Ihmisenä kasvamisesta
Yritän kaiken aikaa kasvaa ihmisenä. Vaan kun se ei ole niin helppoa kuin julkkiksilla, jotka kasvavat ihmisiä oltuaan viisi minuuttia reality-ohjelman karsinnassa. Tai julkkisäideillä, jotka ovat kasvaneet ihmisinä, kun ovat kokeneet kahden tunnin masennuksen, synnyttäneet, käyneet kirpparilla ostamassa vintage-vaatteen ja kaverin mökillä grillaamassa maissia. Ei se niin mene. Minulla ihmisenä kasvaminen ei tunnu edistyvän yhtä näpäkästi: olen yhä edelleen se tyyppi, joka ei lue ohjeita ja manuaaleja [nehän ovat vain niille, jotka ei osaa] ja siksi tekee turhaa työtä kasvamatta pätkääkään.
Olen yrittänyt myös kasvaa ihmisenä niin, että malttaisin hiukan enemmän. Etten laittaisi heti kaupassa uusia farkkuja tai kenkiä jalkaan ja sitten huomaisi kotona, ettei ne olekaan hyvät. Eieiei. Minun on aina saatava heti kaikki käyttöön. Entäpä sitten ruokailutapani. Siinä sitä onkin kasvamisen varaa. Syön hotkaisten, puhun samalla ja luen lehteä, katson televisiota ja polkkaan. Enkä sitten huomaa, että nälkähän meni jo. Eikä se ole kaunistakaan sellainen hotkiminen. Erityisavustaja on ottanut tavakseen tarkistaa, ettei ruokaa ole suuremmin nenässä ja poskilla [yleensä on]. Pitäisi kasvaa ihmisenä myös itseni hallinnoimisessa. Törmäileekö kunnolla kasvanut jatkuvasti ovipieliin, pöytiin ja tuoleihin, käveleekö päin seinää, yrittääkö oikaista näyteikkunan läpi tai kaaduskeleeko hän suoralla tiellä, kun jalat eivät pysy ajatuksen perässä. MIllainen on ihminen, joka ei lukuisten työvuosien aikana ole oppinut työpöytänsä ulottuvuuksia vaan oikaisee kulman kymmenesti päivässä omaten pysyvän mustelman vasemmassa reidessä? Ei se ainakaan ihan täysjärkinen ole.
Luulin olevani aikuinen edes tässä Facabook-jutussa. Vaan ei. Malttamattomasti vilkuilen nyt siellä, että ketä siellä on ja toikin on tuttu mutta uskaitaisiko ja voisiko ja miksei se huomaa ja tajuaako ja muistaako ja että mikset sä jo kolkuta mun ovea? Voiko siellä nainen kysellä miehiltä, että ooksä mun kaveri, jos vaikka jotenkin olettaisi, että se olisi? Ehkä. Jos se muistaisi. Vai onko se noloa? Pitääkö siellä istua seinän vierustalla odottamassa, että joku hakisi tanssiin?
Kasvaisit nyt nainen ihmisenä ja alkaisit aikuiseksi, sanoisin itselleni, jos olisin aikuinen. Ja lukist ne ohjeet edes.
Jälkipuheet
Meillä kotona pöydät lakkas ttuilemasta kun sahasin kulmat pois. Ruaaahaha! Duunissa taas pöydät on sevverra disainia ettei niissä taida olla kulmia ollenkaan. Mikä on heille vain eduksi, tiettykin.
Onhan niissä pöydissä sahaamisen jälkeen kulmia enemmän kuin ennen. Mutta se siis toimii?
Mun kirjoituspöytä on disainattu eikä siinä ole kulmia mutta silti se hyppää reiteen joka päivä.
Inhoan ihmisenä kasvua.
Elämä oli jotenkin huolettomampaa ja helpompaa kun ei tarvinnut miettiä harmaita, vaan pelkästään sitä mikä on tämän kauden uusi musta ja valkoinen.
Kun ainoa merkittävä asia vastakkaisessa sukupuolessa oli ulkonäkö ja miten se oli kiedottu, eikä persoonallisuus ja sisäinen kauneus.
Nyt mietin aina harmaan 16 mijoonaa eri sävyä ja sitä kuinka kaunis joku voi olla, mutta häntä on kuitenkin photoshopattu ja meikattu tuntikausia, eikä hänen kanssaan varmaan olisi mitään juteltavaa.
Jos saan antaa yhden neuvon maailman lapsille, niin se olisi että henkinen kasvu on mälsää, välttäkää sitä.
"Yritän kaiken aikaa kasvaa ihmisenä. Vaan kun se ei ole niin helppoa kuin julkkiksilla, jotka kasvavat ihmisiä oltuaan viisi minuuttia reality-ohjelman karsinnassa."
