Se ainutlaatuiseksi lehdeksi voimavuosiaan elävälle naiselle itseään mainostava korkeakiiltoinen ökyläpyskä osui silmilleni anopin kätköistä. Koska mieleni halasi testata, olisiko minussa potentiaalia kohderyhmäksi nyt, kun vihdoinkin olen saanut peloteltua sen ET-lehden kaupustelijan kintereiltäni, oli ihan pakko peilata itseäni lehden kohderyhmään. Olisinko valovoimainen, maailmaan valppaasti ja moniarvoisesti suhtautuva nainen, joka on oppinut sanomaan ei ja minä. Siinähän ne ovatkin tärkeimmät sanat, ajattelin ja aloin suhtautua valppaasti ja moniarvoisesti.

Kun lehdessä oli käsitelty kasvojen kohotus akupunktiolla ja 3x nautin elämästä omilla ehdoillani, olin jo heittää toivoni. Ei minusta ole kohderyhmäksi, ajattelin. Kunnes käänsin sivun, jossa Lancome kertoi, että uusimpien kasvojenkohotustekniikoiden inspiroimana se oli kehittänyt huikean innovaation, R.A.R.E.(tm) -teknologian, joka auttaa kiinteyttämään ihoa ja uudelleenmuotoilemaan kasvonpiirteitä. Tässä ihmeaineessa ainutlaatuinen oligopeptidi vahvistaa kollageeniverkoston rakennetta, ja auttaa taistelemaan kasvonpiirteiden veltostumista vastaan. Ja mikä parasta: ohessa oli näyte tuota ihmeainetta, jota tietenkin heti naamaani läpystelemään. Aamulla haastattelin huonekunnan jäsenistöä, että olivatko kasvonpiirteeni uudelleenmuotoiltuneet. Eivät kuulemma olleet.

Onneksi. Sillä jos olisin muotoiltunut uudelleen, olisin ollut pakoitettu tunnustamaan osoittautuneeksi kohderyhmäläiseksi ja minun olisi nyt pakko ostaa 800 euron kenkiä ja 500 euron huiveja ja varmaan olisi ihan pakko myös alkaa käyttää liian lyhyita Burberry-housuja.

Miksei mikään lehti ilmoittaudu olemaan lehti naiselle, joka ei osaa sanoa ei eikä minä ja joka ei osaa pitää kuin farkkuja vaikka neulemekot olisivat just nyt niin se juttu. Naiselle, joka tuntee iloa oudoista asioista, kuten ylilujaa soivasta Patesta autoradiossa sekä ainutlaatuisesta Erityisavustajasta, joka ei käy punttisalilla mutta osaa tehdä sytykkeitä karsean kokoisella tylsällä kirveellä ja rakastaa musiikkia, kirjallisuutta, olutta ja laatuisaa makkaraa sekä sietää minun uudelleenmuotoiltumattomat makkarani herrasmiesmäisellä tyyneydellä. Näitä perustavaa laatua olevia arvoja Sara ei korostanut lainkaan.

Kirjoitti: mea 19:53 | Jälkipuheet (10)

Ppoikakalenterini viimeisen neljännesvuosikatsauksen täyttäminen vaati koettua enemmän keskittymistä, sillä jo alkuvuodesta tyhjensin pajatson. Kolmas kvartaaali söi loppuvuotta sikäli, että elokuuta pidemmälle en ole pystynyt kalenterin lehtiä vielä kääntämään. Gunvaldin rinnalla ajatuskin muista miehistä kuulostaa samalta tuin tyhjien teräsastioiden tiputtelu gynekologikeskuksen klinkkerilattialle. Jotta en toistaisi itseäni enempää, en enää mainitse Gunvaldia [itseni toistamiseen kompastun toistuvasti, mikä syö minua pahasti, sillä suhtaudun intensiivisellä inhokammovieroksunnalla tapaan toistaa itseään melkein yhtä paljon kuin siihen, että itsestään selvyyksiä selitetään auki]. Ei siis enää sanaakaan Gunvald Persbrandtista.

