Mummulassa lauantaisin aina siivottiin, leivottiin pullat, kakut ja leivät, paistettiin laatikot ja lihapadat, pestiin pyykit ja lopuksi saunottiin. Jokainen lauantaiaamu alkoi hirveällä häsläyksellä ja puoleen päivään mennessä vaari oli jo hermonsa menettäneenä paennut metsään ja naiset tiuskivat toisilleen niin, että seesteinen sauna-aika menikin sitten mököttäessä.

Kotikotona äiti jatkoi samaan malliin. Lauantaisin siivottiin, leivottiin, käytiin kaupassa, pestiin pyykit ja lopuksi saunottiin ja mökötettiin.

No mitäpä tein minä, kun muutin omilleni? Minä, joka kaikki lähes parikymmentä vuotta olin inhonnut lauantaityöleiriä ja pakkosuorittamista ja aina-on-näin-ollut-sääntöjä. Minähän jatkoin huomaamattani perinnettä: siivosin, kävin kaupassa, pesin pyykkiä, silitin ja lopuksi saunaan mököttämään elämän pakkotäytymisen kurjuutta.

Aikani itsekseni kiukuteltuani huomasin, että minähän voin tehdä asiat toisin, kun kukaan ei ole käskemässä paitsi minä ja minun verenperintöni. Joka tuntui olevan kyllä sankka ja väkevä. Ajattelin, että minäpä pyhitän viikonlopun en-tee-mitään-pakollista päiviksi ja siirsin hommat torstaille. Seurauksella, että nyt inhoan torstaipäiviä aamusta alkaen, kun on työpäivän päälle käytävä kaupassa, siivottava, pestävä auto ja vaihdettava lakanat plus pitää tehdä normit arki-iltarutiinit. On käytävä lenkillä, on tehtävä käsipunnerrukset, vatsaliikkeet, painoharjoitukset. Pakkosuorittajamummun ja -äidin verenperinnöstä olin onnistunut siis vain askeltamaan pari pykälää taaksepäin.

Eilen huomasin, että mitään mummun ja äidin lupaamaa kirkkaampaa kruunua ole ikinä nähnyt vaikka olen niin suorittanut. Joten en sitten käynyt kaupassa, en pessyt autoa enkä käynyt lenkillä enkä punnertanut yhtäkään push-uppia. Siivosin kyllä mutta sen tein ilolla, koska ei ollut pakko.

Tänään on Älä osta mitään -päivä. Eli tänään ei ole pakko mennä edes kauppaan. Tai siis ei saa mennä. Mikä on pakon kanssa yhtä ja samaa käskyttämisperhettä. Ja minua ei uuden maailmankatsomukseni mukaan saa käskyttää. Pakko siis mennä tänään kauppaan.

Kirjoitti: mea 08:41 | Jälkipuheet (8)

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Lasi

Kirjoitti: mea 06:06 | Jälkipuheet (17)

Sitä minä vaan, että olinpa syömässä arvostetuhkossa ravintolassa, jonka ruokalista leveilee [niin aina] annostensa erinomaisen kuuloisilla lisukkeilla. Sitä menee aina tasan tarkkaan halpaan ja uskoo, että karamellisoitu punasipuli tomaattimarmelaadilla ja valkosipulismetanalla on jotain, joka viimeistelee haudutetulla puna- ja hapankaalipedillä lepäävän paistetun broilerinrinnan hiveleväksi makuharmonistiseksi sinfoniaksi, joka räjähtää kitalakeen kuin tuhat suudelmaa. Totuus on aina yhtä julma: valkoinen, keitetty mauton lihaskimpale lepää kylmän hapankaalin vierellä ohessaan pari leikkuulaudan viereltä poimittua sipulisiipaletta paistettuina veteliksi mutta mustiksi sekä lusikallinen vedellä laimennettua ketsuppia. Unohtamatta suoraan purkista lusikoitua majoneesin kikaretta.

