Baaritiskiin nojaavan kantapeikon lauantai-illan kunto alkaa jo notkahdella. Musta, paremmat päivänsä parikymmentä vuotta sitten nähnyt ulsteri roikkuu päällä. Kammertava puhe hakee juttukumppania. Baarimikko syö pinaattilettuja tiskin takana. Baarissa istuu harvakseltaan muutama tuoppiinsa tuijottava sameakatseinen mies, jotka näyttävät siltä, kuin heidän humanistiopintonsa olisivat jääneet kesken samoihin aikoihin, kun kapakka parikymmentä vuotta sitten perustettiin. Mikään ei ole muuttunut sinä aikana. Mitä nyt miehet ovat harmaantuneet ja kasvot rypistyneet. Maailmaa ei enää jaksa parantaa.

Mies tiskin ääreltä päättää lähteä ulos tupakille, kun kukaan ei halua puhua hänen kanssaan [voi niitä hyviä aikoja, kun kapakkaan pääsi vain leikkaamalla itsensä mentävän aukon savuverhoon]. Käsi jo oven rivassa mies jähmettyy paikoilleen ja tuijottaa ovensuupöydässä elämää opiskelevia Virkanaista ja Erityisavustajaa. Miehen kasvoille leviää tuntemisen autuaan iloinen ilme ja se kääntyy kapakan puoleen.

- Hei, mä tunnen ton naisen, se sanoo ja osoittaa turpealla sormellaan Virkanaista, Mä näin sen Kreetalla. Se on Maria Callas. Se laulaa kuulkaa kuin lintu. Ja kattokaa, miten se on kaunis. Kuin mansikkakakku.

Miehen hymyilevä katse viipyy hetken Virkanaisessa ja yhteisen tuntemisen syvä yhteenkuuluvuus leijailee ilmassa. Sitten mies kääntää katseensa Erityisavustajaan.

- Ja toi mies, kattokaa. Se on korea kuin pitsipöksyt.