Itsepäinen haave ja kuinka se kuoliintui
Odotan jo kovasti lauantaita, että pääsen taas kasaamaan herkkuja kekolautasellisen ja ison mukillisen glögiä television ääreen. Ja sitten vaan Linnan juhlia vahtaamaan. Ah tätä tuttua ja turvallista rutiinia, kuin kultaisen noutajan turvalliset lenkit tutun rivitaloalueen ympäri tasan samaan aikaan aamulla ja illalla ja lenkin päälle iltaherkkua ja aamulla kolme koiran herkkunappulaa.
Aina siitä saakka, kun ymmärsin, mistä Linnan juhlissa on kyse, olen suunnitellut omaa Linnanjuhlapukuani. Eli noin kolmivuotiaasta saakka. Ensin ajattelin tulla kutsutuksi kuuluisana urheilijana yksinkertaisessa pitkässä mustassa samettikotelossa, jonka halkio hipoisi pikkuhousun rajaa mutta sittemmin piirikunnallinen hiihtomestaruuteni ei tuntunutkaan lähtevän kansallisen tason lentoon. Ymmärsinkin kutsumukseni olevan toisaalla ja päätin tulla kutsutuksi palkittuna kaikkien komeiden miesten tavoittelemana kauniina näyttelijänä mustassa tyylikkääsä samettijuhlakotelomekossani, jonka rohkea halkio ulottuisi puolireiteen. Mutta koska näyttelijäurani tyssäsi kokolailla tarkkaan siihen, kun koulun joulunäytelmässä urani huipulla tonttujoukon hännillä tulin kompastuneeksi omaan puukauhaani, päätin niiltä rähmiltäni tulla kutsutuksi Linnaan kuuluisana kirjailina, jonka mustan samettikotelon halkio ulottuisi tyylikkäästi polveen.
Koska nyt näyttää vakavasti sille, ettei minua tulla koskaan kutsumaan olympiakultamitalihiihtäjänä, palkittuna näyttelijänä eikä kuuluisana kirjailijana ja tieteelliset saavutuksenikaan eivät vakuuta, olen tyytynyt asemaani. Kasaan iltaherkkuja lautasellle ja käperryn pitkässä mustassa halkiottomassa mielikuvitusiltapuvussani sohvan nurkkaan nauttimaan siitä, että olen se mikä olen juuri siinä. Kompastuisin kuitenkin Linnan kättelyjonossa. Ja juuttuisin vessajonoon.. Enkä pääsisi koskaan boolimaljan ääreen. Ja ainakin kuudella muulla olisi samanlainen tylsä iltapuku.
Jälkipuheet
Hih, hauska lukea, että muillakin on samanlaisia järj-älytt-tyhmÄH haaveita! Ja jotenkin epäreilua on, että vaikka täti kuinka peilailee ja ihastelee itseään ennen juhlia (tästä olen varma jokaikisen naisjuhlijan kohdalla), joukkoon hukkuu hän kuitenkin kaikessa ihanuudessaan.
Kotona television ääressä sen sijaan on helppo toistaa joka vuosi Kuopuksen synkällä äänellä lausuma totuus: "Kun on rahaa, mutta kun ei ole makua." Hörpätä päälle vähän glögiä ja olla ihan sietämättömän omahyväinen (venyneessä verkkapuvussa).
Nyt muuten harmittaa aivan oikeasti ettei ole telkkaria. Ne juhlat, mitkä missasin ulkomailla rypiessäni, nauhoitti äitini ja sain katsella alleja ja arkiprillejä edes jälkikäteen. Apua.
Minun pukuni on sitten aika klassinen, ei liehukkeita eikä laahuksia joiden päälle sedät talsivat. Mukaan ehdottomasti vilvoittava viuhka ja kosteuspyyhkeitä, en kestä ajatusta hiessä kylpemisestä.
Olen päättänyt luikerrella juhliin tavallisena kansalaisena, jonka pressa on tavannut maakuntamatkoillaan. Nyt pitää vaan keksiä joku syy ikimuistoiseen tapaamiseen. Jos pääsen sinne, niin voit tulla mukaan avecina. Sinne on turha raahata mitään äijää joka ei yhtään ymmärrä koko touhusta mitään!
Loistavaa. Sovittu. Mutta ei sitten laiteta samanlaisia pukuja. Ja ihan varmana ollaan kaksisteen sitten ilmaisten herkkupalojen ja boolin edessä eikä liikahdeta mihinkään. Paitsi, jos joku komea kadetti hakee tanssimaan mutta se ei ainakaan minun kohdallani ole kovin suuri mahdollisuus. Olen syntynyt suuria haaveilevaksi seinäkukkaseksi.
Joo, vertaillaan puvut sitten hyvissä ajoin ennen juhlaa. Joku kadetti voidaan hyväksyä tanssittajaksi, minua haetaan velvollisuudentunnosta joten mentävähän se sitten on. Mutta muuten heitetään pikkusuolaista poskeen ilman huolen häivää!
Jos siellä sattuis olemaan joku ylilihava känniörvelö, niin se hakis mua tanssin. Ne niin aina. Olen jotenkin sillä tavalla säälittävä. Tai ehkä niin isot kihot ei tarvi sääliseuraa, eli seison suurukkeena. Oli miten oli, en liikahtaisi mi8stään hinnasta pikkusuolaisten ja boolimaljan edestä. Vahdin sun pullavatia sen aikaa, kun sinä velvollisuustanssit.
Pitkään harkittuani olisin taipuvainen laittamaan ison pöyhkeän valkoisen kauluksen ja polvista levenevän helman ja halkion kuin pingviinin viitakkeet (minkähän takia näen itseni aina Leena Harkimon näköisenä iltapuvussa, siis ylväänä ja ylpeänä ja itsetietoisena).
Eikös juhlat näe Ylen sivuilta? Tosin ei kai ulkomailla.
Juuh, ostettava hyvät eväät vklopulle. :)
Hopsan, Oharin kommentti oli jäänyt filtteriin. Mikä lie epäilys portinvartijalle rullut. Ehken liittynyt tuohon vallan ja maun ja rahan yhteensovittamattomuusongelmaan.
Mutta mitäpä me rahvas, vapaat arvostelemaan.
Elähdyttävää huomata, ette ole ongelmani kanssa yksin.
Kun puoliso sai tiedonjulkistamispalkinnon, niin oli pakko varmuuden vuoksi miettiä tuo pukuasia. Päätin, että ompelen puvun itse, jos niikseen tulee. Mutta ei me sitten kelvattukaan Linnaan, mikä ehkä oli ihan hyvä.
Muistan. Olimme telkkarin äärellä silloin joukolla pettyneitä ja ehkä myös vähän närkästyneitä puolestanne.
Jos bongaa telkkarissa tuttuja, on itsekin melkein siellä ja vähän parempi ihminen. Olen kahdesti nähnyt työpaikalta naamatuttuja, joista toinen ei sittemmin ollut ollut lähelläkään.
Ihan kuin minun kynästäni tuo juttu. Paitsi, että vielä on tietysti toivoa löytää mies, jonka siivellä voisi juhliin tuppautua. Aika heikko lenkki kyllä.
Hyvä suunnitelma. On naisen järkeyttä suhteuttaa asiat ja panostaa vahvimpaan hevoseen. Minun virheeni oli, etten uskonut itseeni miesmarkkinoilla ja panostin vääriin hevosiin. Ja näin siinä sitten kävi: huomenna glögiä ja homejuustoa ja piparkakkuja. Hyvä niinkin. Saa ainakinvapaasti kauhistella taas rikkaiden tyylitajuttomuutta.