Miksi aina luetellaan hirmu pitkä lista erikoisen ihanilta kuulostavia hienon nimisiä lisäkkeitä, kun niitä oikeasti on vain puoli lusikallista tai ei sitäkään ja ne maistuvat ei-niin-yhtään-miltään ja näyttävät tien oheen hyljätyn yliajetun jäniksen oksennuksilta. Ja tasan tarkkaan voit varautua, että jos annoksessa mainitaan pekoni, niin pekonin löytää vain mielikuvittelemalla hyvin railakkaasti ja punaviinin siivittämin positiivisin eetoksin uskoo kokilla olevan vain yksi huono ilta. Helpottaa kummasti, kun lohduttaa itseään, että käy sitten kotimatkalla syömässä Hesellä pekonihampurilaisen.

Siksi tilaan tästä lähtien aina kermaperunoita ja pippuripihviä: selkeätä ja simppeliä ja riittävästi.

Kirjoitti: mea 22:25 | Jälkipuheet (9)

Aamun lehti pudotti laskoksistaan tänään aamukahvipöydälle kiiltopaperisen läpyskän, jonka kannesta tuijotti mustalla silmällä anorektikon näköinen nainen [Silk dress 149,95]. Naisen perää kuvassa tarkastelee kriittisellä katseella pukumies [Suit 199,95]. Lisää lontoon kielioppia tarjoillaan sisäsivuilla; big night out, knit, tie, tee, coat, cape, cool & cosy, scarf ... loputtomiin. Koska moniväripainake on selkeästikin tarkoitettu vain Mansesterin ulkomaalaisvahvistuksille, niin ihmetyttää, miksi tarjoukset mallia 2 HINTAAN ... ovat kuitenkin suomeksi. Mistä ne nyt lontoolaiset ymmärtää mennä ostamaan halpoja TEE-paitoja kaksin kappalein.

Pelkillä suomen ja hämeen taidoilla varustautunut Mouhijärven mummu toki ymmärtää, että jotain saisi 2 halvempaan hintaan mutta mitä. Senkin hän ymmärtää, että sitä jotain saa Selected-nimisestä paikasta, joka kertoo osoitteekseen Hämeenkatu 14 elikkäs Mansesteriassahan se selvästikin sijaitsee. Onneksi puhelinnumero sentään ilmoitetaan internationaalisti, että tietää siihen mummu soitella, jos joululahjaksi vaikka haluaisi ostaa 2 SHIRT:iä tai KNIT:iä.

Olen sanaton. Allekirjoittakaa hyvät ihmiset vetoomus Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puolesta!

Kirjoitti: mea 14:03 | Jälkipuheet (4)

Voisiko joku asioista paremmin perillä oleva taho selittää minulle, miksi teatteriin mentäessä pitää The Pukeutua. Siis korkokenkää, kimallejakkua, iltalaukkua ym. epäkäytännöllistä, paleltavaa, liukasta ja ylimääräistä mukana raahattavaa. Siis kun mennään työpäivästä suoraan, pimeän illan kauttaa pimeään teatteriin. Eihän elokuviinkaan pukeuduta.

Minä nyt en-vaan-ymmärrä. Teatterissa on pimeätä. Onneksi.

Kirjoitti: mea 11:44 | Jälkipuheet (20)

Julistin viikonloppuna lumentulon kunniaksi glögikauden alkaneeksi. Aluksi julistus tapahtui tutun turvallisesti kotokolossa perinteisesti Hehkuviinillä laimennetulla Marlin Glögillä [fifty-fifty on hyvä suhde niin tässä kuin parisuhteissakin]. Lauantaina kautta tömäköitettiinkin sitten oikein kaupungin anniskelutiloissa tapahtuneella lähestymisellä kyseiseen juhlajuomaan. Ja nyt, toverit, näkimet kuulolle: Glühkriek on j-u-m-a-l-a-i-s-e-n hyvää. Epäluuloiset ja muut uteliaat heittäkööt vanttuunsa vaikka Alvarin tiskiin ja maistakoot: se nimittäin on parasta ikinä juotua glögiä. Vaikka onkin olutta.

Yläkerran ukolle lähettäisin vienon toivomuksen, että kun tämä perinteinen tolkuton kertalaakinen yletön lumentulo on jostain syystä pakko meille aika-ajoin järjestää, niin pakkoko sen on a-i-n-a tapahtua yönä, jolloin aamulla olen parinsadan autokilometrin päässä pakollisesta aamun laskeutumispaikasta. Tai jos ei näin, niin sitten se lumi kaadetaan niskaan aamuna, jolloin olen menossa autolla Helsinki-Vantaalle.Jokajumalan talvi sama juttu.