Lokakuun pojan valiseminen tuntui siis lähes mahdottomalta ajatukselta ja olin jo luopua toivosta. Kunnes viime keskiviikkona, kun Syyttömästi tuomitun Markus Haglundin katse osui minuun hiukan kello puoli kymmenen jälkeen illalla FST:llä. Silloin tiesin. Hän on Lokakuu. Rakastuin mieheen juuri sillä hetkellä, kun se romahti baarijakkaralta lattialle kännissä kuin viskilasiin sukeltanut kesän viimeisen herätyksen kokenut kärpänen.

Marraskuussa en tänä vuonna katoa synkkyyteen vaan sytytän kynttilät, kääriydyn huopaan, suljen silmäni ja annan vanhan rakkauteni, käheänraspisen äänen viiltää minut auki. Siinä silloin en katso taakseni vaan elän itselleni.

Joulukuun poika on ollut valittuna jo kauan ja odottanut vain ensilumen kirpeän haikeita hipaisuja lapasen selkämyksellä. Poika Joulukuu vei sydämeni sinä kesäisenä lauantai-iltana Aura-sillalla, kun hänen kaikki kaksi metriään kävelivät vastaani ja lämpimän viisaat silmät ja ääni kuin täysikuisen elokuun yönmusta sametti poskeani vasten sanoi minulle terve. Ne, jotka eivät ole kokeneet valovoimaisen Kalle Taivaisen säteilevää herrasmiestä, eivät tiedä, miltä tuntuu, kun teräs ensikoskettaa induktiolieden keraamista pintaa.

Kirjoitti: mea 17:36 | Jälkipuheet (4)

Click the picture to enlarge it.

SkyWatch Friday

Kirjoitti: mea 20:22 | Jälkipuheet (13)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Joona Kivirinnan runosta 'Paluu'

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (10)

Ostoskeskuksen edessä parveilee joukko nuorehkoja miehiä. Ne on niitä miehiä, joita lehdissä kuvataan sanoilla kansallispukuinen tai tummiin pukeutunut. Miehillä kaikilla mustat, suorat housut, tumma pusakka ja siististi kammattu tukka. Ne puhuvat kiivaasti keskenään tiiviissä ryhmässä ja ohikulkijat tekevät niiden kohdalla pienen mutkan. Samalla, kun katsovat paheksuen. Varmuuden vuoksi, eihän niistä koskaan tiedä. Niin paljon kun niistäkin kaikenlaista puhutaan. Yhdellä miehistä on todella kadehdittavan upeat pussihousut ja niin kiiltävät jatsarit, että kuvansa olisi nähnyt, jos olisi läheltä ohittanut.

Kaupasta tupsahtaa äitinsä kanssa vaaleanpunaisiin puettu pikkutyttö, hiukset kuin sillä enkelillä, joka saattelee joka mummulan seinällä lasta sillan yli. Tikkari suussa sojottaen tyttö jää pää kenossa miesten eteen seisomaan. Katse kiertää miehestä toiseen ja vaikka äiti yrittää vaivihkaa hoputtaa pois, tyttö vaan katsoo killittää niska kenossa miehiä. Tikkarin tikku heilahtaa suupielestä toiseen päättäväisesti. Pieni pullea käsi ottaa tikun hetkeksi käteensä ja ääni kuin Helinä-keijulla sanoo: "Te ootte ihan samannäkösiä".

Äiti vetäisee vihaisesti tytön pois miesten läheltä.

- Äiti, sillä yhellä oli saappaat. Miks äiti?

- Et kyllä enää ikinä mene tollasten luokse. Ne on pahoja. Tajuuksä. Ne on PAHOJA miehiä. Ne voi tehä ihan mitä vaan.

- Potkiikse niillä saappailla?

- Nyt suu suppuun taikka saat kotona tukkapöllyä.

