En siten kuitenkaan ostanut Erityisavustajalle lahjaksi sitä eettistä 18-kesäistä hyväpeppuista kummilasta. Hyvä niin, sillä anoppi ei olisi tykännyt. Sen sijaan ostin otsalampun. Ajattelin, että etsiköön itse. Erityisavustaja, tämä leikkikoulussa romantillisuutensa viimeksi päivittänyt veitikka, osti minulle lahjakortin kauneushoitolaan. Jaa-a. Tästä pitäisi varmaan jotain päätellä. Otsalamppu tuli vissin tarpeempaan kuin luulinkaan.

Jouluna keskusteltiin pukkien kanssa perusasioista. Udeltiin oikein naisissa, että mihin miehet kiinnittävät ensimmäisenä naisessa huomionsa, mikä naisessa pistää sukat pyörimään. Naistenlehtien uskottelut silmistä ja kauniista luonteesta voitte siskot unohtaa: mies katsoo rintavakoa, nilkkoja, sääriä, kävelyä, tukkaa, peppua ja miten nainen näitä kaikkia liikuttelee. Yritin yskiä väliin jotain, että eikös ne silmät ja sisäinen kauneus yhtään mitään, mutta turhaan. Kukaan pukeista ei muistanut kumppaniensa silmien väriä. Niin että älkää uskoka kaikkea, mitä kirjoitetaan.

Mitä luulette? Saako kauneushoitola tunnissa paljonkin aikaan? Vai tuleeko otsalampulle käyttöä? Ainakin uuteen vuoteen lähdetään tästä entistä ehompana.

Hyvää onnea ja uutta matoa koukkuun kaikille, jos ei tänä vuonna enää tavata.

Kirjoitti: mea 09:43 | Jälkipuheet (10)

Klikkaa kuva isommaksi

- Maisteri hei, otetaanko vielä yhdet, huikkasi Ope.
- Tottakai, tässähän ollaan ihan tikkana vielä ja Hopskin on poikkeuksellisesti vielä pystyssä, vastasi Maisteri.
- Noh, noh, pojat, toppuutteli Jouluolut. Eipäs nyt riehaannuta, otetaan ihan tolkullisesti tänään. Mämähän on sentään minun läksiäisjuhlani ja minä olen sitä mieltä, että ollaan nyt kuin paremmat oluet ainakin. Hillitysti.
- Älä hei viitti olla tollanen nutipää. Kyllähän me, aikuiset oluet, olla osataan. Mutta kato noita siidereitä, ei minkäänlaista turnauskestävyyttä, yhtyi Hops keskusteluun.
- Ääh, no olkoon. Otetaan. Minun kunniakseni, sanoi Jouluolut, kohtahan tästä joutuu lomautetuksi, joten iloitaan nyt ja surraan sitten, kun sen aika on. Mutta ensi kerralla ei kyllä tasan oteta noita siidereitä messiin.
- Hienoa. Näin me menettelemme, Hops ja Ope nostivat tuoppejaan Jouluoluelle.
- Kiitos sulle, antoisaa on ollut tämä lyhyt aika, jonka tässä rinnan olemme töitä tehneet, sanoi Maisteri liikuttuneena. Olet rehti kaveri, sanoisin jopa, että lämmin, jos en olisi karski mies, joka ei hempeitä puhele.No niin. Nyt lässytys seis ja kippis jätkät: Joululle, joka on vain kerran vuodessa keskuudessamme, älkäämme hassatko hyvää tilaisuutta hempeilyyn.

Kiitos teille, että olette siellä ja voimme harjoittaa näitä kokouttavia ja voimaannuttavia hetkiä yhdessä. Toivottavasti myös ensi vuonna, jollen katkaise kättäni joulun hiihtoharjoituksissa. Ehkä se on riittävä syy olla hiihtämättä.

Toimitus vetäytyy nyt joululomalle pariksi viikoksi ja kirjoittelee, jos löytää kaamoksen keskeltä netin pään.