Terveisiä vaan sullekin ökymaasturikuski, joka reippahasti olit puhdistanut lumet tyrannosauruksestasi tuulilasin pyyhkimen huitaisulla. Näkyikö hyvin? Näkyikö esimerkiksi se pienii biitle, joka ajeli siinä oikealla kaistalla? Jaa ei. Sinun onneksesi minulla sentään on varaa ostaa lumiharja.

Kirjoitti: mea 13:36 | Jälkipuheet (8)

... kun maailma antaa parastaan.

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Tekstilainaus

Kirjoitti: mea 22:55 | Jälkipuheet (7)

Tiedättehän ne pelottavan mustat aukot, joihin joskus putoaa yllättäen. Hetket, jolloin tajuaa välähdyksenomaisesti, että kukaan muu seurueesta ei ole samalta maapallolta. Kun yllättäen huomaa, että työkaverit on vaihdettu siirtotodellisuuden aikapoimusta poimittuihin replikoihin, joita on säilytetty 70-luvulta alkaen homeisessa tynnyrissä kellarin pimeissä nurkassa.

Tänään kahvihuoneessa minusta tuntui juuri tuolta, kun avauduin:

- Keskiviikko on viikon paras päivä. Silloin minua ei vie villit hevosetkaan telkkarin äärestä puoli kymmenen illalla. Miten se voi olla niin ihana. Hyvä, että voin katsella yksin. On niin noloa, kun kuola valuu rinnuksille.

- Kuka, kysyy kolme suuta sekä neljä silmäparia.

- No Markus! Päärsbrandt? Gunvald?! Haglund!!!! Mikael??? Herranenaika, ettekste t-o-s-i-a-a-n katso? Parasta, mitä kamerat ovat tallentaneet sitten Urho Kalevan.

- Koskaan kuultukaan. Kuka muka? [Jättimäisiä kysymysmerkkejä ilma sakeana]

- Herra. Mun. Vereni. Markus Haglund on siisi n-i-i-n IHANA. Gunvald on ihan-että-LÄÄH. Päärsbrandt [via] saa vereni seisaantumaan.

Mihin rinnakkaistodellisuuteen minut on siepattu? Tuohestako siellä silmät tehdään?

Kirjoitti: mea 11:45 | Jälkipuheet (12)

Olen tullut valituksi armoitettujen joukkioon: pääsen laatimaan Korpporaation strategiaa. [Valinta oli laatua "laitetaanpa tuo suurisuinen vastarannan västäräkki, joka vastustaa turhanpäiväistä kokoustamista ja sanahelinöiden pyörittämista ja laistaa kaikesta, jossa jalkautetaan mitä tahansa", työryhmään, jossa sen on pakko altistua ja opetella vallitseva jargonomia".] Kuin tilauksesta tulikin sitten julki tutkimus, joka ei todellakaan tullut yllätyksenä yhdellekään lattian luuttuajalle. Ainoa yllätystekijä tässä on, että ihan oikeastiko joku on kehdannut pyytää vissiin rahaakin moisen itsestäänselvyyden tutkimisesta. Voin kertoa, että me emme todellakan ymmärrä, mitä tekemistä nettiin kirjatuilla korulauseilla on sen kanssa, että kukin tekee työtä juuri sillä ainoalla tavalla, joka osoitetaan ja sillä kyvyllä, johon hänet on koulutettu ja tasan siinä karsinassa ja niillä työkaluilla, jotka hänelle on annettu.

Mutta kun nyt kerran olen sidottu sekä jargoamisen aakkosiin että luultavasti jopa jalkauttamaan itseni tulevaksi vuodeksi kyseiseen työryhmään, niin kuuntelin puolikorvalla aamutelkkarissa haastateltua päivystävää dosenttia. Koin meikkivoiteen levittamisen ja silmien naamaan piirtämisen välissä valaistuneen hetken. Tarina kahdesta kivenhakkaajasta jalkautui minuun kuin ensilumi mustaan maahan valaisten ja kirkastaen kaiken. Kirkastumisen aiheutti kertomansa tarina: Oli kaksi kivenhakkaajaa, joista ensimmäinen vastasi kysyttäessä, mitä hän tekee, hakkaavansa kiviä ja toinen rakentavansa Tuomiokirkkoa. Näin. Ei ollut tämäkään päivä meikin tuhlausta.