Kirjoitti: mea 23:05 | Jälkipuheet (0)

Parempi kuolleena kuin letkuruokittavana aivokuolleena vihanneksena yhteiskunnan elätettävänä ja ehkä pahimmassa tapauksessa nelisenkymmentä vuotta muistutuksena tragediasta. Tehtyä ei tekemättömäksi saa. Silti olisin mieluusti nähnyt tyypin vastaamassa teoistaan. Suurikin sankari. Ei ollut kanttia seistä tekonsa takana. Epäilemättä silti hyvinkin suuri sankari joissain sairaissa mielissä.

Mielessä kävi hetken ihmetellä, mistä näitä sairaita hulluja sikiää. Sitten osui silmiini uutinen, jossa kerrottiin kolmen 16-vuotiaan puukottaneen satunnaista, heille täysin tuntematonta ja mitään pahaa aiheuttamatonta miestä, joka ei suostunut myymään jätkille viinaa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä: 5-vuotias heitti toista tiilellä. Niin, mistä näitä sikiää. Hyvällä alulla kasvamassa on jo koko joukko lisää. Epäilemättä vadille vaaditaan lähipäivinä useita päitä, joista ainakin jotkut ovat säästelleet kurinpitoa silloin, kun sen aika olisi ollut.

Vertailun vuoksi olisi ehkä valaisevaa katsoa tänään Teemalta klo 21.50 alkava Mika Waltarin ja Matti Kassilan Kuriton sukupolvi vuodelta 1957.

Kirjoitti: mea 18:43 | Jälkipuheet (9)

Ennenvanhaan, kun Paavo ja Tyyne kylänraitilla kunnanlääkäriä vastaan kävelija Tyyne niiata niksautti ja Paavo hattuaan nosti, tiesi lääkäri heti, että Tyynellä on lonkissa kulumaa ja Paavolla kihti vaivaa. Kunnanlääkäri kutsui heidät käymään, milloin heille vaan sopisi. Sitten kerrottiin kaikki huolet lääkärille ja lääkäri näki silmän pilkkeestä, pitäisikö Paavolle verenpainelääkettä tai linimenttiä määrätä. Puhuttiin siinä samalla lehmän poikimiset ja vasikan kehno kunto. Lääkäri määräsi ja apteekkari antoi. Kaikki olivat tyytyväisiä. Paavo ja Tyyne eritoten.

Vaan ei ole enää mikään niin kuin ennen. Nyt on erikoistuttu opiskelujen alkumetreiltä alkaen kuka oikean silmän, kuka vasemman korvan spesialistiksi ja kukaan ei viitsi perehtyä ihmiseen kokonaisuutena. Potilasta juoksutetaan paikasta toiseen, asiantuntijalta kolmannelle ja välillä kuvataan, mitataan, pistetään ja odotutetaan. Kukaan ei puhu kenenkään kanssa ja jos puhuu, niin ei ymmärrä. Ihminen jää vaille huomiota. Vaivoja ei varsinaisesti hoideta pois, oireita vaan lievitellään. Jos niitäkään, koska varsinainen vika jää useimmiten kaikilta huomaamatta.

Haluan takaisin kunnanlääkärin, joka katsoo silmiin, kuuntelee ja jolla on aikaa nähdä koko ihminen.

Kirjoitti: mea 15:14 | Jälkipuheet (2)

Aamulehti uutisoi tänään Elisan uudesta mainoskampanjasta, jossa ulko-oviin käydään lätkäisemässä tarra, johon on käsinkirjoitetun näköisesti tekstattu: "Kaupungilla puhutaan, että televisiossasi voisi olla neljä kertaa nykyistä terävämpi kuva...." Kampanjan kantaaottajaksi on jostain kaivettu ylöjärveläinen äiti:

Vauva oli pihalla nukkumassa. En nähnyt lapun tuojaa. Tuli sellainen olo, että vauvallekin olisi voinut sattua jotain, nainen sanoo.