Kirjoitti: mea 13:36 | Jälkipuheet (12)

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai/Lämpö

Kirjoitti: mea 18:02 | Jälkipuheet (11)

Olen selviytynyt voittajana aina, kun järjesteään "kenellä oli ankein lapsuus" -kilpailut. Näitähän järjestetään meanderiassa vähän väliä, sillä se on ainoa kilpailu, jonka tiedän voittavani. Viimeistään nokitan kilpakumppanit joulukalenterin mitalla. Meillä nimittäin oli koko lapsuuteni ajan (ja on se siellä vintillä varmaan vieläkin) joka joulu se sama kalenteri. Osa luukuista oli jo teipattu kiinni ja ainakin jouluaaton kaksoisluukun toinen ovi oli kadonnut aikojen saatossa. Ei siis suuren suurena yllätyksenä tullut seimenlapsi aattona.

Lisäksi meillä kaikki pääsiäisen jälkeen tarpeessen hankitut tavarat käärittiin lahjapakettiin. Jopa kaikki sukat, rukkaset, alushousut ja kaulaliinat, jotka itse sai kaupasta käydä ostamassa. Jouluaattona sitten piti näytellä yllättynyttä, kun sai saappaat, joita olisi heinäkuussa tarvinnut.

Myönnän; äitiäni en pysty ankeuskisassa ikinä voittamaan. Hän jaksaa muistuttaa edelleen siitä, kuinka Hänellä oli ankea lapsuus. Hänen ainoa nukkensa nimittäin hävisi mystisesti aina marraskuussa. Jouluisin äiti sai aina vain kaksi lahjaa. Toisessa oli se nukke ja toisessa pullapoika. Tarina ei kerro, oliko pullapoika aina se sama.

Kirjoitti: mea 11:02 | Jälkipuheet (13)

Mikään, siis e-i-n-i-i-n-m-e-l-k-e-i-n-y-h-t-ä-ä-n-m-i-k-ä-ä-n ole taivaallisempaa kuin miehen kädet hieromassa päänahkaa ja niskaa. Ja vaikka vähän selkääkin. Ja varpaita!

Mahtaisikohan Erityisavustaja innostua uudelleenkouluttautumisesta parturi-kampaajaksi. Ja miksei saman tien hierojaksikin.

Jos se saa joululahjaksi toivomansa 18-kesäisen hyväpeppuisen eetttisen kummilapsen. Ehkä sitten?

Kirjoitti: mea 17:55 | Jälkipuheet (1)

Minulla oli eilen täydellinen suunnitelma. Laten viimekertainen on muistissa ja näkyy edelleen takaraivolla: tukka on päälaelta liian lyhyt mutta ikävä kyllä kuusi viikkoa tekee hyvin häijyä alkujaan rokisti silmän päälle viistotulle otatukalle. Pakko päästä parturiin heti, huomasin eilen.

Suunnitelman taustoittamiseksi katsahdus heikkoon lihaani. Minulla on se kiltin ihmisen ominaispiirre, että en haluaisi loukata ketään ja jos pakko on valita, niin otan mieuummin itse selkääni kuin potkaisen henkisesti toista. Minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät voi mennä tutun, en edes kaverin äidin serkun tutun entisen työtoverin putiikkiin, koska en kehtaisi lähteä ostamatta pois. No, te tiedätte, jotka olette kokeneet tunteen. Meikäläisten kampaajasuhteet ovat erityisen vaikeita: ei kehtaa vaihtaa, sillä jos uusi on huono, ei kehtaa tulla takaisin. Vähän kuin avioliitto: jos on huono suhde, ei kehtaa huomauttaa mutta poiskaan ei voi lähteä, kun se toinen voi loukkaantua. Jos taas suhde on hyvä hyvä, niin sitten se on niin hyvä, että sanomattakin tietää, miten päin maa makaa milloinkin. No, kyllä te tiedätte. Kampaajan ja asiakkaan suhde on kuin satojen sokkotreffien kautta hyvään ja kestävään suhteeseen yrittämistä. Yksinkertaiset asiat joskus vaan ovat monimutkaisia.

