Virkanainen on tullut valituksi työryhmään, josta oikeasti [harvinaista kyllä] on innostunut. Aika-ajoin työnteko alkaa olla jopa liian viihtyisää eikä sitä erota vapaa-ajasta muu kuin että siitä saa palkkaa. Että saa tehdä mitä haluaa työajalla ja luvan kanssa. Mutta virkanainen ei olisi oma vanha äkäläpäinen kyyninen skeptikkonsa ellei se kuitenkin jokaisen omankin innostuksensa ja idean jälkeen saman tien vetäise itseään ja koko ryhmää maan tasalle. Siperia on nimittäin opettanut aika monella opintoviikolla.

Kerrankin olisi mahdollisuus revitellä, heittää hulluja ideoita, haaveilla, olla positiivisesti orientoutunut ja esittää asiat pöydän päätypuolesta käsin. Sieltä, mistä taivaanrantoja on totuttu syleilemään. Kerrankin voisi heittää ideat sinne pitkän pöydän sivustoilla istuville ja sanoa, että tehkää, toimikaa mutta älkää minulta kysykö, miten. Vaan kun ei. Olen niin monta vuotta istunut sillä vastaanottavalla puolella ja niellyt litroittain verta, hikeä, kyyneleitä ja ainakin pakillisen meisseleitä, että en vaan osaa ottaa kantapäitä maasta irti. Sitäpaitsi tiedän tasan tarkkaan, kuka sinne vastaanottavalle laidalle siirretään heti sen jälkeen, kun ne pilviä sivelevät pinkit haaveet on ryhmämme siihen pöydälle heittänyt.

Olen aina kadehtinut johtajia siitä, että niillä on oikeus olla täysin käsittämättömän pihalla arkielämän realiteeteista ja esittää suunnitelmia, strategioita, visioita ja missioita, joiden toteuttaminen on käytännössä ja kaiken järjellisyyden mitoissa mahdotonta. Nyt, kun olisi mahdollisuus, en pysty kykenemään, sillä tiedän, mitä se toteuttava porras niille tekee. Sen jälkeen, kun asia on kirjattu työryhmän toimesta esitellyksi, projekti siirretään toimenpidehuoneeseen, jossa suut soikioina aletaan haukkua työryhmää päättömistä suunnitelmista ja että tulkoot itse tekemään, jos se kerran niin helppoa on. Sitten projektia siirreteään pöydältä toiselle kunnes se päätyy jonkun kiltin virkanaisen pöydän kulmalle, josta hän sen sitten iltapimeinä tunteina pusertaa mitenkuten kasaan. Saaden sen valmiiksi parahiksi, kun johto on jo unohtanut koko projektin ja katsoo hämmentyneenä toteutettuja asioita, kohauttaa pikkutakkinsa liian leveitä olkapäitä ja esittää uutta projektia.