Onhan se nyt kauheeta. Että ihan olisi tämä palkattu lappujen jakelija, varmaankin joku kiltti ja ahkera koulainen, siis niinku vaikka mita saattanut sattua tekemään tälle vauvalle. Kaataa vaunut ihan vaan muina jakelijoina? Tai jotain pahempaa? Ooh, en kehtaa edes ajatella. Ja vauvalleKIN? Kyllä joo; maailma on paha ja vääryyttä pullollaan. Mutta jotain rajaa.

Edelliseen mitenkään liittymättä. Tai sitten ehkä. Ollaanko me oikeasti niin tumpeloita nykyisin, että nyt kun maailmalla pörssit romahtelevat, hinnat nousevat ja lama ja ankeat ajat kolkuttelevat ovella, niin ne pakolliset asiantuntijadosentit on taas rahdattu televisioon kertomaan naama peruslukemilla, että nyt pitää kuulkaa kansalaiset sillä tavalla elellä että pitää alkaa miettiä, mihin rahansa laittaa. Että säästää pitää ja se tapahtuu kas niin, että ostaa vähemmän ja laskee, että rahaa tulee hippasen enemmän kuin menee. Ja päälle kaivetaan Kolmosen Jaakko naftaliinista kertomaan, miten tehdään pullaa ja makkarakeittoa ihan itse. Että se on sillä tavalla halvempaa. No kidding. Ihan itse en olisi oivaltanutkaan.

Tähän on tultu. Pelottavaa.

Kirjoitti: mea 10:35 | Jälkipuheet (0)

Klikkaa kuva isommaksi.

"It ain't easy, the road of life, it ain't easy
It don't matter if you're black or white
Nobody rides for free
Well, believe me, life is a bitter-sweet journey
And everybody that starts out in the cradle
Still ends up in the grave

Well, every man's got a mountain to climb
He's got his own cross to bear
Well, every day's just another step you take
On the road that takes you there
On the road that takes you there"

Rockie Lynne: Every man's got a mountain

Valokuvatorstai / Helppo

Kirjoitti: mea 15:43 | Jälkipuheet (2)

Virkanainen kävi tuossa taannoin röntgenkuvissa, kun hänen virkaniskansa alkoi jäykistyä pelottavissa määrin. Suljettuaan pois mahdollisuuden, että olisi jäykkäniskainen sanan tiukkapipoismerkityksessä, hän valittamaan työterveyteen tilaansa. Josta hänet ohjattiin röntgenkuviin ja kuvanipun kanssa neurokirurgille, kun työterveyslääkäri näki kuvissa syytä epäillä pahasti vinksahtaneen virkanaisen niskan, joka pikimmiten olisi vaatiman puukkoa. Tänään hän sai sitten pitkälti lääkärilatinaa, joka lopuksi summasi:

Sivukuvassa näkyy kaikki 7 kaulanikamaa ja jopa kaksi ylintä rintanikamaa eli kyseessä on poikkeuksellisen pitkä joutsenkaula, jossa on hyvä lordoosiryhti.

Ettäs tiedätte. Joutsenkaula, kaksi rintaa nikamilla ja hyvä lordoosi. Mitä muuta nainen voi enää tarvita?

Kävin taas Laten saloonissa. On aina yhtä pelottavaa katsoa peilikuvaansa, kun tukasta putoaa puolet kampurin lattialle. Picture it: lordoosiryhdikkkään joutsenkaulan kruununa kampaus, jonka kanssa voisi kevyesti stuntata John Joseph Rottenia.

Kirjoitti: mea 18:46 | Jälkipuheet (3)

Ensimmäisseä työpaikassa tunnet itsesi enimmäkseen tyhmäksi ja näkymättömäksi, koska olet se nuorimmaisin, joka on muille vain "se uusi tyttö", ilman nimeä. Toisaalta, koska olet nuoti, olet myös viisas omasta mielestäsi. Erotukseksi vanhoista jääristä, jotka ovat tyhmiä.

