiaan nokkela, sanavalmis, reipas, varma ja sutki.
Kun tulostin itseni takaisin kustannuspaikalle, kysyi toveri heti [minut tuntien], että mikä meni pieleen.
Lähes kaikki. Sekosin sanoissani useamman kerran, en muistanut, mitä piti sanoa, lauseisiin tuli kummallisia katkoja ja lauseen alku ja loppu olivat ihan eri paria. Kaikki kivat aasinsillat, joita mielessäni rakensin diojen väliin, unohtuivat. Nokkelat tauotukset, joilla alleviivaan tärkeitä asioita, olivat tiessään. Vaikka kuinka yritin olla rento, kädet ja jalat ja ääni tärisivät. Kun unohdin aasinsillan, yritin epätoivoissani tukeutua seinällä oleviin lukuin mutta en hermostukseltani löytänyt olennaisinta.
Olinko hauska, nokkela ja sutki? No just.
Minä jos kuka ymmärrän, että on asioita, joissa tyyli ennen kaikkea ratkaisee. Mutta rajansa kaikella. Kuka on keksinyt, että latte on trendikästä juoda korkeasta juomalasista, jolloin siinä polttaa kätensä. On tyylikkyys kaukana, kun pitää kahvinsa tumput kädessä juoda. Sama juttu on cappucinon parissa askaroidessa: ne tarjoillaan korvattomista kupeista, joista ei saa edes tumpuilla otetta.
Ja mikä ihmeen juttu tämä nyt on, että kaikissa trendikippolan patongeissa, panineissa, ciapattoissa ja focaccioissa pitää olla raakaa punasipulia. Ihan kaikissa. Ymmärrän, ehkä, että paahtopaistipatukassa sitä on, mutta että ei edes mozzarellaa saa ilman punasipulia. Eikä puhettakaan, että typsykäiset tekisivät asiakkaalle sipulittoman version.
Viikonlopun muu tutkiva journalismi keskittyi havainnoimaaan, että pepulleen kaatuminen sattuu vähemmän kuin polvilleen kaatuminen mutta molemmissa sattuu aina käteen.
Se viime viikon tiistaina [bensaletku litussa] ja tämän viikon keskiviikkona [bensaletku litussa toisesta päästä] takuukorjattu Hermannin lämmitin toimi tasan yhden kerran eilen aamulla.
Tänään ei inahdustakaan. None. Ingenting. Nichts. Nul. Ekkert. Intet.
Tätä juttua ei sitten paineta villasella. Villasella ei paineta. Sormien läpi ei katsota tätä sitten. Koirana veräjästä eivät pääse nämä sitten. Kattopuhuttelu, NYT! Katolla huutoa, minä annan tulla ja jätkät seisoo vieressä. Katolla laitetaan huuto päälle. Sanoisi Rauno Repomies. Mutta minä vaan kiroilen tässä teille. Viattomille ja osattomille kiroilen tässä, kun en osaa jätkille huutaa.
Aluksi ihmettelin, miksi tamperelaisille myydään vain autoja, joissa ei ole vilkkuja. Nyttemmin olen huomannut, että joihinkin autoihin onkin asennettu älymallit, Ne toimivat hämäläisittäin vasta sen jälkeen, kun auto on jo kääntynyt tai vaihtanut kaistaa. Se on kätevää. Takana tuleva autoilija pysyy virkeänä liikenteessä. Erityisesti onnikoihin on ostettu hämäläisiä vilkkumalleja tukuittain.
Tosin on täysin vilkuttomiakin. Teknilliseen yliopistoon ja Hermiaan on niitä jonkin verran myyty,
Ylöjärveläiset erottaa manselaisita liikenneympyröissä. Ne vilkuttaa ympyrään mennessään mutta eivät erkatessaan. Onhan se hyvä tällaisen takana kurkkivan tavan autoilijan nähdä, kumpaan suuntaan ympyrään sitä aiotaan lähteä. Ei sillä tavalla niin ylläty.
Aamuinen työmatka piristää kummasti.
Eräänkin kerran on tullut mieleen, että olen syntynyt aivan väärällä vuosisadalla. Tai tuhannella, en tiedä. Mutta sen tiedän, että en pysty tuntemaan oloani kotoisaksi aikana, jolloin ihmisiä ei kuunnella, heidän sanomansa ymmärretään tahallisesti ihan miten sattuu ja jos oikaisee, niin huudetaan entistä lujempaa päälle ja puhutaan kirveen varsista, kun keskustelu koski tomaatin kilohintaa Närpiössä.
Keskustelu tarkoittaa nykyään sitä, että oman napansa ympärille keriytyneet ihmistekeleet näkevät vain itsensä ja näkemästään humaltuneina huutavat hiljaisiksi ne, jotka ovat eri mieltä. Vaihtoehtoisesti vaikenevat erimieliset, asioista uteliaat tai yleensäkään mitään mieltä olevat kuoliaiksi.