Siispä soitin Laten Saluuniin kokemuksen tuomalla varmuudella siitä, että siellä vastaa aina puhelimeen Saluunin toinen työntekijä, jolle olin valmistautunut selittämään epämääräisesti jotain kiireestä ja muka-olemaan-tajuamatta-että-kampaamoissa-aina-tilattaessa-pitää-sanoa-kenelle-ajan-haluaa ja muutama varasuunnitelma ihan kielen päällä tarkoituksena varata aika sille toiselle ja kärsiä Laten suhteen häpeät ja katseet ja huonot omattunnot ja loukkaantumiset kuin kuka tahansa asiansa hallitseva aikuinen nainen. No siellähän vastasi sitten poikkeuksellisesti Late itse. Ensimmäisen kerran ikinä. Arvatkaa, kehtasinko sanoa, että et sinä vaan se toinen.

Mutta tänään kyllä sanon, ettei sitten mitään syrjähyppyjä. Otetaan vaihteeksi ihan vaan perinteisellä virkanaismaisella tyylillä. On tullut aika tehdä suhteesta Laten kanssa järkiavioliitto.

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (10)

Että nytkö sitten lapset jäävät ilman äitiään ja kodin laatuaikaa ja joutuvat hunningolle potkimaan kirkosta palaavia mummuja, kun sunnuntaiaukiolot vievät lapsilta äidit kauppojen kassoille. Samaan aikaan halutaan kuitenkin kirjastontädit sunnuntaiksi töihin, koska sitä sunnuntain laatuaikaa he viettäisivät nimenomiten kirjastossa. Kirjastontädeillä ei ilmeisesti olekaan lapsia? No eihän niillä; vanhojapiikoja kaikki tyynni. Eikä vissiin lapsia ole myöskään poliiseilla, sairaanhoitajilla, toimittajilla, papeilla, lääkäreillä, kioskin tädeillä eikä hälytyskeskusten ja taksien päivystäjillä? Vain kaupan kassatädeillä on lapsia, jotka nyt yhtäkkiä kovasti alkavat kärsiä.

Onneksi naisten ylistämän Sari Sankariäidin lapset sentään saavat äidin kotiin. Aina, kun Sari kansanedustajan töiltään ja kaupunginvaltuuston kokouksiltaan ehtii. Mutta pientähän se on, ehkä vaivaiset 10-12 tuntia päivässä ja päälle valtuuston istunnot [ainakin, jos uskomme joskus taannoin Tanja Vienonen-Karpela-Saarela-Karpela-Sankariäidin kuvausta päivänsä kulusta]. Hämmästelen muuten sitä, että Sari Sankariäidille tieto lastensa määrästä ja olemassaolosta tuli tällä tavalla aivan yllättäen. Ilmeiseti hän ei ollut kerinnyt lapsiaan laskemaan lähtiessään kansanedustajaksi, kaupunginvaltuutetuksi ja suostuessaan ministeriksi.

Miesten koulun rinnalle pitää perustaa naistenkoulu, jonka perustutkintovaatimuksissa olisi aika monta opintoviikkoa suhteellisuudentajua ja muiden huomioon ottamista. Niin kauan, kun ei päästä sopuun siitä, kuka on tasa-arvoisempi toista ja millä mittarilla kenenkin lapset ovat arvokkaampia ja oikeutetumpia laatuaikaan ja kenen työ on arvokkaampaa kuin toisen, en lähtisi huutelemaan tasa-arvon perään lasten selkien taakse piiloutuen. Talonpoikaisen järjen ja suhteellisuudentajun käyttö ei myöskään ole kielletty. Ja ihan se Ojalan laskuoppikin oliisi hyvä hallita.

