Lautasellinen pettymyksiä
Sitä minä vaan, että olinpa syömässä arvostetuhkossa ravintolassa, jonka ruokalista leveilee [niin aina] annostensa erinomaisen kuuloisilla lisukkeilla. Sitä menee aina tasan tarkkaan halpaan ja uskoo, että karamellisoitu punasipuli tomaattimarmelaadilla ja valkosipulismetanalla on jotain, joka viimeistelee haudutetulla puna- ja hapankaalipedillä lepäävän paistetun broilerinrinnan hiveleväksi makuharmonistiseksi sinfoniaksi, joka räjähtää kitalakeen kuin tuhat suudelmaa. Totuus on aina yhtä julma: valkoinen, keitetty mauton lihaskimpale lepää kylmän hapankaalin vierellä ohessaan pari leikkuulaudan viereltä poimittua sipulisiipaletta paistettuina veteliksi mutta mustiksi sekä lusikallinen vedellä laimennettua ketsuppia. Unohtamatta suoraan purkista lusikoitua majoneesin kikaretta.
Miksi aina luetellaan hirmu pitkä lista erikoisen ihanilta kuulostavia hienon nimisiä lisäkkeitä, kun niitä oikeasti on vain puoli lusikallista tai ei sitäkään ja ne maistuvat ei-niin-yhtään-miltään ja näyttävät tien oheen hyljätyn yliajetun jäniksen oksennuksilta. Ja tasan tarkkaan voit varautua, että jos annoksessa mainitaan pekoni, niin pekonin löytää vain mielikuvittelemalla hyvin railakkaasti ja punaviinin siivittämin positiivisin eetoksin uskoo kokilla olevan vain yksi huono ilta. Helpottaa kummasti, kun lohduttaa itseään, että käy sitten kotimatkalla syömässä Hesellä pekonihampurilaisen.
Siksi tilaan tästä lähtien aina kermaperunoita ja pippuripihviä: selkeätä ja simppeliä ja riittävästi.
Jälkipuheet
Harjoittaaksemme yritystoiminnan törkeää julkista ruodintaa, voitko kertoa missä tämä pettymyksen kliimaksi sai täyttymyksensä? Tai anna edes vihje!
Hämeenpuiston kyljessä vuodesta tyyliin aina sijainnut itäisen naapurin ruokakulttuuria edustava ravintola.
Mutta mokkavaahto oli hyvää, tosin sitä oli vain lusikallinen. Ja myönnetään: tattikeitto alkuruokana oli hyvää mutta kyllä minua hiukan kyrsi se tarjoiluastia. Keittoa oli puolisen desiä. Olkoonkin alkuruoka mutta rajansa pienuudellakin.
Nää tota Mansen Yrittäjät ry:n jäsenet ja alajaostot on kuulemma laittaneet sanan kiertämään kadulle nyt että 10 000 € lahjakortti irtoaa sille heti joka käräyttää sinut ja liimaa neonväritarran ilmiasuusi, autoosi ja niin edelleen tekstein: "This is Mea - the Consumer from Hell". Tietäävät kaikki sitten sanoa kun tyyriisti meinaat vaan saapastella sisään valituksen sanat jo huulillasi että juur valitettavasti menee liike nyt kiinni, huomenna uudestaan...
Kokeile Zarilloa Otavalankadulla. Isot annokset, pieni hinta ja maukasta on. Reilua ja rehtiä.
Tappis, nymmää oon hyvin hyvin pettynyt. Mähän vaan ihan kasvattavassa tarkoituksessa yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittavana kansalaisena ja nimenomaan omaa rahaa arvostavana katteellisia palveluita vaativana kansalaiskansalaisena nätisti huomautin. Jos joku muu maksaa, niin koskaan en valita. Kaikki on aina ihan älyttömän hyvää.
Sea, Zarillo on ihan jees.
Kuulostaa siltä, että kun on kerran Coussican löytänyt, ei vaihtaa kannata.
Kyä näin on. Coussican lankkupihvin jälkeen ei tartte mennä hesen kautta.
Enhäm määkän silleen teikäläistä arvostellut, päinvastoin, hinta- ja laatutietoinen aktiivinen kuluttaja on koko talousjärjestelmämme kivijalka ja kurkihirsi.
Mutta noin niinkun potentiaalisena yrittäjänä tarkastelin, että mitä on enää tehtävissä jos semmoisen saisi kimppuunsa.
Kunhan et nirsoile ruuan etkä erityisestikään kastikken maarissä ja hyvin nimenomaisesti maukkuudessa, niin kehua retostan yritykseni taivaan tuuliin.
Olen vaativa mutta tyytyväisenä vuolas.