Arjen iloja
Arki alkoi. Lähes puolentoista kuukauden poissaolon jälkeen kotona tuntuu jotenkin erilaiselta. Vähän samalta kuin lapsena mummolassa vietetyn kesän jälkeen kotokotona kaikki tuntui kummallisen vieraalta ja samaan aikaan tutulta. Arjen iloiksi lie laskettava ilo saada käydä yli kolmen minuutin kuumassa suihkussa ilman poletteja. Muuta hauskaa en juuri nyt tästä aamusta pysty repimään. Töissä kukaan ei ollut kastellut minun kaktusta.Tuossa se nuukottaa emäntänsä näköisenä. Mutta hengissä.
Liityin eilen naamakirjaan, kun korpporaatio kakpistenollaperäisessä kongressissa on kuulemma hyvä verkottua. Facebookin ilosanomaa oli oikein yhdistyneistä kansakunnista saakka saapunut professori Maikkel kertomaan. Maikkelilla oli 38 kaveria ja sitä me sitten kolmisatapäisenä laumana ihmettelemään, että where is the meat. Tunsin itseni idiootiksi. Maikkel piti meitä vissiin pilkkanaan. No. Nyt kun olen siellä, niin olo on vähän sama kuin silloin vaahtosammuttimen kokoisena, kun sukat makkaralla ja otsatukka silmillä naapurin tytön oven takana ovikelloa rimputtelin, että ooksä mun kaa.
Miten teillä muilla voi olla noin paljon kavereita. Satoja? Minä en tunne niin monta ihmistä vaikka laskisin mukaan kaikki aamubussin matkustajat, bussikuskit ja kaupan ja kirjaston tädit. Ja ne ei välttämättä tuntisi minua. Muutenkaan tämä naamajuttu ei oikein avautunut. Tehdäänkö siellä muutakin kuin verrataan, kellä on eniten kavereita? Minä voisin aloittaa kilpailun, että kellä on vähiten. Onneksi keksin edes muutaman, joiden kelloa uskalsin soittaa ja ne alkoi mun kaa.
Kurinpalautuksen toisen viikon toinen päivä ja 20 push uppia!
Jälkipuheet
Jos uskallat miun kelloa soittaa, niin alan heti siun kaa. :-)
Noi juma. Mulla on jo 7 kaveria. Ja Marjut ehätti ensimmäisenä soittamaan MUN kelloa. Tuntui jotenkin tärkeältä. Ihan niinku silloin pienenä, kun naapurin tyttö, oli muuten Marjut hänkin, tuli ekan kerran meille ja sanoi, että ootsä mun kaa.
Musta on aika hauskaa, että niin moni aikuinen ihminen tarvitsee FB-kaverimäärää itsetuntonsa kohottamiseen. Sinne haalitaan juurikin kaikki bussikuskit ja kaverin kaverin kummitädit, ja sitten tuntuu tosi hyvältä kun ollaan niin hyviä tyyppejä, että kavereita on ihan satoja. Mutta kohta kaikilla muilla on vielä enemmän kavereita, ja pitää aloittaa taas uusi kerjäämiskierros, jonka jälkeen vähän aikaa tuntuu taas oikein hyvältä.
Ei kaikki haali kavereita ja kilpaile niiden määrillä. Kyllä muakin ihmetyttää, jos jollakulla on satoja.. mutta toisaalta, munkin kaverilistalla on paljon nettikamuja, joiden kanssa saatan jutella joka päivä, mutta joita en ole ikinä nähnyt naamatusten. Semmoisia voi kertyä helposti monia.. ehkä.
Naamakirja on hauska. Siihenhän melkein voisi jäädä koukkuun. Joksikin aikaa.
Vähän niin kuin uusien farkkujen kanssa: ne haluaa heti kaupassa jalkaan ja muut farkut ei tunnu enää yhtä kivan näköisiltä ja uudenkarhean upeilta. Kunnes löytyy joku muu juttu tai ne uudet farkut muuttuvat vaan yksinkertaisesti tavallisiksi, vähän vanhoiksi ja jotain uutta tekisi taas mieli.