Kirjoitti: mea 12:48 | Jälkipuheet (0)

Perjantaina iski päällensä niin vastustamaton halu, että oli ihan pakko paistaa puolentoista kilon harmaatuoresuolattu verkkoon tungettu mötkäle sian ahteria hillitsemään valtaisaksi paisunutta lihanhimoa. Eikä mikään kinkunkaltainen lihavalmiste vaan ihan oikeaa sian takalistoa. Lievänä vastoinkäymisenä kinkkusen paistoon ilmeni paistopaikalla sijainnut ultrahypermoderni kiertoilmauuni, jonka symboliikka ei oikein auennut.

Tiesin uunin kiertoilmaksi puhutun perusteella ja siksikin, että nappulassa oli tuulettimen kuvaa ehken esittävä laivan potkuria muistuttava symboli. Kun kytkin uunin potkurille, alkoi valtaisa tuuletus mutta ei juurikaan paiston kaltaista olotilaa ennakoivaa lämmitystä. Niinpä näppäränä tyttönä valitsin symbolin, jossa ei ollut potkuria vaan kaksi sahanterää ja työnsin pikkuahterin uuniin ja laskin, että kolmen tunnin päästä pääsisi herkkuun käsiksi. Ja sitten saunaan.

Kahden tunnin saunottelun jälkeen kurkistin uuniin, jossa pötkötteli täsmälleen saman näköinen kalpea liha kuin paistoa aloitellessa. Lämpöä kyllä oli ja jonkinlaista puhallustakin mutta ei se oikein tuntunut vaikuttaneen lihaan lehmän hengityksenkään vertaa. Järkeilin, että ehkä sahalaitasymboli oli sittenkin väärä valinta ja löysin namiskasta kaksi suoraa viivaa. Mahtoiko olla myös potkuri, en muista. Mutta kun sen kytkin päälle, niin johan alkoi tapahtua, melkin silmälasit sulivat päähän.

Pöhisytin porsaan pyllyä vielä reippaat pari tuntia uudella valinnalla. Yhteensä lähes viisi nälkäistä, kuolaa valuttavaa tuntia. Mutta kyllä kannatti. Ikinä en niin hyvää kinkkua ole syönyt. Olisin voinut vaikka mennä naimisiin sen sian kanssa. Mutta se loppui jo sunnuntaina.

Kirjoitti: mea 11:31 | Jälkipuheet (4)

Nostan hattua kaikille naisten- ja avokotitakkavinkki-lehtien sekä sisustusohjelmien uutterille toimittajille, jotka turhautumatta joka joulunalusaikaan jaksavat vinkittää, mikä on juuri tämän joulun trendiväri ja miten rakennetaan tyylikäs ja erilainen joulu.

Luulisi nimittäin kypsyttävän kaiken sen valistustyön jälkeen huomata, kuinka parvekkeet ja olohuoneen ikkunat muistuttavat lähinnä thai-hierontapaikkojen näyteikkunoilta vilkkuvine värivalokaapeleineen ja muovisine männynoksineen.

Kirjoitti: mea 12:07 | Jälkipuheet (4)

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai

"Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Kirjoitti: mea 07:36 | Jälkipuheet (6)

Aluksi, ennen kuin haaveiletkaan mistään rahan tienaamisesta, ajat sinulle ennestään tuntemattomaan instituuttiin härmäkorpivaaran taakse aamupimeällä ja pysäköit autosi ensimmäiseen parkkiruutuun. Sitten vietät koko päivän erilaisissa työpajoissa, luennoilla ja aktiviteeteissa kunnes pääset väsyneenä ja ajatukset hajalla lähtemään iltapimeyden jo laskeuduttua pihalle. Jonne on laskeutunut päivän mittaan myös valkoinen lumipeite, joka peittää niin autot kuin parkkipaikan lamputkin. Auton kaikki lasit ovat lumen alla jäässä. Raaputat etu- ja takalasin, harjaat lumet ja kun astut autoon, lasit huurtuvat puuskutuksesi vuoksi myös sisältä.

