Ppoikakalenterini viimeisen neljännesvuosikatsauksen täyttäminen vaati koettua enemmän keskittymistä, sillä jo alkuvuodesta tyhjensin pajatson. Kolmas kvartaaali söi loppuvuotta sikäli, että elokuuta pidemmälle en ole pystynyt kalenterin lehtiä vielä kääntämään. Gunvaldin rinnalla ajatuskin muista miehistä kuulostaa samalta tuin tyhjien teräsastioiden tiputtelu gynekologikeskuksen klinkkerilattialle. Jotta en toistaisi itseäni enempää, en enää mainitse Gunvaldia [itseni toistamiseen kompastun toistuvasti, mikä syö minua pahasti, sillä suhtaudun intensiivisellä inhokammovieroksunnalla tapaan toistaa itseään melkein yhtä paljon kuin siihen, että itsestään selvyyksiä selitetään auki]. Ei siis enää sanaakaan Gunvald Persbrandtista.

Lokakuun pojan valiseminen tuntui siis lähes mahdottomalta ajatukselta ja olin jo luopua toivosta. Kunnes viime keskiviikkona, kun Syyttömästi tuomitun Markus Haglundin katse osui minuun hiukan kello puoli kymmenen jälkeen illalla FST:llä. Silloin tiesin. Hän on Lokakuu. Rakastuin mieheen juuri sillä hetkellä, kun se romahti baarijakkaralta lattialle kännissä kuin viskilasiin sukeltanut kesän viimeisen herätyksen kokenut kärpänen.

Marraskuussa en tänä vuonna katoa synkkyyteen vaan sytytän kynttilät, kääriydyn huopaan, suljen silmäni ja annan vanhan rakkauteni, käheänraspisen äänen viiltää minut auki. Siinä silloin en katso taakseni vaan elän itselleni.

Joulukuun poika on ollut valittuna jo kauan ja odottanut vain ensilumen kirpeän haikeita hipaisuja lapasen selkämyksellä. Poika Joulukuu vei sydämeni sinä kesäisenä lauantai-iltana Aura-sillalla, kun hänen kaikki kaksi metriään kävelivät vastaani ja lämpimän viisaat silmät ja ääni kuin täysikuisen elokuun yönmusta sametti poskeani vasten sanoi minulle terve. Ne, jotka eivät ole kokeneet valovoimaisen Kalle Taivaisen säteilevää herrasmiestä, eivät tiedä, miltä tuntuu, kun teräs ensikoskettaa induktiolieden keraamista pintaa.