Jonain päivänä opin vielä.

Nimimerkki Kiittämättömyys on maailman palkka

Kirjoitti: mea 10:13 | Jälkipuheet (8)

Hesari uudisoi eilen, kuinka Vanhanen tunnusti väriä:

Sali (lähes) kohahti:

"Minua on syytetty harmaudesta ja virkamiesmäisyydestä. Elämme kuitenkin aika harmaita aikoja, joten se ei haittaa", Vanhanen sanoi.

Kulmapöytä pinnisti havaitakseen pienen hymyn pääministerin huulilla ennen puheen jatkoa:

"Itse en lähtenyt politiikkaan ollakseni väriläiskä."

Todellisuudessa juuri tuon kohdan Vanhanen oli jättänyt puheestaan tyystin pois. Etukäteen toimittajille lähetetyssä tekstissä kevennys kyllä oli, joten herää kysymys, missä toimittaja oli puheen aikana. Ettei vaan politiikan kulmapöydässä kantabaarissa. [Huomion teki AL, joka kertoo siitä tänään sivulla A04]

Että oikein lähes kohahti ja toimittaja pinnisteli havaitakseen pienen hymy. Kunnioitettavaa havainnointia.

Se Hesarin uskottavuudesta.

Kirjoitti: mea 07:39 | Jälkipuheet (13)

Olen ärsyttävä ihminen. Ärsytän tietenkin vain itseäni, sillä muita en tohdi, olenhan hyvin kasvatettu ihminen. Varhaiskasvatukseeni kuului itse noudettua hopeapajurisua pyllylle, jos olin eri mieltä tai kyseenalaistin asioita. Kyllä siinä oppi olemaan muita ärsyttämättä, kun muutamankin vuoden oli risuja riipinyt. Mummulan kesäkasvatuksesta muistan vain, että "vie mennessäs, tuo tullessas". Nämä opit sisäistäneenä läksin maailmalle ja minusta tuli juuri se tyyppi, joka tykkää, että asiat pitää tapahtua nyt, heti, välittömästi tai mieluummin eilen. Taikka läikkyy sisäinen kuppi.

Tällainen tyyppi kun sitten töissä yrittää saada yhteiset projektit putkeen tahikka asiat aikaiseksi, niin lähtee järki, kun mikään ei etene, ketään ei liikauta eikä eräät vastaa sähköpostiin. Olen tätä myöden [näyttää kiivaasti sahausliikettä kaulan kohdalla] täynnä sitä, että pitää jatkuvasti muistuttaa hienovaraisesti asioista, jotka olisi pitänyt olla tehtynä jo vuosi sitten. Nykyisin läikkyy lähes päivittäin. En oleta tulleeni kireämmäksi, ajat ovat löystyneet.

Vastapainoksi on olemassa asioita, joita en saa tehdyksi kuin vasta viimeisessä pakossa. En vaan saa. Niin kuin laskujen maksaminen, tankkaaminen, kukkien kastelu, imuroiminen, kaappien järjestely ja tärkeiden papereiden saattaminen mappeihin tai muuten asiallisesti arkistoiduiksi. Tunnen järkyttävän syvää vastenmielisyyttä kaikkia noita kohtaan.

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät saa yksinkertaisia asioita tehdyksi.

Kirjoitti: mea 19:07 | Jälkipuheet (7)

Hillittömään himooni ostin perunoita [pakaste / vähärasvainen / lohko] ja laitoin niitä paistinpannulle ja pannun täydelle tulelle. Tulin ihan hetkeksi tähän koneelle. Tovin kuluttua ohimennen haistelin, että mikähän täällä haisee, hm..... no ei kuulu mulle, joku idiootti vaan polttaa jossain ruokaa pohjaan.

Kirjoitti: mea 18:45 | Jälkipuheet (9)

On aamuja, jolloin herää intoa puhkuen valmiina tarttumaan kaikkiin edellisviikon ja tulevan viikon ja seuraavan kuunkin haasteisiin samalla, kun suunnittelee ensi syksyn työt ja pikkujoulut, tekee strategiasuunnitelman, sorvaa vasemmalla kädellä kriittiset menestystekijät ja näkee vision kirkkaana kuin joulun tähden. Sellaisina päivinä elämä on kuin valssi kesällä lounatuulen liepotellessa kesäleningin helmoja, jotka hellästi hyväilevät treenattuja reisiä.