Nyt voit alkaa laskea minuutteja.

Peruutat parkista mutta koska lumi peittää tasaisena valkoisena mattona kaiken, myös lamput ja tien, peruutat pimeässä väärään suuntaan. Kuulet TUMPS-äänen. Säikähdät. Katsot peräpeiliin ja näet jykevän männyn. Ihan siinä auton takana seisoo vankka puu. Samalla hetkellä näet sielusi silmin hirvittävän lommon auton takaposkessa. Kauhistuttavan ruhjeen, jossa pelti on revennyt ja maalit lohkeilleet. Lamppukin on tietenkin säpäleinä, sillä puuhan seisoi hiukan oikealla auton keskiosaan nähden. Kylmä panta puristaa rintaasi mutta et viitsi pysähtyä tarkistamaan vaurioita, sillä parkista on ruuhkaksi asti lähtijöitä.

Takapelllin ruhje suurenee silmissäsi mutta et kehtaa pysähtyä keskelle ei-mitään vaikka mieli tekisi, sillä takaa tulee autoja ja mitä nekin ajattelisivat. Ajat liittymästä isolle tielle ja suunnittelet meneväsi lähimmän marketin pihaan tarkistamaan vauriot, jotka ovat melkoiset; ainakin lamppu ja puskuri. Vai onko Hermannissa puskuria edes, ei taida olla, siis koko takapuoli on uusittava. Ainakin 500 euroa. Ei kyllä se on uudet osat ja maalaus, varmasti 800 euroa. Samalla voisi korjata sen toisenkin sivun, jonka joku naarmutti jo aikoja sitten. Se tekee ainakin 300 lisää. Ellei 400. Ja lamputkin maksaa ja varmaan pitää uusia koko peräpää. Mitä se tekee yhteensä? Ainakin 1500! Hyvästi joulumieli ja joululahjat. Hyvästi kevätloma.

Tässä vaiheessa sinulla on jo niin paha mieli vahingosta ja sen aiheuttamista kuluista ja vaivasta [mistä sen peltikorjaamonkin tietää, jos ne vaikka sohraa lisää ja kauhea vaivakin siitä tulee ja millä sitä sen aikaa kulkee], että ajat marketin liittymän ohi. Olit aamulla suunnitellut meneväsi joulahjaostoksille marketin viereiseen erikoisliikkeeseen mutta et nyt pysty keskittymään kuin siihen kammottavaan peltivaurioon Hermannin perässä. Ajat suoraan parkkihalliin, pysäköit auton ja vedät syvään henkeä. Kävelet auton ympäri, suljet hetkeksi silmäsi voimia keräten ja katsot. Ei mitään. Ei naarmun naarmua. Sitten muistat, että siinähän oli rotvallin reuna, ihan siinä parkkipaikan mutkassa, siis sillä väärällä puolella. Rotvalli, josta oli matkaa mäntyyn ainakin metri.

Huomaat juuri säästäneesi 1500 euroa plus joululahjan hinnan. Kahdessakymmenessä minuutissa.

Kirjoitti: mea 17:07 | Jälkipuheet (6)

Kauhukseni tajusin tänä aamuna, että joululahjusten keksimiseen ja hankintaan on aikaa käytännössä enää ensi viikonloppu. Keksittävä olisi viisi lahjusta, joista tiukan paikan tullen voisi yhdistää kaksi pariskuntaa eli saattaisin hyvällä tuurilla päästä pälkähästä kolmella lahjalla. Vaikeinta on ostaa lahjaa anopille, jolla on jo kaikkea. Eikä helppoa ole nuorelleparillekaan, jolla on jo kaikkea kaksin kerroin.

