Perjantaina iski päällensä niin vastustamaton halu, että oli ihan pakko paistaa puolentoista kilon harmaatuoresuolattu verkkoon tungettu mötkäle sian ahteria hillitsemään valtaisaksi paisunutta lihanhimoa. Eikä mikään kinkunkaltainen lihavalmiste vaan ihan oikeaa sian takalistoa. Lievänä vastoinkäymisenä kinkkusen paistoon ilmeni paistopaikalla sijainnut ultrahypermoderni kiertoilmauuni, jonka symboliikka ei oikein auennut.

Tiesin uunin kiertoilmaksi puhutun perusteella ja siksikin, että nappulassa oli tuulettimen kuvaa ehken esittävä laivan potkuria muistuttava symboli. Kun kytkin uunin potkurille, alkoi valtaisa tuuletus mutta ei juurikaan paiston kaltaista olotilaa ennakoivaa lämmitystä. Niinpä näppäränä tyttönä valitsin symbolin, jossa ei ollut potkuria vaan kaksi sahanterää ja työnsin pikkuahterin uuniin ja laskin, että kolmen tunnin päästä pääsisi herkkuun käsiksi. Ja sitten saunaan.

Kahden tunnin saunottelun jälkeen kurkistin uuniin, jossa pötkötteli täsmälleen saman näköinen kalpea liha kuin paistoa aloitellessa. Lämpöä kyllä oli ja jonkinlaista puhallustakin mutta ei se oikein tuntunut vaikuttaneen lihaan lehmän hengityksenkään vertaa. Järkeilin, että ehkä sahalaitasymboli oli sittenkin väärä valinta ja löysin namiskasta kaksi suoraa viivaa. Mahtoiko olla myös potkuri, en muista. Mutta kun sen kytkin päälle, niin johan alkoi tapahtua, melkin silmälasit sulivat päähän.

Pöhisytin porsaan pyllyä vielä reippaat pari tuntia uudella valinnalla. Yhteensä lähes viisi nälkäistä, kuolaa valuttavaa tuntia. Mutta kyllä kannatti. Ikinä en niin hyvää kinkkua ole syönyt. Olisin voinut vaikka mennä naimisiin sen sian kanssa. Mutta se loppui jo sunnuntaina.