"valkosipulivoissa paistettuja pekoniin käärittyjä kalapuikkoja"...

Mulle tais just tulla kotimatkalla asiaa lähikaupan kalapuikko-osastolle. Kiitos viikon parhaasta kulinaarisesta vihjeestä. Kyllä rouva nyt yllättyy.

Miten minä arvasinkaan, että tämän täytyy osua miehiseen makuhermoon. Äksykin mies herkistyy. Saati rouva.

:D Voi kuinka taas nauroin! Mutta kalapuikkelit on oma salainen himoni, joka harvoin toteutuu, koska kotikotona niitä pidettiin amerikkalaisena hömpötysruokana, joita sai ranuliinien kanssa ehkä kahdesti vuodessa ja nykykodissa mies ei syö kalaa ja tuntuu kamalan epäekologiselta lämmittää uuni vain 4 puikkelin tähden. Pannulla en saata tehdä, koska kerran sillä tavoin paistettuna jäi jäiseksi ja siitä tuli trauma.

Minä paistan puikkelini aina pannulla. Tosin niistä tulee useimmiten mustia päältä, koska juurikin se jäinen puikkeli on osunut minunkin lautaselleni.

Joskus muinoin telkkarista tuli Teijan keittiössä -niminen ohjelma, jossa eri julkkikset kävivät tekemässä toinen toistaan hienompia bravuurejaan. Vivica Bandler paistoi kalapuikkoja ja nimenomaan mustiksi, koska mitä mustempi, sen parempi kalapuikko. Ja ne syötiin sellaisenaan, ilman mitään hienosteluja, suoraan pannulta.

En ole koskaan syönyt etanoita enkä ole suunnitellut tekeväni niin vastaisuudessakaan. Ymmärrän, että ne ovat kuolleita mutta silti näen mielessäni niiden heiluttavan hädissään varrellisia silmiään matkalla mahalaukkuun.
Kalapuikot sitä vastoin ovat takuuvarmasti kuollutta pöperöä, niihin tulee himo kerran viidessä vuodessa. Suosin tällöin tasolleni sopivaa nauttimismallia: paistaminen pannulla, kippaus lautaselle ja vapaavalintaista haarukalla seivästelyä. Jos haluan hienostella, niin pruittaan päälle vähän HP-soossia, sitä alkuperäistä eikä mitään hämärää jalostettua mallia.

Löytyipä siis vihdoin jotain, jota edes me emme suostu maistamaan ilmaiskonsulenttimaistajaisissa. Ei vaikka vaalikopissa itse The Sauli niitä henkperskohtaisesti syöttäisi.

En söisi, vaikka itse Persbrandt syöttäisi. Nyt kun näen ne varrelliset silmät.

Mullakin oli karsee etanakammo. Kuulun ruokanirppistelijöiden laajaan sukuun, inhokkimakuja löytyy useampi. Varsinkin juuri huono suutuntuma eli koostumus siirtää ruuan hylkykoriin nopeammin kuin ehdit sanoa "katkaravut näyttää abortoiduilta sikiöiltä".

Mutta siis etanoista. Talossamme asuvalla miespuoliskolla on agenda saada laajennettua makumaailmaani. Kerran sitten ravintelissa otti ja tilas etanat. Ja minä yökin vieressä, kauhusta. Jollain viekkaudella ja painostuksella sai pakotettua mut maistamaan yhtä. Ja siis ihme tapahtui, ei se nyt pahaa kuule ollutkaan, ei huono suuntutumakaan. Pitää vaan päästä yli siitä etana-ällötyksestä, siis siitä "hei jyrsin tässä muuten etanaa yök" fiiliksestä. Voinen, valkosipulinen maku, oikein maukas. Vähän juustoa, vähän persiljaa.

Nykyään tilaan jo itsekin etanapannun aina kun niitä löytyy listalta, ja vanha minä ei kyllä vieläkään usko sitä. Siis että oikeesti ne etanat on hyviä.

Ja kalapuikot on mun salainen pahe, mutta niitä puolisko ei suostu ostamaan. Höh.

Mutta mieti niitä sarven päässä olevia silmiä. Siellä ne heiluu kauhuissaan mahassa ja kurkkua pitkin alas vieriessään.

EA on myös sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta sanoa jotain ruokaa pahaksi tai eklottavaski niin kauan, kun en ole sitä maistanut. Se huijaa. Nimittäin jos etana-etana-näytä-sarves olisi tarkoitettu herkulliseksi, siiti olisi luotu iso ja litteä ja se näyttäisi ja maistuisi pekonille.