Nyt tiedän kertoa Korpporaation strategian: Minä en heiluta hiirtä ja kolkuttele näppistöä vaan mahdollistan Korpporaation asiakkaille vaivattomasti ja helposti löytyviksi ja sisäistetyiksi kaiken tarvitsemansa opin ja tiedon ja siten autan heidät valmistumaan viisaiksi ja mahtaviksi johtajiksi ja kansanedustajiksi ja muiksi mahtihenkilöiksi, jotka rakastavat ja hellyydellä muistelevat Korpporaation auliita tätejä ja muutamaa setää ja järjestävät heille muikean palkan, jotta nämä maan matoiset jaksavat uurastaa aina vaan yhä enemmän ja korkeammalle yhä enenevässä määrin laadukkaampien palveluiden tuottamisen saralla tuottaen yhä viisaampia ihmisiä.

Sitten enää missio ja visio ja se on siinä.

Kirjoitti: mea 18:25 | Jälkipuheet (2)

Aamulla leimaan kulunvalvontakortin ja ynnään, että tunnit ei mene yli eikä ali sallitun. Sitten avaan ohjelman, jonne alan merkkailla päivän mittaan tekemieni töiden kestot. Jos olen ollut tai menossa tapaamaan jotakuta tai joku minua, merkitsen sitä varten tehtyyn taulukoon, että ketä tai kuinka montaa ja kuinka pitkään ja mitä puhuttiin ja toisin päin eli siis jos sieltä käytiin täällä. Ja samat asiat myös toiseen taulukkoon, jossa varmuuden vakuudeksi kysytään hiukan eri asioita. Toimeksinnot merkitsen sitä varten tehtyyn taulukkoon: mitä, kenelle, miten ja kuinka kauan. Jos olen aikomassa matkalle, teen matkasuunnitelman matkasuunnitelmaohjelmaan, tilaan liput ja hotellin matkatilaus- ja hotellivarausohjelmasta. Matkan jälkeen teen matkasuunnitelmasta matkalaskun. Sitten pitääkin kirjottaa matkasta raportti, joka julkaistaan intrassa. Ja välillä pitää tietenkin muistaa jokainen tunti vartin tarkkuudellla merkitä siihen työajanseurantaohjelmaan. Koulutuksista merkitsen koulutuskalenteriin tiedot ja tietenkin vuosikelloon ja itsearviointilomakkeisiin listaan tekoni, tavoitteeni ja aikomukseni. Jos olen aikaansaanut jotain oikein konkreettista ja tieteellistä, merkitsen saavutukseni sitä varten varattuun omaan ohjelmaansa. Erikseen laskutettavat tunnit olin unohtaa, niille on on oma excelinsä ja siihen työajanseuranohjelmaan, joka ei keskustele kulunvalvontaohjleman kanssa, merkitsen ne vielä erikseen eri projektille mutta koska siitä niitä ei voi laskuttaa, ne ilmoitetaan vielä erikseen eri excelissä. Sitten muistan vielä merkitä lomat lomakalenteriin. Onneksi ensi vuonna tulee sähköinen kalenteri, niin voin merkitä kaikki edellä mainitut asiat vielä lisäksi sinne.

Lopun päivää teen töitä.

Kirjoitti: mea 14:31 | Jälkipuheet (3)

Missä viipyy direktiivi naisten vetoketjujen ja napitusten kätisyydestä. Ihan sama minulle, laaditaanko sääntö säätämään aukeneminen oikean- vai vasemmanpuoleiseksi, kunhan jompi kumpi. Miksi miesten vaatteiden aukeavat osat on saatu päätettyä yhdenlaisiksi mutta nainen ei voi ikinä tietää, kummalla kädellä milloinkin pitää toimia. Onko tässä joku sukupuolien välisen kuilun jäänne, jonka alkuperäinen tarkoitus on hävinnyt historian havinaan? Joku miekkaan tarrautumisjuttu mahdollisesti? Vai onko tässä nyt kyseessä vain älykkyystesti?