Tietysti voisin olla edistyksellinen ja lahjoa lähimmäiseni eettisin lahjoin. Mutta mitä ajattelisi anoppi, jos saisi uniikkikorun sijasta lehmän? Entä ilahtuisiko appi, jos saisi sikarien sijasta aasin? Tai olisiko lapsirakkaudestaan kuuluisa Erityisavustaja onnellinen, jos saisi lahjaksi kummilapsen? Epäilen.

Niin hyviä ajatuksia kuin eettiset lahjat ovatkin, en kuitenkaan voi ihan tyystin välttyä ajatukselta, että siinä vähän niin kuin ostaisi itselleen joulumielen toisten rahoilla. Kuinkahan moni perheenisä ottaisi mieluummin vaikka pienenkin kinkun omille lapsilleen kuin yrittäisi lomautettuna mielikuvitella itselleen hyvän mielen siitä, että antoi vuohen vielä köyhemmille.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (6)

Minun laskuoppini mukaan Jone Nikula on 38-vuotias, Patric Sarin on 35-vuotias ja Juhani Merimaa oli kuusikymppinen. Sori nyt vaan sedät mutta minun mielestäni teillä ei juurikaan ole kanttia sanoa kolmikymppisiä naisia mummoiksi. Aikuisiksi toki, varsinkin niiksi. Tosin senkin sanan merkityksen olisi luullut tuossa iässä jo teille valjenneen:

Koop veti mummoäänet ja Anna veti kuitenkin ne perus kimmaäänet, vieraileva tuomari Juhani Merimaa analysoi eilistä äänestysulosta.

Eritoten Koopin suosio kirvoitti mielipiteitä.

- Nyt on aikuiset naiset liikkeellä, Sarin naureskeli.

- Kyllä huomaa, että on pikkujouluaika ja kolmekymppisillä böönillä on libido korkealla, Jone Nikula puolestaan heitti.

Sarin huomautti vielä, että aikuisilla naisilla on myös varaa äänestää. [Lähde]

Patric on varsin oikeassa; aikuisilla naisilla on varaa ja varsin hyvä ja vakaa maku. Sen luulisi kiinnostavan levy-yhtiötäkin.

Vähän sääliksi käy kyllä Jonea, onhan yli kolmikymppisen Elleninkin pikkujouluaika pian ohi ja libido lasehtii.

Kirjoitti: mea 17:29 | Jälkipuheet (6)

On päiviä, kun tekisi mieli läppäistä lähintä krenkkuilijaa päin kiduksia.

Kirjoitti: mea 15:28 | Jälkipuheet (0)

Tänään päättyvä ETYJ-kokous kustantaa Suomelle kuusi (6) miljoonaa euroa, joista valtio maksaa viisi (5). Ja mitä me saamme tällä rahalla? Emme edes sitä kahden (2) sekunnin julkilausumaa aikaiseksi. En ymmärrä. Tosin en ymmärrä sitäkään, mitä erinomaista hyötyä siitä lausumasta olisi maailmankaikkeudelle. No. Olen yksinkertainen ihminen enkä ymmärrä maailmanpolitiikan arkipäivää. Kai sillä sitten jotakin merkitystä olisi, kun sen rustaaminen niin koville ottaa.

Sitäkään en muuten ymmärrä, että vaikka viiden minuutin välein tiedotetaan massiivisista ruuhkista Helsingin ytimessä ja jopa me täällä periferiassa tiedämme, että sinne ei nyt kannata mennä sohlaamaan omalla kotterollaan, niin koko ETYJ:stä ja varoituksita tietämättömiä autoilijoita on Helsinki turvollaan. Telkkarissa haastateltu rouva sanoo tuohtuneena, että jos olisin tiennyt tällaisesta, en olisi tulllut Mannerheimintielle. JOS OLISIN TIENNYT! Voi herrahyvästihallitkoon. Eikö teillä siellä Helsingissä ole radiota tai televisiota?

