Tänään päättyvä ETYJ-kokous kustantaa Suomelle kuusi (6) miljoonaa euroa, joista valtio maksaa viisi (5). Ja mitä me saamme tällä rahalla? Emme edes sitä kahden (2) sekunnin julkilausumaa aikaiseksi. En ymmärrä. Tosin en ymmärrä sitäkään, mitä erinomaista hyötyä siitä lausumasta olisi maailmankaikkeudelle. No. Olen yksinkertainen ihminen enkä ymmärrä maailmanpolitiikan arkipäivää. Kai sillä sitten jotakin merkitystä olisi, kun sen rustaaminen niin koville ottaa.

Sitäkään en muuten ymmärrä, että vaikka viiden minuutin välein tiedotetaan massiivisista ruuhkista Helsingin ytimessä ja jopa me täällä periferiassa tiedämme, että sinne ei nyt kannata mennä sohlaamaan omalla kotterollaan, niin koko ETYJ:stä ja varoituksita tietämättömiä autoilijoita on Helsinki turvollaan. Telkkarissa haastateltu rouva sanoo tuohtuneena, että jos olisin tiennyt tällaisesta, en olisi tulllut Mannerheimintielle. JOS OLISIN TIENNYT! Voi herrahyvästihallitkoon. Eikö teillä siellä Helsingissä ole radiota tai televisiota?

Minä rakastan suomalaisia miehiä. Näitä aamuisin verkkarihousuissa tai sinisissä työhaalareissa lippalakki päässä ja eväskassi kädessä aamuisin töihin lähteviä hiljaisia miehiä, joita tapaan hississä matkalla autohalliin. Koko kolmentoista kerroksen hissimatka taittuu rauhallisen hiljaisuuden vallitessa. Vaivautumatta, ilman katsekontaktia laskeudumme maan uumeniin, avaamme vuorotellen ovia toisillemme ja pienesti katsetta kohottaen kiitämme kohteliaasti. Minä rakastan sitä mutakattomuutta ja tyhjän puhumisen pakottomuutta. Sellaiseen suomalaiseen vaivaannuttamattomaan hiljaisuuteen ja rauhaan, joka välillämme vallitsee, ei pysty ulkomaan pellet, joiden kanssa pitäisi yrittää keskustella tyhjästä. Vain suomalaisen perusmiehen kanssa syntyy se syvä yhyeisymmärrys, joka kolmen vuoden hissikohtaamisten jälkeen ajautuu asteelle, että nyökkäämme huomenet.

Ei yhteisymmärrykseen rauhaan aina sanoja tarvita. Riittää, kun on. Rauhassa.