Jäänteistä tuli mieleeni, että kuinkahan kauan menee, että alan kutsua tallentamista tallentamiseksi enkä nauhoittamiseksi? Vai hyppäänkö yhden seniilipolven yli ja alan suoraan recata? Kummallisen syvälle ihmisten mieliin syöpyvät jotkut käsitteet ja käsitykset.

Esimerkiski nyt vaikka käsitys kirjastosta pölyisen kälyttyneenä, paikalleen jumahtaneena laitoksena.

Kirjoitti: mea 10:04 | Jälkipuheet (7)

Asuuko sinussa tietämättäsi pieni kirjastontäti? Jos löydät kirjakaupassa kirjoja hipelöidessäsi itsesi siirtelemässä niitä oikeisiin paikkoihin tai tuttavan kirjahyllyjä vilkuillessasi taputtelet kirjojen rivejä suoriksi, olet aika lähellä sisäistä kirjastontätisyyttäsi. Mutta jos aakkostat maustehyllysi, omistat enemmän villatakkeja kuin kenkiä, käyt lomamatkoilla paikallisissa kirjastoissa ja kotikirjastosi on suurempi kuin pieni kunnankirjasto, olet menetetty tapaus. [Lähde]

Ominaisuuksiin ei kuulu täydellinen hajamielisyys. Arvatkaa kuka unohti eilen parkkihallissa vetää käsijarrun päälle ja kenen auto nökötti nolosti keskellä ajoväylää, kun hän tuli kaupasta? Eräs, joka omistaa kuusi villatakkia.

Voin muuten kertoa, että taputtelen kavereiden kirjahyllylä aina ohimennessäni. Minua häiritsee, jos kirjat eivät ole kuin sotilaat tasan kirjahyllyn reunassa.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (13)

Klikkaa kuvat isommiksi

Valokuvatorstai / Kolmen kuva tutkielma esineestä

Kirjoitti: mea 09:53 | Jälkipuheet (11)

Alan olla kypsä vaeltamaan kilometritolkulla hehtaariparkkipaikan äärilaidlalta megasuperhypermarkettiin päästäkseni vain taivaltamaan kilometrien mittaisen hallinpötkylän halki maitohyllylle huomatakseni, että juuri tämä marketti ei myy sitä haluamaani kahvimaitoa. Pinta-alat kyllä kasvavat mutta lisääntyykö tarjonta. Pakkausten koot muhkeentuvat mutta kasvaako valikoima. Siellä saa sinkkupolo vaeltaa tuntitolkulla hyllyjen välissä löytämättä muuta kuin suurperheille mitoitettuina samoja muoviin käärittyjä leipiä kuin aina ennenkin. Ei toivoakaan mainostetuista uutuustuotteista, joita kysyttäessä kerrotaan, että ne eivät kuulu asiakaskuntamme intresseihin. Samat muoviin käärityt, ei-minkään makuiset leivät ja leikkeleet aina vaan. Samaa tavaraa kuin pikkukauppojen pikkuvalikoimissa mutta kymmenen kertaa useampi hyllymetrillinen.

Nämät pakkauskoot mallia kaksoisuusiosuurperhe on seikka sinänsä. Vaikka varsin hyvin tiedetään, että yksin asuvia on Suomessa jo miljoona ja viimeisen kymmenen vuoden aikana yksin asuvien määrä väestöstä on kasvanut 32 %:sta 40 %:iin ja samaan aikaan kolmen tai useamman henkilön asuntokuntien määrä on laskenut 39 %:sta 27 %:iin, niin otetaanko moinen seikka huomioon.

Eipä tietenkään. Kauppa ja tuottajat vain kasvattavat pakkauskokoja ja tarjoavat yhä enemmän perhepakkauksia, perhetarjouksia ja perhe-sitä- ja perhe-tätä. Ja ihan on turha tulla sanomaan, että osta palvelutiskistä sämpyläsi ja leikkeleesi vaikka yksi kerrallaan. Tai osta sieltä lähikaupastasi (voin kertoa, että se lopetettiin vaikka kuinka ostin). Ja ostaisin toki yksitellen makkarani ja sämpyläni, koska haluan niiden maistuvan oikealle eikä muoville. Mutta arvatkaapa kaksi kertaa, onko siellä megapalvelutiskissä esimerkiski ruispaloja tai ruissämpylöitä.

