« heinäkuu 2008 |
Pääsivu
| syyskuu 2008 »
Nyt minulla on The Ne: pornohokkarien Manolo Blahnikit, autojen Mersut, sohvien ne sohvat, joilla Janne eikä Tero eikä O-P ole makailleet. Minulla on Ne Ainoat Oikeat Vaelluskengät, kaikkien vaelluskenkien isoäidit. Ja mitä minä menin tekemään? Menin rämpimään metsään ja katsokaa, mikä lohmu kärjessä. Heti ensimmäisenä päivänä. Ja urat täynnänsä ties mitä suohummusta. Aargh.
Klikkaa kuva isommaksi, jos et usko.
Yritän kaiken aikaa kasvaa ihmisenä. Vaan kun se ei ole niin helppoa kuin julkkiksilla, jotka kasvavat ihmisiä oltuaan viisi minuuttia reality-ohjelman karsinnassa. Tai julkkisäideillä, jotka ovat kasvaneet ihmisinä, kun ovat kokeneet kahden tunnin masennuksen, synnyttäneet, käyneet kirpparilla ostamassa vintage-vaatteen ja kaverin mökillä grillaamassa maissia. Ei se niin mene. Minulla ihmisenä kasvaminen ei tunnu edistyvän yhtä näpäkästi: olen yhä edelleen se tyyppi, joka ei lue ohjeita ja manuaaleja [nehän ovat vain niille, jotka ei osaa] ja siksi tekee turhaa työtä kasvamatta pätkääkään.
Olen yrittänyt myös kasvaa ihmisenä niin, että malttaisin hiukan enemmän. Etten laittaisi heti kaupassa uusia farkkuja tai kenkiä jalkaan ja sitten huomaisi kotona, ettei ne olekaan hyvät. Eieiei. Minun on aina saatava heti kaikki käyttöön. Entäpä sitten ruokailutapani. Siinä sitä onkin kasvamisen varaa. Syön hotkaisten, puhun samalla ja luen lehteä, katson televisiota ja polkkaan. Enkä sitten huomaa, että nälkähän meni jo. Eikä se ole kaunistakaan sellainen hotkiminen. Erityisavustaja on ottanut tavakseen tarkistaa, ettei ruokaa ole suuremmin nenässä ja poskilla [yleensä on]. Pitäisi kasvaa ihmisenä myös itseni hallinnoimisessa. Törmäileekö kunnolla kasvanut jatkuvasti ovipieliin, pöytiin ja tuoleihin, käveleekö päin seinää, yrittääkö oikaista näyteikkunan läpi tai kaaduskeleeko hän suoralla tiellä, kun jalat eivät pysy ajatuksen perässä. MIllainen on ihminen, joka ei lukuisten työvuosien aikana ole oppinut työpöytänsä ulottuvuuksia vaan oikaisee kulman kymmenesti päivässä omaten pysyvän mustelman vasemmassa reidessä? Ei se ainakaan ihan täysjärkinen ole.
Luulin olevani aikuinen edes tässä Facabook-jutussa. Vaan ei. Malttamattomasti vilkuilen nyt siellä, että ketä siellä on ja toikin on tuttu mutta uskaitaisiko ja voisiko ja miksei se huomaa ja tajuaako ja muistaako ja että mikset sä jo kolkuta mun ovea? Voiko siellä nainen kysellä miehiltä, että ooksä mun kaveri, jos vaikka jotenkin olettaisi, että se olisi? Ehkä. Jos se muistaisi. Vai onko se noloa? Pitääkö siellä istua seinän vierustalla odottamassa, että joku hakisi tanssiin?
Kasvaisit nyt nainen ihmisenä ja alkaisit aikuiseksi, sanoisin itselleni, jos olisin aikuinen. Ja lukist ne ohjeet edes.
Arki alkoi. Lähes puolentoista kuukauden poissaolon jälkeen kotona tuntuu jotenkin erilaiselta. Vähän samalta kuin lapsena mummolassa vietetyn kesän jälkeen kotokotona kaikki tuntui kummallisen vieraalta ja samaan aikaan tutulta. Arjen iloiksi lie laskettava ilo saada käydä yli kolmen minuutin kuumassa suihkussa ilman poletteja. Muuta hauskaa en juuri nyt tästä aamusta pysty repimään. Töissä kukaan ei ollut kastellut minun kaktusta.Tuossa se nuukottaa emäntänsä näköisenä. Mutta hengissä.
Liityin eilen naamakirjaan, kun korpporaatio kakpistenollaperäisessä kongressissa on kuulemma hyvä verkottua. Facebookin ilosanomaa oli oikein yhdistyneistä kansakunnista saakka saapunut professori Maikkel kertomaan. Maikkelilla oli 38 kaveria ja sitä me sitten kolmisatapäisenä laumana ihmettelemään, että where is the meat. Tunsin itseni idiootiksi. Maikkel piti meitä vissiin pilkkanaan. No. Nyt kun olen siellä, niin olo on vähän sama kuin silloin vaahtosammuttimen kokoisena, kun sukat makkaralla ja otsatukka silmillä naapurin tytön oven takana ovikelloa rimputtelin, että ooksä mun kaa.