Minä rakastan suomalaisia miehiä. Näitä aamuisin verkkarihousuissa tai sinisissä työhaalareissa lippalakki päässä ja eväskassi kädessä aamuisin töihin lähteviä hiljaisia miehiä, joita tapaan hississä matkalla autohalliin. Koko kolmentoista kerroksen hissimatka taittuu rauhallisen hiljaisuuden vallitessa. Vaivautumatta, ilman katsekontaktia laskeudumme maan uumeniin, avaamme vuorotellen ovia toisillemme ja pienesti katsetta kohottaen kiitämme kohteliaasti. Minä rakastan sitä mutakattomuutta ja tyhjän puhumisen pakottomuutta. Sellaiseen suomalaiseen vaivaannuttamattomaan hiljaisuuteen ja rauhaan, joka välillämme vallitsee, ei pysty ulkomaan pellet, joiden kanssa pitäisi yrittää keskustella tyhjästä. Vain suomalaisen perusmiehen kanssa syntyy se syvä yhyeisymmärrys, joka kolmen vuoden hissikohtaamisten jälkeen ajautuu asteelle, että nyökkäämme huomenet.

Ei yhteisymmärrykseen rauhaan aina sanoja tarvita. Riittää, kun on. Rauhassa.

Kirjoitti: mea 08:24 | Jälkipuheet (6)

Istun nykyään yhä useammin iltaisin tyhjän näytön edessä etusormet valmiina vuodattamaan Ainoita Oikeita Ajatuksia. Minun Ainoita Oikeita Ajatuksiani ja siksi Parempia Ajatuksia kuin muiden samoista asioista samoin ajatellut asiat. Yritän olla kuin en antaisi sen häiritä, että Ainoat Oikeat Melipiteeni ovat tylsää, mihinkään johtamatonta jupinaa ja joutavaa internetin täytettä. Kirjaimia merkityksettömästi peräkkäin, tyhjiä sanoja, joita ovat tuhannet ja taas tuhannet muutkin tuhannenteen kertaan samoista asioista kerrotut mielipiteet, joihin toiset ja kolmannet tuhannet vielä enemmän oikeammassa olevat ovat sanoneet sen ainoan oikean vielä enemmän oikeammammassa olevan mielipiteensä.

En sitten kirjoitakaan. Ilimiselvistä syistä. Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, jota joku ei jo olisi sanonut viisaammin, paremmn, hauskemmin, ajatellummin ja nokkelammin.

Kirjoitti: mea 18:46 | Jälkipuheet (14)

Voiko olla äijempää kuin kaljupäinen pujopartainen harrikkamies pesemässä suurella hellyydellä ja pieteetillä oranssia pappatunturia. No voi. Sama mies ajelemassa ympäri parkkiluolastoa nahkahousuissaan ja henkseleissään kiiltävän puhtaalla menopelillään.

Mies on se, joka uskaltaa olla sinut sisäisen lutuliinin nallekarhunsa kanssa.

Kirjoitti: mea 18:25 | Jälkipuheet (2)

Mikään ei pelasta tai pilaa naisen päivää niin perusteellisesti kuin vaaka. Kun se elektroninen larpake hihkuu punaislla numeroillaan yhtenä aamuna yllättäen kahta kiloa vähemmän kuin edellisenä aamuna, niin voi sitä kepeän askeleen ja riemun ja kiitollisuuden määrää. Kaikki naiseuden alttarille uhratut kärsimykset vihdoin olivat näyttäytyneet suurin punaisin numeroin.

Kun sama maailmalopun kone neljä päivää myöhemmin tylyttää neljää ja puolta kiloa suuremmin lukemin, ei ole itku kaukana. Vaikka toisen ja kolmannenkin kerran yrittää hyvin kevyesti itseään vaa'ittaa, kirkuvat ne paholaisen punaiset numerot samaa synkkää sarjaa Silloin ihminen on niin lyöty.

Minä en jaksa tätä naisen vuoristorataelämää.