Ja ne kinkut? Tiesittekö, että usea savukinkkuna myytävä beessi läpyskäläjä ei ole savua nähnytkään vaan lihaan (?) on ruiskutettu savun maku. Kuluttaja saa läimisköjen siivellä ostaa hyvin kallista savun makuista vettä. Jos sattuu sellaisesta pitämään (Nilsson, Mats-Eric : Petos lautasella, 2008).

Kirjoitti: mea 11:20 | Jälkipuheet (10)

On taas se autuas aika, jolloin akkain- ja viikonloppulisälehdet kilvan kertovat, miten pikkujouluissa olla viettelevä ja seksikäs, miten frirttailla ja iskea se firman halutuin ukkomies. Vinkkien yhteyteen on liiskattu kuvia misseistä, joilla on tuhma ilme, tukka silmillä, suu tötteröllä, mustaa pitsiä ja korkokengät. Oikein asiaansa paneutunut tutkiva journalisti haastattelee Helena Lindgreniä ja Aira Samulinia kysellen iskuvinkkejä.

Nyt vähän ymmällyttää, sillä silmiini ei ole osunut yhtään ohjetta, miten toimia, kun 100 virkanaista, 1 väkisin mukaan tunkeva eläkkeellä oleva miespuolinen korpporaation talousjohtaja, vahtimestari Veksi ja se söpö sivari kuskataan Takamoikojärven nuorisoseuran talolle syömään lanttulaatikkoa, laulamaan karaokea ja leikkimään tonttuleikkejä kuusen ympärillä. Kannattaako panostaa joulunpunaiseen vai syntisen mustaan pitsiin ja ketä siellä kannattaisi yrittää iskeä? Toimiikohan rekkalesboluukki korkokengän kanssa?

Seuraavaksi saammekin lukea yleisönosastokirjoituksia, joissa kotiäidit vaativat päästä pikkujouluihuin mukaan, ettei siellä tehtäisi syntiä. Voin kertoa, että kukaan ei yritä teidän mussulussukoitanne. Kesätyttö ehkä vähän yrittää sivaria mutta sivari vetää turvalliset pleksit.

Kirjoitti: mea 20:14 | Jälkipuheet (6)

Ajattelin ensin puuttua epäkohtaan nimeltä matto, joka ei suostu löytymään. Hylkäsin ajatuksen, koska huomasin, että olisi pitänyt pohtia ensin, miksi joillekin ihmisille, niin kuin minulle, ei ole suotu sisustamispuhkua. Sitä ehtymätöntä ja uusiutuvaa resurssia, joka juoksuttaisi minua kaupasta toiseen etsimässä juuri sitä tietyn kokoista, väristä ja hintaista mattoa, sitä ainoata oikeata. Hylkäsin siis matto-epäkohdan, koska vaikutti siltä, että minun pitäisi ikävästi kohdistaa itseeni kritiikkiä.

Ja mitä virkaa matoilla ylipäätään on. Ennen vanhaan niitä pidettiin lattioilla pitämässä lattialankkujen raoista puskiva kylmä poissa varpaista. Nythän lattian raoista ei tule kuin naapurin mummon puoli yhdeksän uutiset. Sängynpeitoilla sen sijaan on virka. Ne ovat olemassa sitä varten, että kun anoppi tai äiti tulee yllättäen kylään, peitto voidaan heittää sängyn päälle olemaan kuin olisi siinä aina. Ikkunaverhojen tarkoitus puolestaan on erottaa ulko- ja sisäilma toisistaan. Kesällä luonnonvalo suljetaan ulos ja talvella ulkopimeyttä ei päästetä sisälle. Sitä varten ennen vanhaan ihmisillä olikin kesä- ja talviverhot. Nykyisin kesää ja talvea ei voi erottaa, joten verhojakaan ei tarvitse vaihtaa.