Tänään ei ollut sellainen päivä.

Kirjoitti: mea 21:52 | Jälkipuheet (5)

Ensimmäisen kerran huomasin kasvaneeni ihmisenä ekalla luokalla, kun olin luokan pisin. Kolmen vuoden päästä muut hurahtivat ohi ja olin loppukoulukaskauden sakin pienin. Kuvittelin, että ihmisenä kasvamiseni olisi siinä.

Vaan ei: aloin kasvaa naisena. Jo reippaan yhdentoista ikäisenä olin kasvanut sekä ihmisenä että naisena lähes täysiin mittoihin, joten kuvittelin olevani melko valmis. Onneksi Siperia ja räkänokkaiset jätkänretaleet opettivat, millaista on olla kasvanut naiseksi keskenkasvuisten poikien joukkoon ja aloin kasvaa jälleen ihmisenä ja opin, että kaikilla ihmisillä ei ole hyvät mielessä. Tai no. Riippuu, kenen kannalta asiaa katsoo.

Seuraavan kerran kasvoin ihmisenä, kun vietin kesän töissä Ruotsissa ja opin sujuvasti perkaamaan silakoita ja että pesuaine on tvättmedel, josta päättelin, että pesuväline on borstmedel. Kotimatkalla melkein en osannut enää suomea. Opettajalle kerroin, että arbeta on väärin ja pitää sanoa jobba. Olin aika iso sisältä siihen aikaan.

Sekä ihmisenä että naisena valmiiksi kasvaneena lähdin siis koulusta maailmalle. Toistuvasti maailmalla ihmettelin, kun yksi sun toinen tyyppi kertoi kasvaneensa ihmisenä milloin minkin kokemuksen myötä. En oikein ymmärtänyt, miten se tapahtuu, kunnes aloin tämän bloggaamisen. Olen kasvanut ihmisenä tänä viiden ja puolen vuoden aikana kahdeksisen kiloa. Siitä ensimmäiset kolme oli paluuta normaaliin ja loput epätoivottavampaa kasvua.

Koska olen niin monta kertaa nyt kasvanut ihmisenä, olen oppinut ymmärtämään, että ihmisenä kasvaminen tarkoittaa aina myös naisena kasvamista. Kahdeksasta kasvukilosta ainakin kolme on naisena kasvua. Voin vakuuttaa. Ne naiskilot voisin pitää ja haluaisin karistaa vain ne ihmisen viisi kiloa.

Mahdotonta säätämistä on naisen elämä.

Kirjoitti: mea 11:45 | Jälkipuheet (7)

Otin itseäni niska-pers-otteella kiinni vuoden vaihteessa ja päätin hankkia ensi kesäksi sekä hyvän kunnon että hankkiutua eroon noin viidestä kilosta. No, kolmeenkin olisin tyytyväinen.

Olen lopettanut karkit, suklaat, rasvaiset ruuat [ei puhettakaan kalapuikoista tai pekonista], leivän mussutuksen ja sen myötä leipälevitteet, juustot ja lihan. Eli ihan kaiken kivan. Elän kahvilla, rasvattomalla maidolla, laihalla keitolla, porkkanilla, hedelmillä ja parilla ruisleivän viipaleella. Olen käynyt hikilenkillä j-o-k-a p-ä-i-v-ä [tänä vuonna 212 896 askelta eli noin 150 km].

Ja miten minua palkitaan: 20 päivässä miinus YKSI kilo. Eilen illalla oli sentään jo melkein kivaa, kun vaaka näytti puolentoista kilon miinusta mutta lihoin kuuden tunnin nukkumisen aikana puoli kiloa. On se jännä, sanoisi Routalempi. Tai ehkei. Onhan se tiedossa, että lyhyt yöuni lihottaa.

Elämä ON hirveää, kun sen oikein oivaltaa.

Kirjoitti: mea 09:02 | Jälkipuheet (17)

Kun olen vanha ja raihnainen ja sydän alkaa reistailla, niin ei hätää. Silloin varmaan on jo valmistunut Kirurgiksi Jussi, joka uskoo oppivansa iän mukana tekemään Leikkauksia, ehkä jopa Diagnooseja ja aortta leikkauksia ja antamaan Nitroa:

Työssä Tehdään Yleensä Kirurgisia Leikkauksia ja myöskin Diagnooseja esim. Pitääkö potilaalle tehdä aortta leikkaus vai Annetaanko Nitroa Ja myöhemmin Katsoa onko tilanne pahentunut vai parantunut. Kirurgi voi myös joskus joutua tekemään yleislääkärin työtä kuten tehdä jonkinlainen terveys tarkastus. Kirurgi Työskentelee Omassa toimistossaan ja Leikkaussalissa.

