Jokainen itsensä kesken viihtyvä yksineläjäinen tietää, miten mukava on tulla kotiin, jonka tietää löytävänsä tasan siinä kuosissa kuin sen aamulla jätti. Kotiin mennessään tietää yksinelikko siellä odottavan auvon, olipa se sitten sydessä eli savessa, mutta tietää, mitä vastassa on. Ei tule ikäviä yllätyksiä kuten mököttävää puoliskoa, kiukuttelevia lapsia, eikä ole tupa täynnä kakaroiden kavereita, jotka ovat syöneet jääkaapin tyhjäksi ja potkineet eteisen umpeen lenkkareita. On vain auvo ja oma lupa vaikka eteisen mattoon kääriytyä, jos siltä tuntuu.

Yksinelakot tietänevät myös, miten joskus, ihan pienesti silloin tällöin, mieleen hiipii haikeus. Niinä hetkinä sitä huomaa ajattelevansa, kuinka olisikaan kuitenkin kiva joskus mennä kotiin tietäen, että siellä odottaisi joku. Vaikka kissa tai koira. Kunhan joku, joka ottaisi ilolla ja innolla vastaan asumuksen alfanaaraan.

Jo kolmatta iltaa minut toivotti tänään tervetulleeksi eteisen matolla nököttävät kaksi orvosti ruttuun jäänyttä sinistä villasukkaa. Maanantaina ne siinä yllättäen lymystivät. Aivan valtava hellytyksen aalto hulvahti ylitseni: EA:n sukat, joiden asukki oli jäänyt pötköttämään vielä hetkeksi, kun aamulla kustannuspaikalle kiirustin. Niin paljosti hellytyin, että melkein paijasin niitä. Eilen kotiin rientäessäni huomasin jo ennen ulko-oven avaamista ajattelevani, että siellä ne Pasi ja Perttu odottavat. [Hetkinen; missä välissä minä niille nimet annoin.] Tänään varmaan alan jo juttelemaan niille. Mitenkä niin yksineläminen on tapahtumatonta ja tylsää ja ihmisestä tulee outo?