Kirjoitti: mea 15:15 | Jälkipuheet (3)

Urheilu on vaarallista. Epäterveellisen vaarallista on pienten lasten urheilu. Siinä saattaa nimittäin katketa aikuiselta vaikka työtätekevä raaja, jonka työt sitten varoittamatta kippaantuvat marssijärjestyksessä seuraavan päälle. Jonka omat työt seuraavan ja sen työt seuraavan ja sen työt ketjun viimeiselle, jota pitää kuudennen, ketjuun kuulumattoman ja siitä mitään hyötymättömän, oman työnsä ohella opettaman.

Lopputuloksena kukaan ei osaa tai ehdi tehdä juuri sitä työtä, mitä ketjussa on tehtäväksi osoitettu. Mutta koska työt kuitenkin tehtävä on, tehdään sekä omat että osoitetut työt samalla kun yritetään opettaa niitä sijaiselle, joka myös tekee omat ja osoitetut ja niin edelleen. Eli kaikki työt tehdään kahteen kertaan. Ja se ei välttämättä tarkoita, että ne tulisivat tehtyä kertaalleen edes puolittain.

Mutta on urheilussa hyvätkin puolensa: ne työt, jota ei koskaan itse ole viitsinyt tehdä, voi nakittaa seuraajalle.

Kirjoitti: mea 19:02 | Jälkipuheet (0)

Odotan jo kovasti lauantaita, että pääsen taas kasaamaan herkkuja kekolautasellisen ja ison mukillisen glögiä television ääreen. Ja sitten vaan Linnan juhlia vahtaamaan. Ah tätä tuttua ja turvallista rutiinia, kuin kultaisen noutajan turvalliset lenkit tutun rivitaloalueen ympäri tasan samaan aikaan aamulla ja illalla ja lenkin päälle iltaherkkua ja aamulla kolme koiran herkkunappulaa.

Aina siitä saakka, kun ymmärsin, mistä Linnan juhlissa on kyse, olen suunnitellut omaa Linnanjuhlapukuani. Eli noin kolmivuotiaasta saakka. Ensin ajattelin tulla kutsutuksi kuuluisana urheilijana yksinkertaisessa pitkässä mustassa samettikotelossa, jonka halkio hipoisi pikkuhousun rajaa mutta sittemmin piirikunnallinen hiihtomestaruuteni ei tuntunutkaan lähtevän kansallisen tason lentoon. Ymmärsinkin kutsumukseni olevan toisaalla ja päätin tulla kutsutuksi palkittuna kaikkien komeiden miesten tavoittelemana kauniina näyttelijänä mustassa tyylikkääsä samettijuhlakotelomekossani, jonka rohkea halkio ulottuisi puolireiteen. Mutta koska näyttelijäurani tyssäsi kokolailla tarkkaan siihen, kun koulun joulunäytelmässä urani huipulla tonttujoukon hännillä tulin kompastuneeksi omaan puukauhaani, päätin niiltä rähmiltäni tulla kutsutuksi Linnaan kuuluisana kirjailina, jonka mustan samettikotelon halkio ulottuisi tyylikkäästi polveen.

Koska nyt näyttää vakavasti sille, ettei minua tulla koskaan kutsumaan olympiakultamitalihiihtäjänä, palkittuna näyttelijänä eikä kuuluisana kirjailijana ja tieteelliset saavutuksenikaan eivät vakuuta, olen tyytynyt asemaani. Kasaan iltaherkkuja lautasellle ja käperryn pitkässä mustassa halkiottomassa mielikuvitusiltapuvussani sohvan nurkkaan nauttimaan siitä, että olen se mikä olen juuri siinä. Kompastuisin kuitenkin Linnan kättelyjonossa. Ja juuttuisin vessajonoon.. Enkä pääsisi koskaan boolimaljan ääreen. Ja ainakin kuudella muulla olisi samanlainen tylsä iltapuku.

Kirjoitti: mea 18:03 | Jälkipuheet (11)