Kirurgin työssä on myös Tärkeää omistaa nopeaa Päättettelykykyä ja hermojen hallintaa.

Ammatissa on mielenkiintoista ja hyvää kun saa pelastaa ihmishenkiä ka kokea onnistumisen tunteen kun joku erittäin vaikea leikkaus onnistuu täydellisesti ja saa ilmoittaa sukulaisille ilouutiset. Ammatin huonot puolet ovat kun leikkaus epäonnistuu ja joutuu ilmoittaa suru uutiset sukulaisille ja nähdä heidän surulliset ilmeensä ja joskus sukulaiset alkavat haukkua kirurgia joka epäonnistui leikkauksessa. Kirurgin ammatissa on myös se huono puoli kun joutuu seisoa joskus jopa 10h!

Mutta ei hätää, jos Jussi ei opi Kirurgiksi, hänhän voi ryhtyä vaikka Liikennelentäjäksi tai kalastus mestariksi tai mennä isoon valkeaan rakennukseen, joka on täynnä kirjoja.

Onneksi kukaan näistä ei usko alkavansa äidinkielen opettajaksi.

Kirjoitti: mea 19:42 | Jälkipuheet (11)

Meanderiassa ilmaantui taannoin sähkäri-Teron tarvetta. Sain sovittua tapaamisen niin, että Tero vermeitten kanssa olisi tänään torstaina aamulla kello kahdeksan oven takana valmiina hommiin. Moninaisia kokemuksia kuulleena asennoiduin niin, että Tero tulee [jos tulee] ehkä kymmeneltä ja siltä on ainakin akkuporakone ja ratkaisevat kaapelit ynnä muut hilavitkuttimet jääneet firmaan. Tai että Tero soittaa yhdeltätoista, että sori vaan mutta aikataulut nyt vähän mättää ja pakko siirtää ensi viikkoon.

Tasan kello kahdeksan soi ovikello ja Terolla oli kaikki hallinnassa ja hommat hoidettu ja paikat siivottuna kymmeneltä. Ja kaikki tämä vain netittämällä ja parilla puhelinsoitolla käymättä yhdenkään koo-raudan tai starkin kautta.

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Kirjoitti: mea 14:14 | Jälkipuheet (5)

On yksi ihmisryhmä, jota epäsympatiseeraan ja vieroksun. Syvästi. Net ovat nämät ihmiset, kun ovat sitä mieltä, että kaikki mulle nyt heti ja muut ilman. Tiedättehän, nämä oman navan ympäriltä maailmankatsomuksensa ja ymmärryksenä hankkineet, jotka seisahtelevat rullaportaiden yläpäähän ja pyöröovien eteen ihmettelemään, että mitähän mä nyt tulinkaan ostamaan ja parkkeeraavat ostoskärryt ja lastenvaunut poikittain käytäville.

Ei sillä, ettenkö olisi sitä mieltä, että 150 g kalaa on melko vähän kasvavalle lapselle. Eikä sillä, etteikö kouluruokailuun pitäisi saada riittävästi rahaa. Mutta jos kaikki menettelisivät samoin eli ottaisivat niin paljon kuin sattuu sillä hetkellä huvittamaan, niin loput jäisivät ilman [ja mikä haloo siitä sitten revittäisiinkään]. Vaan tämähän ei huoleta näitä tyyppejä, sillä oma napa on se mun napa ja muista ei ole väliä. Samat tyypit jättävät myöhemmin kirjaston kurssikirjat palauttamatta, aikuisna varastavat työpaikalta yhteiset kirjat ja lehdet ja puristelvat ohikulkevien naisten pakaroita ja mummuina ja vaareina etuilevat jonoissa.

Että minä en jaksa näitä tyyppejä.

