Ihmisenä kasvamisesta
Ensimmäisen kerran huomasin kasvaneeni ihmisenä ekalla luokalla, kun olin luokan pisin. Kolmen vuoden päästä muut hurahtivat ohi ja olin loppukoulukaskauden sakin pienin. Kuvittelin, että ihmisenä kasvamiseni olisi siinä.
Vaan ei: aloin kasvaa naisena. Jo reippaan yhdentoista ikäisenä olin kasvanut sekä ihmisenä että naisena lähes täysiin mittoihin, joten kuvittelin olevani melko valmis. Onneksi Siperia ja räkänokkaiset jätkänretaleet opettivat, millaista on olla kasvanut naiseksi keskenkasvuisten poikien joukkoon ja aloin kasvaa jälleen ihmisenä ja opin, että kaikilla ihmisillä ei ole hyvät mielessä. Tai no. Riippuu, kenen kannalta asiaa katsoo.
Seuraavan kerran kasvoin ihmisenä, kun vietin kesän töissä Ruotsissa ja opin sujuvasti perkaamaan silakoita ja että pesuaine on tvättmedel, josta päättelin, että pesuväline on borstmedel. Kotimatkalla melkein en osannut enää suomea. Opettajalle kerroin, että arbeta on väärin ja pitää sanoa jobba. Olin aika iso sisältä siihen aikaan.
Sekä ihmisenä että naisena valmiiksi kasvaneena lähdin siis koulusta maailmalle. Toistuvasti maailmalla ihmettelin, kun yksi sun toinen tyyppi kertoi kasvaneensa ihmisenä milloin minkin kokemuksen myötä. En oikein ymmärtänyt, miten se tapahtuu, kunnes aloin tämän bloggaamisen. Olen kasvanut ihmisenä tänä viiden ja puolen vuoden aikana kahdeksisen kiloa. Siitä ensimmäiset kolme oli paluuta normaaliin ja loput epätoivottavampaa kasvua.
Koska olen niin monta kertaa nyt kasvanut ihmisenä, olen oppinut ymmärtämään, että ihmisenä kasvaminen tarkoittaa aina myös naisena kasvamista. Kahdeksasta kasvukilosta ainakin kolme on naisena kasvua. Voin vakuuttaa. Ne naiskilot voisin pitää ja haluaisin karistaa vain ne ihmisen viisi kiloa.
Mahdotonta säätämistä on naisen elämä.
Jälkipuheet
Valitettavasti ne naiskilot lähtee aina ihan ekana, jos grammakin kropasta häviää. Ja jostain käsittämättömästä syystä uudelleenkertyvät (ainahan ne tulee takaisin!) eivät enää aikuisemmalla iällä vahingossakaan mene takaisin sinne mihin pitäisi, vaan tunkevat kaikki sinne ihmisyyteen. Että sinuna pitäisin kyllä tarkkaa vaaria nyt kaikista kilosista, kun niitä vielä on oikeissakin paikoissa, terveisin 'pömppö ja lapaset'.
Näinhän se nimenomaan valitettavasti on. Eli suosittelet pitämään ihmiskilot näissä lukemissa kun kerran on vielä tässä vaiheessa ne naiskilot, olkoonkin pömppö myös?
Houkutteleva vaihtoehto.
Olen vähän ihmetellyt, ettei lääketiede ole kehitellyt vielä näihin ihmisyyden kasvuongelmiin samanlaista Aspiriinia kuin on kipuun. Sehän mainoksen mukaan vaikuttaa siellä, missä kipu on.
niin, tuollaista, minä kasvoin, kun vauva sylissä. Sisältä päin.
Kyllä, ehdottomasti suosittelen pitämään kiinni naiseudesta kynsin hampain. Ja elämänlaadusta (omasta ja läheisten!) syömällä tarpeeksi ja joka päivä. Mikään ei tietenkään siitä huolimatta estä jättämästä turhan mutustelua ja lisäämästä hikoilua, kohtuudella.
Jos nyt tässä rohkenisin olettaa, että pienenemisen motivaattorina olisi ennemminkin kauneus kuin terveys, niin ulkonäöllisesti nälkäkuureja ja hikirääkkejä paljon tehokkaampaa on keskikehon ryhdistys. Valitettavasti mistään enää ei löydy tamburiinitätien vetämiä voimisteluryhmiä, joissa opeteltiin ryhdin lisäksi myös kävelemään kauniisti ja kevein askelin. Mutta nykyään on sentään näitä hengenhintaisia pilatesopettajia komentamassa napaa sisään ja ruotoa suoraksi.
Keskikehon ryhti- ja rakennusliike on ehdottomasti juuri sillä tiellä, jota lähden seuraamaan. naiseuden kilot ryhdikkäästi ja ylväästi kantaen.
Kävin pilateksessa ja löysin kuin löysinkin sen jonkun lihaksen hetkellisesti. Huikeaa. Tosin kadotin sen kahden päivän päästä. Pitää mennä uudestaan etsimään se.
Jos nyt kävisi niin merkillisesti, että hukkaisit ne ihmiskilotkin, saattaisi käydä niinkin, että joutuisit etsimään pian itseäsi...
Summa summarum - ollaan vaan kuin ei oltaiskaan liikaa jossain.
Hyvä pointti. En jaksaisi alkaa etsiä itseäni. En ole varma, pitäisinkö löytämästäni.