Miten teillä muilla voi olla noin paljon kavereita. Satoja? Minä en tunne niin monta ihmistä vaikka laskisin mukaan kaikki aamubussin matkustajat, bussikuskit ja kaupan ja kirjaston tädit. Ja ne ei välttämättä tuntisi minua. Muutenkaan tämä naamajuttu ei oikein avautunut. Tehdäänkö siellä muutakin kuin verrataan, kellä on eniten kavereita? Minä voisin aloittaa kilpailun, että kellä on vähiten. Onneksi keksin edes muutaman, joiden kelloa uskalsin soittaa ja ne alkoi mun kaa.
Kurinpalautuksen toisen viikon toinen päivä ja 20 push uppia!
Viimeinen lomapäivä. Yli neljän viikon vapauttava ei-tarvitse-yrittää-olla-huoliteltu-ja-tukka-laitettuna-aika on ohi. Huoh. Ehkä harjoittelen huomista varten tänään vaikka laittamalla hiukan ripsiväriä.
Eilen avasin työsähköpostin. Ei. Olisi. Pitänyt.
Ensimmäisen kurinpalautusviikon toisen päivän push-upit suoritettu. Eiköhän tätä tälle päivälle tässä jo askaretta ollutkin. Tällä menolla pystyn viiden viikon päästä jo vaikka ihmeisiin.
Kesäloman muutamat taipaleet saivat erään virkanaisen reidet huutamaan hoosiannaa ja kaiken lisäksi kesälomakuvissa tuo nimeltä mainitsematon virkanainen näyttää isotissisiseltä pygmiltä. Jotain on siis tapahduttava, ajatteli virkanainen! Jalkoja ei voi pidentää, joten ... hm ... jostain on otettava muutama kilo pois. Jannen kirja ilmestyi kuin tilauksesta, sillä kyllä se syö naistakin. Virkanaista varsinkin.
Ja voimaa on saatava lisää. Nainen ei enää ensi kesänä aio katsoa, kun harmaahapsiset vanhukset hyppelevät käsi kädessä vuorta ylös vierekkäin siinä, kun virkanainen juuri punnertaa viimeisillä voimillaan kiveltä toiselle nelinkontin ja suunnittelee siinä samalla blogikirjoitusta, jossa tulisi urhoilemaan vuoristokaurissaavutuksillaan.
Lievästi yllytyshulluna tarttui hän siis haastetta sarvista ja aloitti sadan punnerruksen ohjelman.
Päivä 1 selätetty. Puuh.
On kuulemma kauhean stressaavaa ihmiselle, jos sen pitää heti loman jälkeen aloittaa intopiukassa työnteko ja siksi toverityöläisiä pitääkin muistuttaa loman jälkeen useasti, että olen tässä juuri sopeutumassa eikä minua saa häiritä aivotoimintaa vaativilla askareilla. Päivän Turkkari ehdottaa myös, että lomalla syntyneitä ideoita pitäisi oikein työryhmässä puida ja jatkojalostaa ja sitten hyödyntää töissä. Niinku mitä ideoita? Jaa sitäkö, kun hokasin, että lomaa pitää jatkaa pari päivää loman jälkeen, että voi kääntää vuorokausirytmiään ja herätä noin kuusi tuntia aikaisemmin kuin lomalla? Vai sitäkö, että tyhmintä ikinä on buukata itsensä suoraan lomalta johonkin työperäiseen konferenssiin puhumaan lontoota.
Palauttaa mukavasti arkeen, kun Visa-laskut tipahtelevat postiluukusta. Toisaalta palautuu mieleen, missä on yövytty, missä tankattu, missä on käyty Coopissa ja missä sitten taas tankattu. Laskusta voi päätellä, että muutama on vielä tulossa. Näissä ollaan vasta matkan puolivälissä.
Klikkaa kuva isommaksi, niin näet kenen kädet. Ihana mies. Sanonpa vaan. Janne oli rento, tyylikäs ja hauska ja ... no, katsokaa itse. Mutta haastattelija saisi kyllä mennä itseensä.
Kirjan oppien mukaan lähestyin Akateemisen jälkeen tummia oluita Pankin kautta [okei, ei ihan oppien mukaan mennyt]. Leffen keventävän vaikutuksen ansiosta osuin sitten konstens natt på svenska -rymyyn Gårdenissa. Siellä Paraisten egna pojkar Bruce Almighty rymisti Brucea, joka kuulosti Tomas Lediniltä. Poistuin kiireesti ennen kuin Christian Forss med his ny band tuli lavalle.
Koska ilta oli alkanut Reijo Mäen haastattelusta, oli tietty pako poiketa Apteekkiin katsomaan, josko kirjailija itse olisi jo kotiutunut kirjakauppakierrokseltaan. Ei ollut. Leppeä kesäyö saatteli sittemmin kämpille.
Autuutta. Saa tehdä ruokaa seisaaltaan ja saa syödä tuolissa istuen. Pari päivää on tässä mennyt tokeentuessa ja autoa purkatessa. Ette muuten usko, miten paljon mahtuu tavaraa kolmeen ... ööh ... -toista laukkuun. Rakas reuhka ja yksi sandaali joutuivat matkalla hävöksiin mutta voiton puolella on niin paljon huikeita kokemuksia, että ei juurikaan harmita. Ja niitä kauniita poikia. Voivoi, kun olisitte olleet siellä myös.
Niin muuten. Automatkailun ensimmäinen ja ainoa sääntö on, että laita aina sama tavara samaan paikkaan vaikka se kuinka epälooginen olisi. Aina.
Mutta nyt. On mentävä. Palataan. Kuvien kera.