Kirjoitti: mea 16:07 | Jälkipuheet (14)

Olen ällimystynyt muutamaankin kertaan viime aikoina, kun naisten kahvipöytäkeskusteluissa ja jopa edistyksellisten ja vapaamielisten kansalaisten asuttamassa Blogosogorskissa olen törmäyttänyt itseni jyrkähköihinkin mielipiteisiin ja kannanottoihin Salen aviolittoutumasta 30 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa. Nuorten naisten taholta huokunut tuohtumus ja kielteisyys on minulle täysin avautumaton asia. Jos sielunsisko tai -veli on sattunut syntymään eri vuosikymmenillä, niin entä sitten? Mitä se kenellekään muulle kuuluu kuin asianosaisille itselleen.

Jos Kirsti Paakkanen humauttaisi naimisiin viisikymppisen viestintäpäällikön kanssa, niin olen kokolailla saletti, että sitä kyllä pidettäisiin sankarillisena tekona.

Ikä ei ole vika. Se on ominaisuus.

Kirjoitti: mea 13:54 | Jälkipuheet (17)

Baaritiskiin nojaavan kantapeikon lauantai-illan kunto alkaa jo notkahdella. Musta, paremmat päivänsä parikymmentä vuotta sitten nähnyt ulsteri roikkuu päällä. Kammertava puhe hakee juttukumppania. Baarimikko syö pinaattilettuja tiskin takana. Baarissa istuu harvakseltaan muutama tuoppiinsa tuijottava sameakatseinen mies, jotka näyttävät siltä, kuin heidän humanistiopintonsa olisivat jääneet kesken samoihin aikoihin, kun kapakka parikymmentä vuotta sitten perustettiin. Mikään ei ole muuttunut sinä aikana. Mitä nyt miehet ovat harmaantuneet ja kasvot rypistyneet. Maailmaa ei enää jaksa parantaa.

Mies tiskin ääreltä päättää lähteä ulos tupakille, kun kukaan ei halua puhua hänen kanssaan [voi niitä hyviä aikoja, kun kapakkaan pääsi vain leikkaamalla itsensä mentävän aukon savuverhoon]. Käsi jo oven rivassa mies jähmettyy paikoilleen ja tuijottaa ovensuupöydässä elämää opiskelevia Virkanaista ja Erityisavustajaa. Miehen kasvoille leviää tuntemisen autuaan iloinen ilme ja se kääntyy kapakan puoleen.

- Hei, mä tunnen ton naisen, se sanoo ja osoittaa turpealla sormellaan Virkanaista, Mä näin sen Kreetalla. Se on Maria Callas. Se laulaa kuulkaa kuin lintu. Ja kattokaa, miten se on kaunis. Kuin mansikkakakku.

Miehen hymyilevä katse viipyy hetken Virkanaisessa ja yhteisen tuntemisen syvä yhteenkuuluvuus leijailee ilmassa. Sitten mies kääntää katseensa Erityisavustajaan.

- Ja toi mies, kattokaa. Se on korea kuin pitsipöksyt.

Kirjoitti: mea 10:53 | Jälkipuheet (4)

Siinä minä olin. Selälläni hammaslääkärin tuolilla, päässäni aurinkolasit ja kirkas lamppu pisti silmät valumaan vettä. Puristin rystyset valkeina käsinojia ja kuola valui suusta. Hammaslääkäri puhui salakieltä hammashoitajan kanssa kuiskien. Ymmärsin vain, että 23-millinen ja 19-millinen ja hankala tapuas.

- Sano vaan, jos sattuu, sanoi lääkäri.

Niinku millä, ajattelin. Kun suu on täynnä rautaa, tuppoja, sormia, molemmista suupielistä riippuu kilon painoiset koukut ja imutusvehje kuivaa kielen koppuraksi.

- Nyt mä tarvisin sun sormea avuksi. Mieluummin oikean käden etusormi, se sanoi.

Nostin sormeni pystyyn [tovin toki kelasin, että kumpi on oikea käsi ja paniikissa piti hetki laskea vielä, että mikä on eusormi]. Siinä minä makasin, etusormi pystyssä ja tunsin itseni kuolaavaksi idiootiksi, kun luulin kuulleeni väärin. Onneksi en. Tai onneksi ja onneksi: sormella piti painaa jotain levyä hampaita vasten ja lääkäri ja hoitaja poistuivat huoneesta. Siten kuului klik ja ne tuli takaisin.