Pimeydestä tulikin mieleen, että jos minä olisin autoinsinööri, niin suunnittelisin autoihin myös etujarruvalot. Eikö muka olisikin informatiivisempaa liittymästä tielle pyrkivälle, kun isoa tietä tuhatta ja sataa ajavan bemarin etujarruvalot näyttäisivät vaikka sinistä tai vihreää. Liittymästä lähestyvä varovaisempi autoilijatar oitis valoista oivaltaisi, että kaveri antaa tietä. Tosin se ei olisi koskaan bemari, joten niihin ei etujarrovaloja tarvitsisi asentaa.

Kirjoitti: mea 18:02 | Jälkipuheet (9)

Tänään en aio suostua mihinkään. Ehkä joudun olemaan suostumatta mihinkään kahteen viikkoon.

Pakko, kun on rekkalesbon näköinen.

Kirjoitti: mea 11:08 | Jälkipuheet (17)

Ottaa pakastimesta jauhelihakeittoa, koska sattuu tekemään mieli juuri jauhelihakeittoa ja muistaa sitä sinne tehneensä. Keitto löytyy hyllyltä, jonne on keitot säntillisesti laitettu. Kuumittelee sopan mikrossa ja nuuhkittelee kauhoessaan kippoon, että onpahan herkullisen näköistä. Maistuu ja tuoksuu tiillille ja tomaatille. Tilliä jauhelihakeitossa? Ei maistu oikealle. Muttei kyllä väärällekään. Ihan hyvää on. Tulista tosin. Jauhelihat ovat aika isojo kökköjä ja kummallisen kippuraisia, kuin pieniä sikiöitä. Milloin minä olen tehnyt katkarapukeittoa? Ei mitään muistikuvaa. Tai ehkä se on kalakeittoa, josta kalat on syöty. Tai katkarapukasaria, joka on vettynyt pakkasessa. Niitä muistan tehneeni. Mutta en katkarapukeittoa.

Pakastin on paikka, jonne säilötään viikonlopun ylimääräiset sapuskat, jotka unohdetaan sinne, kunnes pakastin sulatetaan, jolloin arvuutellaan, mitä missäkin kipossa on. Kipot järjesteään sulatuksen jälkeen luokittain: keitot, mössöt, marjat, leivät, kalapuikot, pitsat yms yms. Kukin eri hyllyille. Näin on sitten helpompi löytää tarvitsemansa. Kun samat kipot on arvuuteltu neljästi vuosittaisten sulatusten yhteydessä eri hyllyille, ne heitetään pois. Päivämäärien ja laatujen kirjoittaminen on turhaa ja vie vain jännityksen elämästä.

Katkarapukeittoahan minun itse asiassa tekikin mieli.

Kirjoitti: mea 21:06 | Jälkipuheet (0)

Kerppeles. Sitä menee virkanainen täysviattomana, lievästi vielä kuumeettoman kuumeensa humistessa otsalohkoissa, helpottuneena päivän pulkkautumisesta ja siitä, että ensi vuoden elanto on turvattu, Laten salonkiin kynittäväksi. Ummistaa hän siinä pesupukilla sitten autuaana silmänsä ja ajattelee, että jospa Laten voimakkaat tatuoidut kädet jatkaisivat päänahan voimallista hierontaa esimerkiksi vaikka loppuviikon. Ottaa Virkanainen sitten naistenlehden ja uppoutuu naisten salaiseen maailmaan, jossa hiusmallien raskaat kiharat pomppivat kimmoisina ja kiiltävinä hidastetun juoksuaskelen siivittäessä kirmantaa. Antaen samalla Laten hyvin muodostuneiden kätten valtaan päänsä luottaen siihen, että lopputulos on aina yhtä rok. Heräten hän karuun todellisuuteen Laten iskiessä peiliä käteen, jotta otetaanko vielä. NO EI, herramunhyväparatkoonjavarjelkoon, kirahtaa virkanainen.

Päivä meni, kiitos kysymästä, muuten oikeinkin hyvästi. Tärkeä neuvottelu hanskaantui mainiosti vaikka varsin verevä ei osanottoni ollutkaan. Neuvotteluissa on muuten sellainen kummallinen piirre, että miehet tykkäävät aika usein nostaa esille kysymyksiä, joilla ei ole harmaan hajun kytkentää käsiteltävään asiaan. Mutta eipä mitään, naiset ovat niin tottuneita jo, että osaavat vastata hyvääpäivääkirvesvarttaa ja kaikki ovat tyytyväisiä. Neuvottelu on tapahtuma, jossa esimerkiksi kolme osapuolta puhelee kukin omiaan. Lopputulos on tiedossa mutta asioitten rajapintoja hipovia kommentteja vakavalla naamalla heitellen tullaan lopulta siihen tulokseen, jonka haluavampi osapuoli on osannut esittää vakuuttavin excelein ja tilastoin. Mitä enemmän taulukoita, sitä varmemmin haluttu lopputulos.