Juuri, kun ne oppivat muistamaan nimesi ja sinä olet oppinut ottamaan ilon irti siitä, että olet nuori ja ne muut on jämähtäneitä tätejä, vaihdat työpaikkaa. Ja kas. Taas olet se vasta tullein eli "se uusi blondi" ja voit jatkaa itsesi tuntemista tyhmäksi, koska et tiedä talon tapoja mutta fiksuimmaksi, koska olet nuorin. Jatkat eloasi siinä illusitorisessa maailmassa, että olet edelleen nuori ja ehkä jopa kaunis ja siksi siis myös viisas. Juuri kun sinä alat muistamaan muiden nimet ja statuksen korporaatiossa, vaihdat taas työpaikkaa.

Ja kas. Taas tunnet itsesi vasta-alkajana nuorimmaiseksi. Ja niin edelleen.

Kunnes odottamatta työyhteisön ilmoittaa jättävänsä yksi jos toinenkin vanhasta kalustosta ja yhkäkkiä huomaatkin olevasi huonekunnan vanhin. Ristiriita repii sinua: edelleen tunnet itsesi vastatulleimmaksi, koska olet koko työikäsi ollut mutta hämärästi tietoisuutesi rajapintaa alkaa hiertää se tosiasia, että olet huonekunnan vanhin. Muistat, että vanhat on tyhmiä, jotka olettavat olevansa viisaita mutta miten se on mahdollista, koska olet nuori ja nätti. Ainoa mikä täsmää on, että olet viisas. Mutta koska tiedät, ettet ole, olet ihan hiljaa.

Sitä kutsutaan hiljaiseksi tiedoksi.

Kirjoitti: mea 18:50 | Jälkipuheet (10)

Puoluetoimiston vaalimainosideatyöryhmän aamukokouksessa tunnelma oli valmiiksi väsähtänyt. Pitäisi taas raapia näkyvyyttä. Ehdokkaille oli jo lähetetty kehotukset kirjoitella yleisönosastoille ihan mistä tahansa asiasta voimakkaasti mieltä ollen ja kaivaa näppiksen alta bloginsa salasana ja alkaa taas päivittää. Ideatyöryhmässä oltiin kyllä vähän huolestuneita, oli kantautunut sellaista huhua, että nuoriso ei enää lue sanomalehtiä ja vaikka niistä blogeista niin puhutaan, niin eihän laskurit hirvesäti paukkuneet viimekiskään. Jotain uutta pitäisi keksiä.

- Jätkät hei, tehdään kalenteri, sellanen missä on vähän tissiä ja kasipäkkiä esillä. Kansa ostaa ihan sutena ja kyl alkaa kuulkaa ääniä ropista. Nostaa imakoa kivasti, ku ollaa niinku ajassa kii, kato.

- Joo, toi on hyvä idea. Tolla me revitään näkyvyyttä ja kun se kalenteri roikkuu joka rengasfirman seinällä kumienvaihtoviikoilla, niin eiköpä ole reiska ja paavo kiikissä. Mut pitäs keksiä vielä jotain, millä me saadaan äänestään se sakki, joka roikkuu netissä muttei lue blogeja. Tai siis yleensäkään lue. Taikka omista autoa.

- Mä tiedän, mä oon kuullu, että kaikki on nykysin jossain feispuukissa. Mennään mekin ja käsketään kaikki ehdokkaat kanssa menemään.

