Elämässä on hetkiä, jolloin kipeästi kaipaisi välitöntä ja läsnäolevaa mieskättä. Esimerkiski silloin, kun koko päivä on mennyt ihan sinne itseensä. Alkaen rutiinihammaslääkärikäynnistä, jonka piti sisältämän vain viattoman kivuttoman hammaskiven poiston ja joka sisälsikin jysäyttävän uutisen juuripaikatun hampaan alla pesivästä isosta pahasta, jonka hoito ehkä onnistuu mutta luultavimmin ei ja ainakin maksaa pirusti. Eikä se kivenpoistokaan mitenkään kivuton ollut. Päinvastoin. Ja juuri kun olin lohduttanut odotushuoneessa hermoilevaa pappaa, ettei täällä koskaan satu, ei nykyään. Just niin.

Sitten hyöhästyin kokouksesta, jonka luulin olevan keskiviikkona ja joka olikin keskiviikkona mutta itse olin hammaslääkärishokissni takautunut tiistaihin. Jonka jälkeen koko päivä meni erilaisia mokia tehden ja niitä selvitellen. Jonka jälkeen menin Hulluille päiville. Hullu. Piti ostaa lohtupusuja mutta tavoitin itseni raahaamasta tallentavaa digiboksia. Joka nyt on tuossa lattialla erilaisten RF LOOP -liittimien ja HDNI- ja RCS-kaapelien kanssa odottamassa, että ymmärrän, mikä on alikuva ja mikä multifeed ja minkä luupin liitän mihinkin outtiin ja ineen. Ja sitten enää ehkä pitäisi tietää, mitä ovat PAL ja/vai NTSC ja CVBS, YUV ja RGB ja mitä niillä tehdään. Paristot sentään osasin laittaa.

Niin se miehen käsi. Se olisi nyt niin just se juttu. Ensin se laittaisi kehäkaapelin inet ja outit luuppiin ja sitten virittäisi vastaanottimen. Ja sitten se voisi vähän hakea kanavia. Lapsilukkoa ei tarvitsisi asettaa.

Sitten se miehen käsi voisi vähän rapsuttaa niskaa, että kaikki hyvin. Taas ehkä huomenna.