Mulloli ihan samanlaisia mietteitä facebookista ekaseltaan, siis että mitä täällä nyt sitten pitäisi tehdä... Kaikenmaailman oluttuppien ja halien lähettäminen ei kyllä vieläkään kiinnosta, mutta nyt näen sen sellaisena "sosiaalisen elämän kulissina", siis että frendeilleni (nyt 25kpl, joista 7 luokittelisin lähinnä työpaikoilta tutuiksi ja loput oikeiksi ystäviksi, kavereiksi tai paremmiksi tutuiksi nykyiseltä tai aiemmalta elämänajalta) viestin elämästäni semmoista "sopivaa" tietoa status-updeiteilla, kuvainserteillä ja vaikkapa lukemillani kirjoilla. Eli annan vähän tietoa itsestäni ja sitä kautta saan muista tietoa & pidettyä antisosiaalisen itseni edes hieman sosiaalisena eläimenä. Kivaa naamakirjassa on vanhojen tuttujen "tapaaminen". Ei tulisi ihan heti spostia lähetettyä jollekin peruskoulukaverille, jota on nähnyt kerran oppivelvollisuuden loputtua, mutta nyt on kiva tietää mitä tyyppi puuhailee, kaveerata niinkuin etäisyyden päästä. Hankala kyllä linjata, et kenen kanssa haluaa etäisesti kaveerata, en oo yhtään pyyntöä vielä kieltänytkään.
Kun liityin aikoinaan facebookin, ajattelin, että kaipa mulla jotain parisenkymmentä ystävää ja tuttua on. Kun katson lukemaa nyt, niin olen itsekin yllättynyt. Valtaosa on ihmisiä, jonka kanssa olen ollut jossain vaihetta elämääni tekemisissä paljon ja päivittäin. Ja olen aina pitänyt itseäni epäsosiaalisena.
Inhan se ihan kiva. Nyt käyn vähän väliä katselemassa, että ketäs löytyisi ja uskaltaisko. En oikein hallitse naamaetikettiä, että onko se niinku noloa pyytää jotakuta. Kun tuntuu, että kaikki muut SAA ystäviä ja minä joutuisin kyselemään.
Tosin tässä nyt on se pikkuinen mutta, että olen sosiaalisempi mea-nimisenä taruolentoja, jolla saattaisi olla muutame ystävä enemmän kuin tällä epäsosiaalisella oma-naamalla. Minä siellä siis "tunnen" montakin (esmes Kriisin) mutta eiväthän he tunne minua, joten jää kovin pieneksi tämä kaveripiiri. Sitten sitä kuitenkin odottaa koko ajan, että eikö toikaan nyt muista vaikka sen kanssa on yhdessä kuppia kumottu. Ja eikö toikaan nyt arvaa, että toihan on toi ja kysy, että ooksä.
Naamiksessa kyl on ihan ok kysyä että alaksäämua, koska iso hupihan on käydä läpi kavereiden kaverilistoja siinä toivossa että vastaan kävelee joku, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan facebookissa olevaksi. Esim. vanhat luokkakaverit löytyä ihan outojen mutkien takaa, ja niiden suoraan etsiminen olisi ollut vaikeaa kun sukunimet muuttuvat tai niitä ei ole enää vuosien jälkeen muutenkaan muistissa.
Tuon haahuilun olen todennut toivottomaksi keinoksi, kun ryhmissä on niin palio väkeä ja tutut kaverit on blogituttuja eli ei _minun_ tuttuja. Tai siis minä en eole heille tuttu.
Vähän sellanen kaksinainen olo. Kuin katsoisi, jonkun toisen naamaa ja sen tuttuja.
Vitsit. Nyt alkoi taas tämä BB:n tuijotua ja täytyy lukea Kriisipuuro aina heti aamun alkajaisiksi.
Että yritähän taas jaksaa.