- No nyt puhut asiaa. Meidän Nikopetterikin on siellä. Mä voin kysyä siltä, miten sinne mennään. Hah. Nyt kansa on on niin hallussa. Ne äänestää meitä kaikki. Saa toi meidän Niksu lähettää kaikille ehdokkaille ohjeet, miten sinne mennään.
----
Ihan totta hei, älkää nyt pellenä pitäkö. Olenko tullut koskaan teidän vaalitoimistoon hakemaan teidän mainoksianne täältä pitäjän perältä, mitä? Käyttänyt kallista aikaani haeskelemalla teidän pärstäkuvianne. Lukeeko minulla ovessa, että ei mainoksia? Lukeeko? No niin. Mahtaako se tarkoittaa, että minä ihan oma-aloitteisesti lähden hakemaan teiltä niitä mainoksia? Voin kertoa, että ei. En lähde.
----
Kölnin marttakerholle terveisiä, että vastaukseni on Mikael Gunvald Persbrandt. Jokaiseen viiteen kohtaan. No ei ole laulaja, ei. Ja inte faan vet jag.

Kirjoitti: mea 07:58 | Jälkipuheet (10)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Ajatus

Kirjoitti: mea 20:05 | Jälkipuheet (10)

Tuonne Blogosgradin senioritalon virikehuoneen tietokonepöydälle levitin oikein perintöpitsiliinan piironkin laatikosta ja ruusukupitkin laitoin. Kaiken varalta. Kakkua ei ole, kun ei enää tule leiponeeksi. Mutta kaupan känttypullaa saa kastaa. Potkiskelkaa vähän niitä arkistoja syrjään, niin kyllä sinne mahtuu. Ja sen viskipullon voitte jättää kiikkustuolin viereen. Naukkailen sitä sitten illemmalla, kun muistelen vanhoja kultaisia aikoja, jolloin tänne Blogoslaviaan eksyin. Aikoja, jolloin kujat oli päällystämättömiä ja pimeitä ja kaasuvalon kajossa luettiin kaikki aurinkolaivat, vuolut ja polkaisut tarkkaan ja hartaasti.

Voi niitä aikoja, kun Pinserilään kokoontui kinkeripiiri kerran kuussa odottamaan uusia tulokkaita. Tällainen innokas untuvikkokin toivoteltiin hellästi tervetulleeksi vaikka oli eväät aika kepeät ja talo kumisi tyhjyyttään. Lempeästi täällä evästettiin löytämään oma paikka Blogosogorskista. Silloin kaikki mahtuivat vielä saman kadun varrelle ja kylässä käytiin ahkerasti. Hyvähän siinä oli kotiutua. Ajattelin meanderiaa pystytettellessä viisi vuotta sitten, että katselen tässä nyt hetken, josko tällä keinoin löytyisi elämään tarkoitus. Ja löytyihän se. Sittemmin pääkadulle tuli ahdasta mutta johan sieltä jouti muuttamaankin, kun syntyi näitä mukavia lähiöitä. Onneksi pääsin tänne viihdepolkkaajien pariin. Täällä on leppoisaa eikä tarvi olla aina niin asiallinen. Josko koskaankaan.

Mihinkään täältä osaa enää lähteä. Vaikka menoaskel on vähän hidastunut, niin tokihan se aika ajoin intoutuu polkasemaan kiikkustuoliin vauhtia. Vaikka kyllähän tässä paikat välillä puutuu ja yön synkkinä tunteina tulee joskus miettineeksi, että kauankohan tätä enää jaksaa. Vaan pakkohan se on. Kun ei täällä enää ole sitä hautuumaatakaan. Ennen oli sekin paremmin, kun Myrsky-Jannen nyt jo sammaleitten peittämällä hautuumaalla käytiin muistelemassa edesmenneitä. Vaan mihinkä täällä nyt pantaneen, kun kupsahtaa. Unhoon joutuu. Pakko sitä vaan on yrittää.

Kiitos nyt kuitenkin kovasti, kun vielä viitsitte käydä katsomassa. Erityiskiitokset vuokraisännälle. Ilman häntä ei tässä enää potkuteltaisi.