Olisi Latenkin kanssa pitänyt muistaa oma neuvottelusääntö. Mutta ei kaikki voi samana päivänä onnistua.

Kirjoitti: mea 17:47 | Jälkipuheet (12)

Lapsena, ennen kouluikää, kun tunsin itseni sairaaksi, pyysin äitiä tuomaan kaupasta lakritsaa ja suolakurkkua. Äiti laittoi käden otsalle ja sanoi, että ei sinulla mitään kuumetta ole. En saanut lakritsaa. Suolakurkkuja oli onneksi kellarissa viinimarjalehtien ja kivien alla.

Kouluikäisenä aamulla huonoa oloa valittaessani lyötiin kuumemittari kainaloon, joka, jos oikein älyttömän kipeä tunsin olevani, näytti 37.2. Sehän ei ole kuume eikä mitään, sanottiin, et sinä mikään sairas ole. Kouluun vaan. Usemman vuoden koulumuistoista päälliimmäisinä ovat ne lukuisat kahden kilometrin koulumatkat, jolloin oksensin oloani tien viereen tai koulun pihan pientareelle.

Ensimmäisessä työpaikassa oli oma työterveysasema, jossa odotushuoneessa jokaiselle annettiin kuumemittari kainaloon. Vaikka oikeasti olin sairaan kipeä, kuumetta ei ollut ja ilman kuumetta ei saikkua herunut. Vasta muutaman vuoden sairaana töitä tehtyäni tajusin alkaa puristaa mittaria hiki päässä niin, että se näytti vaaditut reilut 37. Taisin joskus, kun tilaisuus oli, hinkata sitä farkun lahkeeseen. Siitä työpaikasta opin, että totuus ei riitä totuutena itsenään vaan totuus on vasta totuus, kun sen saa todistettua numeroilla. Myös ei-totuus on totuus, jos sen saa numeroilla todistettua totuudeksi. En minä itsekseni sitä mittarin hinkkaamista keksinyt.

Nyt olen niin sairas, että melkein itkettää. Kuumetta on silti vain se iänikuinen reilu 37. Onneksi pelkkä sanani riittää. Kai. Toivottavasti. Pakko, en nyt jaksa ajatella. Minulla on silti huono omatunto. Onhan tuota kuumettakin vain noin vähän. Kai sitä nyt jaksaisi, jos oikein punnertaisi. Mutta oikeasti, ei se koskaan ole tuon enempää. Vaikka kuolisin keuhkokuumeeseen. Tosin silloin kai olisin kalmon kylmä, niin että en voisi taaskaan todistaa, että ihminen voi oikeasti olla rikkikatkipoikkisairas vaikka sillä ei ole kuumetta juuri mitään.

Kiitos vaan äidille, opettajille sekä koulu- ja työterveyshoitajille siitä, että joudun kamppailemaan aina tämän huonon omantunnon kanssa. Onneksi sattuu kaapeissa olemaan lakritsaa ja suolakurkkua.

Jos sää ole itsenäine, sää ole pelottava.
Jos sää ole ystävälline ja ymmärtäväine, sää ole liian kiltti.
Ku sää sano, mitä sää ajattele, sää ole rääväsuu.
Jos sää ole hiljaa, on sus jotta kummallist.
Jos sää anna, sää ole helppo nakki.
Jos sää pihtaat, haeta joltain muult.

Yritä täsä sit olla.
Jua pari lasi kuaharii.
Venytel tualis semmottos, et pää menee taakse ja kattelet maailmaa ylösalasi.
Hiukka hianon näköst.
Ei iloseks tulemiseks enemppä tarvita.
Kyl o helppo ol naine

- Heli Laaksonen -

Kirjoitti: mea 10:41 | Jälkipuheet (16)