- Sano taas, kun alkaa tuntua, sanoi lääkäri ja lisäsi koukkuja ja tuppoja suuhun.
- Mmmmmmm, vastasin ja yritin nyökytellä.

- Ei sitten ruokaa kahteen tuntiin, se sanoi tuntia myöhemmin.

Luuleeko se, että pystyn enää koskaan syömään yhtään mitään. Pelkastään jo hampaiden yhteen laittaminen sattuu. Juurihoito on syvältä.

Kirjoitti: mea 11:57 | Jälkipuheet (13)

Arkeen sujahti näillä virkavuosilla jo kuin hauki rantaveteen. Loman jälkeisen ensimmäisen työpäivän iIltapäivällä oli olo jo kuin hiihtäjillä hiihtoputkessa [oletan]: harmaat betoniseinät eivät juuri tarjonneet elämyksiä mutta matka taittui jo ihan mukavasti. Viehkompaa olisi tietenkin matka näköaloilla kuiin ahtaassa ja ankeassa putkessa mutta jotta näköaloihin olisi mahdollisuus, on jaksettava painaa putkessa aikansa. Putken päässä on aina tunnetusti valoa. Ja sinne pääsee, kun putkessa jaksaa vaan painaltaa..

Putkesta tulikin mieleeni, että nyt kun hammastahnat ovat muoviputkiloissa tai peräti nesteinä, ei parisuhteissa enää tarvitse vääntää kättä putken puristelusta. Jos nyt koskaan on siitä isompia riitoja peisteltykään. Mutta ei elämä helpommaksi ole seennyt. Nyt on nimittäin merkillepantavaa, että parisuhdetta suunnittelevien pilkunviilaajien kannattanee kiinnittää huomionsa siihen, kuinka mahdollinen kumppani vuoltaa magaraniinia rasiasta. Repäiseekö folion heti pois ja vuolee päältä vai raottaako vain pienesti ja lohkoo rasvaa siististi reunasta edeten. Tähän ongelmakenttään voi liittää myös voiveitsen käytön. Käyttääkö vai ottaako aina minkä tahansa uuden veitsen ja jos käyttää voiveistä, niin missä sitä säilyttää? Rasian päälläkö suttaamassa kantta vai leikuulaudalla lautaa sotkemassa?

Ja jos tuosta ei vielä selvyyttä synny, niin käykääpä siipiravintolassa. Tykkääkö mahdollinen huushollin jakaja samanasteisesta tulisuudesta kastikkeessa ja syökö kanan siivistä vain rumpupalikat vai ne kahden luun litteät siipiosat. Onhan niillä nimittäin merkittävä ero. Minä mieluusti väistän palikat ja kastike saa olla tuimaa. Mutta joustan myös hyvin mielelläni.

Oho. Nyt vasta huomasin, että olen muuttunut kaksikieliseksi. Minullehan tuima on edelleen lapsuuden perintökielessä suolatonta mutta sujuvasti näemmä ajattelen sen olevan myös tulista. Höh?

Kirjoitti: mea 09:20 | Jälkipuheet (24)

Arkeen palaaminen on enimmäkseen haikeaa. Takana on kauan odotettu loma, kaukana tunturit ja joulu ja lyhyet kaamoksen rennot päivät. Takana hitaat aamut ja pitkät lounaat. Yli kahden viikon jälkeen koti näyttää oudolta. Eteisen lattialla odottaa isohko kasa sanomalehtiä ja yksi joulukortti. Hapuilen valokatkaisijaa väärältä puolen ovenpieltä. Miten sitä niin nopeasti tottuukaan vieraisiin järjestyksiin. Surullinen, tyhjä koti. Pöydällä teippirulla muistuttamassa viimehetken joulupaketin kääräilystä. Kukat riiputtavat lehtiään henkitoreidensa viimeisillä voimilla.

Kun jääkaapissa on vain valo ja pikkujoulun irkkukahvia varten ostettua viskiä ja nälkä kurnuttaa siäelimistössä, niin mikä neuvoksi? Kanaliemikuutioita, vettä, pakastimesta puoli purkillista hapankaalia ja kuivamuonavrastosta pari pussillista Tandoorikana-lämminkuppikeittoaineksia. Viskit jätetään myöhempään käyttöön.

Se on taas uusi vuosi ja samat vanhat laihat lupaukset.

Kirjoitti: mea 18:06 | Jälkipuheet (2)