Kirjoitti: mea 07:27 | Jälkipuheet (27)

Olkaa tervehdityt Te siellä uudessa maailmassa. Te, jotka elätte illusorisessa ja epäilemättä haltioittavassa kosmisessa ilmastokerääntymässänne, jossa kaikki elämä pyörii vain Teidän minuutenne gloristisen ihmeyden ympärillä. Te siellä, juuri Te, jotka kuvailette itseänne räväköiksi ja pirtsakoiksi ulospäin suuntautuneiksi persoonallisuuksiksi. Te, jotka kerrotte, että kun Te suututte, koko maailma kyllä sen kuulee ja tutaa. Te siellä, keiden elämässä suurinta on olla räväkkä ja pirtsakka promoottori / malli / tanssija / toimitusjohtaja / mister tuppuvaaran perintöprinssi ja joiden maailmankuva on yhtä täynnä oikeutta ja järkeyttä kuin on yhdys sanoituksenne taso.

Voisiko joku Teistä kertoa, kuka Teistä daijuista ensimmäisenä keksi sanat räväkkä ja pirtsakka? Mistä lähtien koopäisyys on ollut hyve ja persoonallinen synonyymi ttumaiselle tyypille?

Anteeksi mutta täti on vähän kujalla.

Kirjoitti: mea 10:30 | Jälkipuheet (6)

Klikkaa kuva isommaksi. / Click the picture to enlarge it.

Valokuvatorstai / Kesämyrsky
Sky Watch Friday

Kirjoitti: mea 06:04 | Jälkipuheet (23)

Parturi-kampaamo Salon Latessa itse Mösjöö Late pörrötteli virkanaisen tukkaa kysellen, että mitäs laitetaan. Virkanainen selitti vuolaasti haluavansa tälleen ja noin ja kais tiiät ja semmosta trendikkään lennokasta ja helppohoitoista [tiedättehän: sitä, jonka kanssa saa tehdä tunnin töitä, jotta se näyttäisi siltä, ettei sille ole tehty mitään] Juurikin, sanoi Late, sellaisen hän nimenomaan oli ajatellut sopivan asiakkaalle. Ja ryhtyi leikkaamaan. Virkanainen ryhtyi naistenlehteen.

Peilin toisella puolen nuori ja nätti blondi pöyhötteli huolettoman näköistä tanjakarpelamaista puolipitkää hiuksistoaan, jonka kertomansa mukaan edellisellä viikolla oli päähänsä välttämättä halunnut. Mutta nyt hän halusi yhtä kiihkeästi jotakin trendikästä, jotain sellaista lennokasta ja helppohoitoista ja menevää. Niinku. Kertoi kyllä olleensa naisellisiin kiharoihinsakin varsin tyytyväinen aina siihen saakka, kunnes joku asiakkaansa sanomaan tytölle [joka kertoi olevansa baarimikko], että tyttö oli ollut entisessä luukissaan hyvin varsin paljon viehkompi. Niinku seksympi, juu nou. Ja että tyttö näytti nyt kiharoissaan jotenkin lattealta ja mitään sanomattomalta kuin lauantaimakkara. Suoraan sanoen, oli asiakas sanonut, ihan kirjastonhoitajalta. Ja tyttö ei siis missään tapauksessa halua olla kirjastonhoitajan näköinen, herranähköön. Eli sitä trenditukkaa nyt vaan siihen päähän ja pikaiseen.

Late keskustelunaiheesta innostumaan ja kysymään omalta asiakkaaltaan virkanaiselta, että saako hän udella, mikä on neitokaisen ammatti.

Kirjastonhoitaja.

Kirjoitti: mea 14:09 | Jälkipuheet (4)

Silta se on pienikin silta.

The Siltojen Silta.

Klikkaamalla kuvia näet enemmän.

Kirjoitti: mea 13:19 | Jälkipuheet (7)

27 ... puuh. 19, pu-u-u-h. 19, aah -uts. 15 ei-jak-sa... Ja jaksaa ... 26.

Kolmas viikko, toinen päivä.

Kirjoitti: mea 20:07 | Jälkipuheet (4)