Eikä ratkaisu ongelmaasi sisälly tuohon aloitukseesi?
1 Haluan kasvaa ihmisenä (helposti).
2 Julkkiksille on helppoa kasvaa ihmisinä.
- - > 3. Rupean julkkikseksi.
Siis sen kautta sitten. Now let's have Mea the julkkis! Hankkiudu otsikoihin siten, että tunnistamme sinut.
Juuei, ihmisenä kasvaminen on inhaa. Eilenhän just nähtiin uuden nuorison selkeä ja helppo elämä BB-talossa. Vain mustaa ja valkoista: inhoan tyhmiä kanoja, rakastan komeita ja tummia. Selkeää. Aina siihen asti, kun kasvetaan ihmisinä pari tuntia ja ihan kuka tahansa lähiökaraokepullukka on viksu ja kaunis. Noin se käy. Olisi palio kivempaa tykätä helposti vaan komeista ja viksuista.
Etappen; mähän ryhdyin just täsä yks päivä julkkikseksi naamakirjassa. Nyt siellä vaan moikkaamaan, niin minä tyttö kyllä avaan oven ja paljastan kaiken.
"Eilenhän just nähtiin uuden nuorison selkeä ja helppo elämä BB-talossa. Vain mustaa ja valkoista: inhoan tyhmiä kanoja, rakastan komeita ja tummia. Selkeää. Aina siihen asti, kun kasvetaan ihmisinä pari tuntia ja ihan kuka tahansa lähiökaraokepullukka on viksu ja kaunis. Noin se käy. Olisi palio kivempaa tykätä helposti vaan komeista ja viksuista."
Tuohan nyt on vaan puutteen aiheuttamaa henkistä kasvua ;)
Älyttömän nopeaa on henkinen kasvu. Puutekin tulee, kun melkein päivän on ilman.
Ei ennen vanhaan vaan.
Vitsi Mea oot ihku, joku toinenkin sählääjä! Mieheni arvioi, että tyttärellämme (2v) ja mulla on joku geneettinen vika, hahmotushäiriö, kun emme opi varomaan kolhuja. Esimerkkinä vaikka tämä: Ihan seurustelun alkuvaiheessa kompastuin Treen City Sokoksen takana olevasta kenkäkaupasta ulostullessa jalkakäytävälle mahalleen, kädet ja jalat verille, launtaina puolenpäivänaikoihin. Hieman hävetti, kun yleisöä oli aika lailla! Ensimmäisen raskauden myötä sählääminen on kuitenkin vähentynyt, varoinkin aika paljon. Toisen raskauden aikana en niin pingottanut, mutta sähläsin vain vähän, pahin oli putoaminen n. 4 porrasta kotona takalistolleni. Tyttäreni koheltaminen on ihan kamalaa. Aina on jalat mustelmia täynnä ja tosi usein on myös poskessa tms. näkyvällä paikalla joku jälki. Eikä tunnu oppivan varomaan kolhuja, enneminkin ihastelee, et nyt on haava: Laastaria, pepanteenia... Äitini, 63v, sählää edelleen, viimeksi nähdessämme oli kädessä karmiva mustelma, oli kuulemma osunut ovenkahvaan.
Tulin juuri metsästä upouusien, älyttömän kalliiden ja hienojen ja varjeltavien vaelluskenkien kanssa. Ja arvaa mitä: onnistuin lohmimaan heti ensimmäisellä reissulla kengän kärjen ruvelle. Samoin kävi aikanaan Hermannille.
Tämä päinkäveleminen kolhii paitsi itsetuntoa, myös omaisuuttani. Ja niistä juuri sitä, mitä yritän varjella viimeiseen asti maailman kolhuilta.
Mea, ei se kulmien lukumäärä vaan asteet... Omin käsin pyöristetty 45 asteen kulma ei satu yhtään niinku pyöristämätön 90 astetta. You know.
Kömpelyys voi olla ihan geeneissäkin. Tai muuten vaan synnynnäistä. Mä en ole ikinä oppinut omia mittasuhteitani, jo pentuna polvet auki joka ikinen kesä viikosta viikkoon. Aikuisiästä en viiti edes puhua.
Kömpelyys liikkuu minusta jokaiseen esineeseen, joka on minuun kosketuksissa: upouudet esineet tuppaavat kolhiutumaan, naarmuuntumaan, putoamaan ja olemaan toimimattomia. Riittää, että ne ovat minun.
Tänään sain oikean peukaloni vuotamaan vertaa kolme tuntia vain kävelemällä portaita kaiteesta pidellen.
Mummo sanoi jokaiseen kaaduttuun ja kolhittuun polveeni, että se kohta on vaan vahvempi ja puhalsi haavaan. Polvieni pitäisi olla terästä näillä kaatumisilla.