En jaksaisi aina vääntää sitä rautalankamalliakaan. Tai ehkä tulisin paremmin ymmärretyksi, jos vääntäisin rauta lanka mallin. Siis jos olisin ilkeä ihminen. Mitä en ole. Vielä.
Kappas, tietääkseni tällaista vastikkeellista liikeideaa ei ole vielä kukaan kokeillutkaan: Kysy mitä vain tekstarilla hintaan 2,50 €/vastattu kysymys plus mainos vastauksen perään. Mielenkiintoiseksi palvelun tekee käyttöehdot, joissa sanotaan mm.:
Toimittajalla on oikeus hyödyntää asiakkaan Palveluun lähettämiä kysymyksiä ja niiden sisältämiä tietoja vapaasti suorittamatta mitään korvausta harkitsemallaan tavalla esimerkiksi julkaisemalla tai myymällä niitä.Toimittaja pyrkii vastaamaan Palvelun kautta lähetettyihin kysymyksiin, mutta Toimittaja ei vastaa vastausten tai vastausten sisältämien tietojen oikeellisuudesta.
Sillä lailla. Ennen vanhaan ei ollut oikeuksia mutta velvollisuuksia kyllä. Nyt on oikeuksia mutta ei velvollisuuksia.
Kyllä minä ymmärrän, että mersuilla ajelevat miehet ohittavat minut autohuoltamon jonossa, onhan niillä rahaa ja minulla vain vaivainen lämppärin takuukorjaus ja Hermanni. Ymmärrän senkin, että minun on sovitettava aikatauluni korjaamon tilanteen mukaan vaikka se tietääkin minulle puolentoista tunnin matkaa suuntaansa. Senkin vielä ymmärrän, että tekniikka joskus pettää ja tavara vikaantuu mutta sitä varten on takuuajat, eikö? Ja ne korjataan ilman mukinoita, niinhän? Mutta sitä en ymmärrä, että ensin juoksutetaan kolme tuntia ja ylimielisesti todetaan, ettei siinä mitään vikaa ollut ja kun seuraavan kerran tarvitsen lämppäriä, niin huomaan, että mykkä mikä mykkä. Enkä ymmärrä sitäkään, että kun asiasta kauniisti huomautan, niin kohdellaan kuin vikaantuminen olisi minun vikani, vaikka itse myivät maanantaikappaleen ja sitten antoivat korjaukseksi vain valohoitoa.
Kävin tänään jäsenoikojalla, kun nilkasta polven kautta lonkkaan ja lapaluuhun löi tuskaa joka asennossa. Vika löytyi pääosin sijoiltaan menneestä lonkasta mutta hyvänä kakkosena tuli korvien väli, jonka jumitti lukossa oleva nyökyttelijälihas. Joka oli jumissa siksi, että puren hampaita yhteen öisin. Auttaisi kuulemma asiaa, jos lakkaisin sanomasta joka asiaan nyökytellen, että joo joo. Alkaisi ehkä se yöpureminenkin helpottaa, kun ei tarvitsisi kaiken yötä kirota kaikkea, mitä tuli taas päivällä luvattua. Mutta ei kahta pahaa, ettei yhtä hyvää. Sanoi, että minulla on harvinaisen kaunis selkä. Moneen kertaan asiasta mainitsi. Ettei ihan ilmaiseksi ole tullut se. Jotain hyötyä on ollut parin vuoden punttien nostelemisesta.
Vaan paljonpa auttaa, että on kaunis selkä.
No niin, kaikkihan me tiedämme [että minua riipii juuri tällaiset aloitukset; mistä minä voin tietää, kuka tietää; joskus nyt vaan niin on], että ihmisiä on kolmenlaisia. On koiraihmisiä, kissaihmisiä ja sitten niitä, jotka tykkää menninkäisistä. Niitä, jotka eläimistä eivät tykkää lain, ei nyt jostain syystä lasketa ihmisiksi. Sori.
Sitten on ihmisissä teenjuojat, kahvinjuojat ja net, ken juo mitä vaan.
Hyvin lyhyet mutta sitäkin ytimekkäämmät empiiriset tutkimukseni ovat vihjaamassa siihen suuntaan, että kissaihmiset juovat teetä, koiraihmiset kahvia ja menninkäisihmiset mitä vaan. Poikkkeuksia toki on [koskapa ei] mutta jos ne ovat teetäjuovia koiraihmisiä, ne pukeutuvat yleensä pinkkiin ja vaaleansiniseen ja ovat siis muutenkin kahviporukan outolintuja ja erottuvat joukosta. Pyydän jälleen asianomaisilta anteeksi.
Sitten on ulkoilmaihmisiä, sisätilaihmisiä ja niitä, jotka eivät tiedä, missä ovat, tai eivät sillä tavalla välitä, että asialla olisi tieteellistä merkityspohjaa.
Kokeeni edelleen osoittavat, että kahvia juovat koiraihmiset ovat ulkoilmaihmisiä ja teetä juovat kissaihmiset sisätilaihmisiä. Se menninkäisporukka, joka juo mitä vaan, on juomisistaan johtuen usein vähän pihalla, tosin saattavat olla myös tunnelissa, jota ei tietenkään voida laskea sen paremmin sisä- kuin ulkotilaksikaan. Anteeksi edelleen.
Nythän ei lie jäänyt kenellekään epäselväksi, että henkilökohtaisesti olen koiraihminen, joka juo vain kahvia ja on ulkoilmaihmisiä. Enkä pidä pinkistä enkä vaaleansinisestä.
Tämä kaikki vain siksi, että jollain koiransillalla halusin saattaa kaikkien tietoisuuteen tarinan urheasta Trollista. Snif.
Aivan pientä identiteettiongelmaa vilauttelee nykyisin tämä oleminen sekä äällä meanderiassa että samaan aikaan toisaalla omalla naamalla Naamakirjassa. Nimittäinkin nokkelan statuksen keksiminen kahdesti päivässä tai vähintäänkin useasti viikossa on kovin työlästä. Jos Naamakirjaan keksinkin, niin sitten en voi sitä laittaa tänne tai päinvastoin.
Ja muutenkin. Naamakirjassani on listalla "Ihmisiä, joita saatat tuntea" melkoinen joukko bloggajia, jotka tunnen ihan oikealta nimeltään mutta joita en uskalla käydä tökkäsemässä, että oisitsää mun kaa, kun en tiedä, että tietääkö hän, että minä tiedän. Joten kaikki te, jotka tunnette minut, niin pokatkaa. Minä olen oikeasti ja varmasti teidän kaveri. Jooko. Minä tiedän, että joku siellä tietää ja luulee, että minä en tiedä, että se tietää mutta tottahan minä tiedän, jos sinäkin tiedät. Sinä juuri.
Vaikka eihän se helpota yhtään sitä tosiasiaa, etteikö edelleen tarvitsisi keksiä nokkelia statuksia. Kun täytyy yrittää pitää hauskan naisen leimaa työkavereidenkin parissa. Sillä tavalla, että ne ajattelisi, että onpa chic ja witty.
Piti oikein seisahtumani peilin eteen katsomaan, jotta olenko olemassa. Koska selvästi lihallinen olentoni minua peilistä tervehti, tarkistin vielä, lukeeko otsassani jotain. Ei, ei siinä lukenut, että älä vastaa, jos tästä tyypistä kuuluu ääntä eikä myöskään, että älä palvele, jos se seisoo odottavan näköisenä tai että teeskentele, ettei tätä tyyppiä ole olemassakaan.
En siis niin mitenkään saata ymmärtää, miksi korporaation rakennusprojektin insinöörit eivät vastaa kysymyksiini. Tai miksi samaisen projektin arkkitehti ei vastaa ja jos vastaa, niin on tehnyt aivan omin päin vastoin sovittua. Tai miksei tietohallinto-osaston tietohallintojohtaja tai edes -päällikkö vastaa kymmenenteenkään sähköpostiini. Tai miksi saan seistä könöttää keskellä autokorjaamon betonilattiaa kolmen korjaamonn miehen vain vilkaistessa minua samalla, kun rientävät palvelemaan pihaan ajavia mersumiehiä. Hei, mulla on aika varattuna! Voisko joku ottaa nää auton avaimet, että mä ehdin bussiin ja töihin.
En sano, että tämä olisi sukupuolikysymys.
1Minulla on ollut mustat silmälasit aina. Paitsi kerran luotin asiantuntijaan ja ostin muka ihon väriin sopivat. Viikon päästä hankin mustat.
2. Katson kaikki ruoka- ja sisustusohjelmat telkkarista, luen Kotiliedet, -vinkit ja Talot et Kodit ja ruokablogit ja leikkaan respektejä lehdistä [joita on yksi ylähyllyllinen keittiön kaapissa] ja kerään vanhoja keittokirjoja mutta ruokaa en osaa enkä viitsi tehdä. Sisustamiseen olen liian köyhä ja laiska.
3. Minulla on pakkomielle, että pyllyni pitää mahtua pienempiin farkkuihin kuin Erityisavustajalla. Mikä ei ole aina ihan helppoa, sillä EV:llä ei tee tiukkaakaan 30-tuumaisissaan.
4. En koskaan lue ohjeita ja manuaaleja vaan tartun toimen syrjästä kiinni ja annan palaa lähinnä tunteella.
5. Olen uskollinen kuin koiranpentu.
6. Mä olen hyvin yksin työyhteisössäni huumorintajuni kanssa. Tänäänkin olen ihan yksin jännän äärellä. Mä huomaan.
